Kultapilvi yönsä lepäeli
Jättivuoren rinnoill' ylevillä...
_Lermontow_.
Huoneessa, jota ravintolanpitäjä itse, kasakka Semjon Tshistopljui,
sanoo "vierashuoneeksi", koska se on määrätty ainoastaan
matkustaville, istui suuren maalaamattoman pöydän ääressä kookas,
leveäharteinen, neljänkymmenen korvissa oleva mies. Hän istui pää
käsinojossa pöytää vasten ja nukkui. Talikynttelin tynkä, joka
oli pistetty pumadapurkkiin, valaisi hänen vaaleaa partaansa,
jykevän, leveän nenän, ahavan syömät kasvot ja tuuheat, mustat
kulmakarvat, jotka laskeutuivat ummistuneiden silmien ylle. Nenä,
posket, kulmakarvat -- kaikki piirteet ja kukin niistä erikseen
olivat karheat ja raskaat kuin "vierashuoneen" huonekalut, mutta
yleensä näyttivät ne verrattain sopusuhtaisilta, jopa kauniillakin.
Semmoinenhan se on, kuten sanotaan, venäläisten kasvojen planeetti:
kuta jykevämmät ja räikeämmät niiden piirteet ovat, sitä pehmeämmiltä
ja suopeammilta ne näyttävät. Pukuna oli miehellä herrastakki,
jonkunverran kulunut, mutta raidattu leveällä, uudella nauhalla,
samettiliivit ja leveät housut, joiden lahkeet olivat suurien
saappaiden varsissa.
Eräällä penkillä, joita oli pitkin seiniä, nukkui ketunnahkaturkin
karvapuolella noin kahdeksan vuoden ikäinen tyttö ruskeassa mekossa
ja pitkissä, mustissa sukissa. Tytön kasvot olivat kalpeat, tukka
pellavainen, hartiat hoikat, koko ruumis laiha ja vetelä, mutta
nenä pisti kasvoista samanlaisena paksuna ja rumana pallukkana kuin
miehelläkin. Hän nukkui sikeästi.
Vierashuone oli juhla-asussa. Ilmassa oli äsken pestyjen lattioiden
haju, nuoralla, joka ulottui huoneen läpi seinästä toiseen, ei nyt
riippunut, kuten ennen, riepuja ja nurkassa pöydän yläpuolella paloi
pieni lamppu, josta lankesi valoläiskä Pyhän Yrjänän kuvalle. Nurkan
kummallakin puolen oli seinillä joukko kömpelöitä rahvaankuvia
niin järjestettyinä, että uskonnollisia aiheita esittävät ankaran
asteettain muuttuivat maallista elämää esittäviksi. Kynttelin tyngän
ja lampun himmeässä valossa muodostelivat kuvat yhtäjaksoisen,
mustatäpläisen juovan. Vaan kun kaakeli-uuni, jonka mieli teki laulaa
yhteen ääneen pyryn kanssa, vinkuen veti sisäänsä ilmaa ja halot
aivan kuin henkiin heräten välähyttelivät kirkkaita leimuja, silloin
alkoi pyöreähirsisillä seinillä hyppiä ruskeita pilkkuja ja nukkuvan
miehen pään yläpuolella välkähti milloin isä Serafimin, milloin shahi
Nassr-Eddinin kuvat.
Ulkona myllersi tuisku. Jotain vimmattua, vihaista, mutta syvän
onnetonta ja petomaisen raivokasta kiuhui ja ryöppysi ravintolan
nurkissa ja tuntui kuin olisi se tahtonut hyökätä sisään. Se jyskytti
ovea, kolhi ikkunoita, ruski seinissä ja katolla, toisinaan oli
sen äänessä uhmaa, toisinaan se rukoillen vaikeroi, vaan sitte
tuokioksi taukosi ja voitonriemuisesti, kavalasti ulvoen syöksähti
savutorveen. Vaan uunissa leimahtelivat puut ja tuli hyöksähti
vihaisena kuin kahlekoira vihollista vastaan, alkoi taistelu ja sitte
kuului valitusta, kirkumista ja hurjaa kiljuntaa. Ja kaikessa tässä
kuulosti sen ärjyvää tuskaa, tyydyttämätöntä vihaa ja loukkaantunutta
voimattomuutta, joka aina oli tottunut voittamaan.
