Kiittämätöin.
Korkea sukuinen Venetsialainen, Vitalis oli kerran jahissa, ja putosi
hukan hautaan. Hän oli siellä kokonaisen vuorokauen; ja voitta arvata
hänen hirmunsa ja hätänsä. Hauassa oli pimiä. Vitalis juoksenteli
nurkasta nurkkaan, löytääksensä jotain juurta eli oksaa, ja sen avulla
kavutaksensa Jumalan valoon; vaan hän kuuli erinäisiä ääniä sekalittain
— sihisemistä, ulvomista, vinkumista, — että oli kuolla hirmusta,
ajaisii nurkkaan, jo vuotteli kuoleman kauhistavaisimmassa tilassa.
Toisena aamuna kuuli hän jonkun menevän hauan ohitse, ja alkoi huutaa
surkeimmalla äänellä:
— Auttakaatte! auttakaatte! nostakaatte minua täältä, minä hukun!
Talonpoika, joka sattui ohitse menemään, kuuli huuon. Ensin säikähti,
perästä tointuen, meni hauan portaalle ja kysyi: — ken siellä on?
— Onnetoin jahtimies, vastasi Vitalis: minä olen jo täällä ollut
kokonaisen vuorokauen. Jumalan tähen, pelasta minua! Auta, veliseni, en
säästä palkintoa...
— Mitä voin, sen teen, vastasi talonpoika.
Nyt Masatsio — niin kutsuttiin häntä nimeltä — otto sirpin vyöltänsä,
leikkasi aika paksun oksan ja sanoi jahtimiehelle:
— Kuuleppas: minä lasken hautaan ka tämän oksan, kiinitän sen seinään,
ja vielä itse käyn pitämään, mutta sinä tartu häneen, kavu häntä
myöten; ja niin pääset luolastasi.
— Hyvä, sanoi Vitalis: pyyä mitä tahot; en mitään sinulta kiellä.
— Minulla ei ole mitään pyytämistä, vastasi talonpoika: mut' minä kohta
nain, niin anna mitäs tahot morsiammelleni!
Tämän sanottuansa, Masatsio laski oksan hautaan; se kohta tuli
raskaammaksi, ja samassa hyppäsi sieltä Marakatti. Se oli puonnut
hautaan kuin Vitaliski, ja ennen häntä kerkesi tarttua oksaan.
— Varmaan saatana haastoi kerallani hauasta, sanoi pelästynyt Masatsio,
pötkien pakoon, minkä jaksoi.
— Niin sinä jätät minua? huusi surkiasti Vitalis. Ystäväni, rakas
veljeni, Herran Jumalan tähen veä minua ylös täältä; pyyän sinua,
rukoilen. Minä olen Siniori Vitalis, rikas Venetsialainen: lahjon
morsiammesi, annan sinulle kultaa, kuin paljo tahot; elä salli minun
nälästä kuolla tässä hirmuisessa paikassa.
Masatsiolle kävi sääliksi. Palasi haualle, laski toisen oksan, ja nyt
hyppäsi Jalopeura, kovasti kiljuen iloissansa.
— Niin onki, että saatana, sanoi Masatsio; vaan seisahtaen muutaman
askeleen päässä, taas kuuli Vitaliksen surkian huuon.
— Minun Jumalani! minun Jumalani! Kuolla nälkään tässä hauassa... Eikös
kukaan tule avukseni? Ken sinä ikään olet, palaja Ristuksen tähen. Elä
anna hukkuani, jos voit minua pelastaa. Minä annan sinulle kartanon ja
konnun, karjan ja rahan, ota kaikki, mitä tahot, ainoastaan pelasta
minua, pelasta minua!
Masatsio ei kärsinyt, ettei palajanut; laski oksan, ja kärme nousi
sitä myöten iloisesti suhisten. Masatsio lankesi polvillensa, ja,
pelosta puoli kuolleena, piti rukousta. Hän tointui, kuullen Vitaliksen
hätä-huuon.