Tätä villiä, petomaista leikkiä kuuntelemaan näytti "vierashuone"
iäksi mykistyneen. Vaan jonkun ajan kuluttua kirahti ovi ja
huoneeseen astui palveluspoika, jolla oli uusi karttuunipaita
päällä. Toista jalkaansa ontuen ja unisilla silmillään muljoillen
hän niisti sormillaan kynttelin, lisäsi puita uuniin ja meni pois.
Samassa kuului Rogatshista, jonne ravintolasta oli kolmensadan
askeleen paikoille, kellon ääni, joka ilmotti puoliyötä. Tuuli
ryöpytti kellon ääniä aivan kuin lumihiutaleitakin. Se karkasi niiden
kimppuun, pyöritteli ympäri ilmojen lakeuksia, niin että muutamat
äänet katkeilivat tai venyivät pitkiksi, lainehtiviksi soinnuiksi,
toiset taas kokonaan kuolivat vihurin pauhuun. Eräs ääni soi niin
selvästi, että luuli sen tulevan ikkunan alta. Turkilla nukkuva tyttö
vavahti ja nosti päätään. Hän katsoi tuokioisen pimeään ikkunaan ja
Nassr-Eddiniin, jolla silloin läikkyi uunin punerva hohde ja siirsi
sitte katseensa nukkuvaan mieheen.
-- Isä! -- sanoi hän.
Mies ei liikahtanut. Tyttö liikautti vihaisesti kulmakarvojaan,
painautui pitkälleen ja veti jalkansa koukkuun. Oven takana
haukotteli joku pitkään ja kovasti. Kohta sen jälkeen kuului oven
narinaa ja epäselviä ääniä. Joku oli tullut sisään ja pudisteli lunta
päältään ja kopisteli huopakenkiään.
-- Mitä? -- kysyi veltto naisääni.
-- Neiti Ilowaiskaja on saapunut, -- vastasi bassoääni.
Taas narahti ovi, josta tunkeusi sisään myöskin tuulen ryöppy. Joku,
luultavasti ontuva poika, hypähti vierashuoneen ovelle, rykäisi
kunnioittavasti ja tarttui ovilukkoon.
-- Tänne, matushka-neiti, -- sanoi laulava naisääni, -- täällä on
puhdasta.
Ovi aukeni selälleen ja kynnykselle ilmestyi parrakas mies, joka
oli kyytimiehen kauhtanassa, suuri matkalaukku harteilla ja koko
mies kiireestä kantapäähän lumen pöpperössä. Hänen jälestään astui
huoneeseen pieni, melkein kahta vertaa häntä lyhyempi nainen
kasvoitta ja käsittä, sillä hän oli niin tarkkaan vaatteilla kääritty
ja turottu, että näytti nyytiltä.
Kyytimiehestä ja nyytistä levisi kostea haju ja kynttelin liekki
alkoi häilyä.
-- Kaikellaista tyhmyyttä! -- virkkoi nyytti vihaisesti. -- Mainiosti
olisi voinut ajaa edelleen. Ei jäänyt jälelle kuin kaksitoista
virstaa ja sekin enimmäkseen metsätietä. Mihin sitä olisi eksynyt?
-- Vaikkei olisi eksytty, mutta kun eivät hevoset ota kulkeakseen, --
vastasi kyytimies, -- Enhän minä Herra nähköön tahallani!
-- Mihin ihmeelle lie tultukaan. Hiljaa... täällä taidetaan nukkua.
Mene pois.