— Ei kukaan taho auttaa minua? Täytyy kuolla. Herra minun Jumalani!
Hän itki ja valitti niin, että syän pakahtui kuunnellessa.
— Olkoon miten tahaan, mutta tämä on ihmisen ääni, sanoi itsellensä
Masatsio.
— Ah, jos sinä olet vielä siinä, rukoili Vitalis, kaiken tähen mitä
sinulle on kallista, pelasta minua: jos täytyy kuollakin, niin ehkeis
kotona, vaan ei tässä hirmuisessa luolassa. Haastaa en voi, ääneni
vaipuu. Tahotkos hoviani Venetsiassa, maitani, kunnioituksiani? —
kaikki annan sinulle, ja sallikoon Jumala kuollakseni tällä paikalla,
jos en piä sanaani. Elä mä! elä mä! pelasta ainoastaan elämäni!...
Masatsio ei voinut vasten seissa hänen rukouksille, lisätyille
senlaisilla lupauksilla. Hän taas laski oksan.
— Ahaa! jopahan tulet, sanoi hän, Vitaliksen nähtyänsä.
— Ja! äänti se, ja iloisesti kiljahtaen tunnotta lankesi Masatsion
syliin.
Masatsio piteli häntä, ja saattoi tuntoonsa, alkoi taluttaa, ja sanoi:
"lähetään lehosta"; vaan Vitalis tuskin liikutteli jalkojansa, hän oli
nälkään nääntymäisillään.
— Seh, syö palainen leipää, sanoi Masatsio, ja otti leipä-kyörän
kontistansa.
— Hyväntekiäni, pelastajani, hyvä enkelini, saneli Vitalis: millä
palkitsen sinulle palveluksesi?
— Sinä, herra, lupasit morsiammelle huomenlahjan, mutta minulle hovisi
Venetsiassa, vastasi Masatsio.
Vaan Vitalis alkoi jo tulla toimehensa.
— Välttämättömästi lahjon vaimosi, veljeni, ja teen sinun rikkaimmaksi
talonpojaksi kylässä. Missä sinä asut, ystäväni?
— Metsässä, Kapalattissa; vaan minä mielelläni hylkääsin kylän ja
asusin Venetsiassa, siinä hovissa, jonka minulle lupasitte.
— Kas, japa pääsimme lehosta, sanoi Vitalis. Nyt minä tieän tien;
suurikiitosta, Masatsio.
— Koskas minun pitää tulla hovia ja huomenlahjaa ottamaan? kysyi
Masatsio.
— Koska vaan tahot, vastasi Vitalis, ja he erosivat.
Vitalis tuli Venetsiaan, mutta Masatsio Kapalattiin, ja haastoi
morsiammellensa tapauksesta, rikkaasta huomenlahjasta ja hovista, jossa
käypi asumaan hänen keralla.
Toisena aamuna varain Masatsio vaelsi Venetsiaan, kysellen, kussa on
siniori Vitaliksen hovi? Tuli suoraan siihen ja sanoi palvelioille,
että kohta tulee morsiaminensa komiassa vaunuissa ja asuuntuu hovissa,
jonka siniori Vitalis lupasi hänelle lahjaksi. Masatsiota luultiin
hulluksi, ja ilmoitettiin Vitalikselle, että esihuoneessa eräs
talonpoika vaatii huomenlahjoa morsiammellensa, ja sanoo hovin olevan
hänen.
— Ajakaatte häntä ulos, sanoi Vitalis: Mikä saakeli se on!
Palveliat potkivat Masatsion ovelta kaikella ilkeyellä, ja hän itkien
tuli kotiinsa, eikä tohtinut silmiänsä näyttää kullallensa. Tupansa
yhessä nurkassa istui marakatti, toisessa jalopeura, mutta liiuksella
kärme käärii keräksi. Masatsio hyvin pelästyi. "Ihminen ajoi minun
huoneestansa, ajatteli hän: jalopeura välttämättömästi raatelee,
kärme myrkyttää, mutta marakatti jos ei muuta, niin nauraa ylitseni;
tässä nyt on palkka siitä kuin pelastin heiät häästä." Vaan marakatti
ystävällisimmästi irvisteli hampaitansa; jalopeura haastoi hännällänsä,
tuli liki, ja nuoli hänen kättä, kuin koira isännältänsä, mutta
kärme ojensii suoraksi, alkoi matella tupaa myöten, niin iloisella
katsannolla, että Masatsio pian perehtyi.
— Luontokappale raiskat! sanoi hän: he ovat paremmat siniori Vitalista;
se ajoi minun ulos, kuin kerjäläisen. Ah, kuin mielelläni sysääsin
hänen taas hukan hautaan. Mutta morsiammeni, kultani! Minä mielin
mennä vihille hänen kerallaan niin rikkaasti! Minulla ei ole halkoa
talossani, lihapalaista keitokseen, ja ei kopeekkaakan rahaa. Voi sitä
kiittämätöintä, huomenlahjoinensa ja hovinensa!
Näin valitti ja kaipasi Masatsio. Sillä välillä marakatti alkoi tehä
ilveilyksiänsä, jalopeura rauhattomasti häilytteli häntäänsä, mutta
kärme käpristelii kauhean sukkelasti. Senjälkeen marakatti lähestyi
hyväntekiätänsä, teki hänelle merkin, tulla jälestänsä ja saattoi
hänen latoon, jossa oli puita laattu koko vuoeksi. Marakatti keräsi ne
metsästä, ja kantoi Masatsiolle. Hän suuteli kiitollista marakattia.
Senjälkeen jalopeura, hiljaan äänellen, vei hänen etäisen tuvan pimiään
nurkkaan, ja hän näki siellä suuren säästön syötävätä, — kaksi pässiä,
kolme lammasta, paljon jäniksiä, ja vielä aika sonnin päälliseksi:
kaikki nämät jalopeura pyysi hyväntekiällensä. Masatsio lempiästi
silitteli hänen harjaansa. "Mutta sinä, sanoi hän kärmeelle, et
mitään minulle tuonut? Mikäs olet? — Vitalisko, vain hyvä rehellinen
luontokappale, kuin jalopeura ja marakatti?"
Kärme havilla sujahti risujen alle, ja samassa palasi, ylpeästi
kohottaien hännällensä. Masatsio äimistyi nähessänsä sen suussa
kauneimman briljanten. "Briljantti", huuahti hän, ja ojensi kätensä
silittääksensä kärmettä ja ottaaksensa hältä lahjan. Samassa Masatsio
meni Venetsiaan, aikoen kiveä muuttaa rahaksi. Tulee juveleerarille, se
katselee kiven, ja näkee sen kauhean kalliiksi.
— Mitä sinä tästä tahot?
— Kaksi sataa tukaattia, vastasi Masatsio, luullen kysyneensä hyvin
paljon, koska kivi maksoi kymmenesti enemmän.
Juveleerari katsahti Masatsion päälle ja sanoi:
— Sinä myöt tämän senlaisesta hinnasta? Varmaan tämä on varastettu;
minä sinua en laske.
— Jos se ei maksa sitä, antakaatte vähemmän, sanoi Masatsio: Minä en
olen varas, vaan olen rehellinen mies. Kärme antoi minulle tämän kiven.
Masatsio otettiin kiini, ja vietiin tuomarin luokse. Siellä haastoi hän
kaikki mitä tapahtui, vaan ei kukaan sitä uskonut. Yhtä hyvin, kuin
siniori Vitalis oli sekoitettu tähän seikkaan, tuomari sysäsi asian
valtakunnan inquisitsioniin, ja Masatsio tuli sen eteen.
— Haasta meille, mitä kerallasi tapahtui, sanoi yhsi inquisitoreista,
ja elä valehtele; muuten me käskemme upottaa sinun kanavaan!
Masatsio haastoi.
— Niin sinä pelastit siniori Vitaliksen? kysyi inqvisitori.
— Pelastin, korkea sukuiset siniorit.
— Ja hän lupasi morsiammellesi huomenlahjan, ja sinulle hovin
Venetsiassa?
— Lupasi, korkea sukuiset siniorit.
— Ja hän ajoi sinun ulos niskapäästä, kuin kerjäläisen?
— Niskapäästä, korkea sukuiset siniorit.
— Kutsukaatte siniori Vitalista! sanoi inquisitori.
Vitalis tuli.
— Te tunnette tätä miestä, siniori Vitalis? kysyi inquisitori.
— Ei, en tunne, vastasi Vitalis.
Inquisitorit alkoivat neuoitella keskenänsä.
— Tämä mies, sanoivat he vihtoin Masatsiosta — on ilmeinen kelmi ja
petturi; häntä pitää säilyttää vahvassa paikassa.
— Siniori Vitalis, te olette viattomat!
Senjälkeen, tehhen merkin oikeus-palvelialle, yksi inquisitoreista
sanoi: — Mutta tämä viekäätte torniin.
Masatsio lankesi polvilleen oikeuen eessä.
— Siniorit, korkea sukuiset siniorit, saneli hän: voi olla, että
briljanti on varastettu, ja kärme antoi minulle sen, pettääksensä minua.
Voipi olla, että kärme, jalopeura ja marakatti ovat itse saatanan
synnyttämiä; vaan että minä pelastin siniori Vitaliksen, se on ihan
tosi. Siniori Vitalis! en vaai morsiammelleni huomenlahjaa, en taho
itselleni teiän marmori-hovianne; ainoastaan sanokaatte pelastuksekseni
yksi sana, elkääte salliko märätäkseni tornissa, elkääte heittäkö
minua: enhän minäkän heittänyt teitä, kuin istuitte hukan hauassa.
— Korkea sukuiset siniorit, sanoi Vitalis, kumartaen tuomio istuimen
eessä: Minä voin ainoastaan kertoa ennen sanotun: minä en tunne tätä
miestä. Onkos hänellä, jos yksi vieras mies?
Samassa kaikki läsnä oliat kauhistuivat ja äimästyivät: jalopeura,
marakatti ja kärme, kaikki yhessä, tulivat saliin. Marakatti istui
jalopeuran selässä, mutta kärme kiersi marakatin käen ympäri. Jalopeura
kiljui, marakatti murisi, kärme sihisi.
— Ah! nämät ovat ne samat peot, jotka kerallani olivat hauassa, huuahti
säikähtynyt Vitalis.
— Siniori Vitalis, sanoi Pää-inquisitori, koska hämmästys meni ohitse
kummallisesta ilmestyksestä, te kysyitte kussa ovat Masatsiolla
vieraat miehet? Näette, Jumala lähetti ne meille ajalla. Koska hän
itse teitä vastaan toistaa, niin me tekisimme syntiä Jumalan oikeuen
eessä, ellemme rankaisisi teitä kiittämättömyyestänne. Hovinne ja
maanne teiltä otetaan pois; ja lopun elämästänne vietätte tornissa.
Mutta sinä, lisäsi hän, kääntyen Masatsion puoleen, joka koko sen
ajan silitteli marakattia, ja jalopeuraa ja kärmettä: elä sure
omasta osastasi. Venetsialainen lupaisi sinulle marmori-hovin,
ja morsiammellesi huomenlahjan; Venetsian hallitus täyttää hänen
lupauksensa: Vitaliksen hovi ja maat ovat tästä saakkaa sinun.
Masatsio vaimoneensa kauan elivät ja nauttivat onnia Vitaliksen
marmori-hovissa, yhessä marakatin, jalopeuran ja kärmeen keralla,
ja käskivät kuvata ne seinälle siinä haamussa, kuin ne tulivat
oikeus-saliin, — marakatti jalopeuran selässä, mutta kärme marakatin
kalvoisella.
(Nosta koira kaivosta, puistelee vettä korvilleis.)