Kyytimies laski matkalaukun lattialle, jolloin hänen harteiltaan
luiskahti lumilepeitä, sihautti nenäänsä ja läksi. Sitte näki tyttö,
kuinka nyytin keskestä pisti esiin kaksi kättä, jotka alkoivat purkaa
saalien, huivien ja vöiden paksua kerrosta. Ensin kirposi lattialle
suuri saali, sitte paslikka, sen jälkeen valkea villahuivi. Kun pää
oli vapautunut kääreistä ja nainen oli riisunut matkaturkin, tuli hän
puolta hoikemmaksi. Nyt oli vielä päällä pitkä, harmaa nuttu, jossa
oli suuret napit ja jonka taskut olivat pullollaan. Yhdestä taskusta
hän veti jonkun paperikäärön, toisesta nipun suuria, raskaita
avaimia, jotka hän pani niin varomattomasti pöydälle, että nukkuva
mies liikahti ja avasi silmänsä. Hetkisen mies katsoi tylsästi
ympärilleen aivan kuin käsittämättä missä hän oli, sitte puisteli
päätään ja siirtyi istumaan nurkkaan. Nainen riisui palton, josta
hän kepeni taas puolta hoikemmaksi, veti jaloistaan karvakengät ja
istuutui.
Nyt hän ei ollut enää nyytin näköinen. Hän oli pieni, laiha, 20
paikoilla oleva tummatukkainen nainen, niin hoikka ja soleva kuin
mato, kasvot valkeat, pitkähköt ja tukka aaltoileva. Hänen nenänsä
oli pitkä ja terävä, leuka myöskin pitkä ja terävä, silmäripset
pitkät ja tämän yleisen terävyyden tähden tuntuivat hänen kasvonsa
pistäviltä. Mustassa puvussaan, jonka kaulantiehys ja hihat olivat
täynnä pitsejä, terävine kyynäspäineen ja ruusunpunaisine sormineen
hän muistutti keskiaikaisten englantilaisten naisten muotokuvia.
Ja vakava, miettivä kasvojen sävy lisäsi vielä enemmän tuota
yhtäläisyyttä.
Nainen silmäili huonetta, vilkasi syrjäkariin mieheen ja tyttöön
ja olkapäitään kohauttaen istuutui ikkunan ääreen. Tummat ikkunat
vapisivat kostean länsituulen puhalluksesta. Suuria lumihöytäleitä
tuiskusi valkealle välähtäen ruutuja vasten, josta ne tuuli karisti
kuitenkin pois. Raivokas myrskyn soitto yltyi yltymistään...
Pitkän äänettömyyden jälkeen alkoi tyttö mutista ja sanoi vihaisesti:
-- Herra Jumala, miten olen onneton! Kaikista onnettomin!
Mies nousi ylös ja varovin askelin, jotka eivät ollenkaan sopineet
hänen suureen kokoonsa ja tuuheaan partaansa, sipsutteli tytön luo.
-- Etkö nuku, tyttöseni? -- kysyi hän anteeksipyytävällä äänellä. --
Mitä tahdot?
-- En mitään! Olkapäätäni kivistää. Sinä, isä, et ole hyvä ihminen ja
Jumala rankasee sinua! Saat nähdä, että rankasee!
-- Kultaseni, en ole tiennyt, että olkapäätäsi kivistää, mutta minkäs
minä sille voin, lapseni, -- sanoi mies tavalla, jolla juopuneet
miehet pyytävät anteeksi ankarilta vaimoiltaan. -- Sitä pakottaa vain
matkustamisen tähden. Huomenna pääsemme perille, lepäämme ja sitte se
heittää.
-- Huomenna, huomenna... Sinä sanot minulle joka päivä: huomenna.
Meidän on kulettava vielä kaksikymmentä päivää.
-- Totta totisesti, lapseni, me pääsemme huomenna perille. Minä en
valehtele milloinkaan enkä ole syyssä, jos myrsky meidät yllätti.
-- En jaksa enää kärsiä, en jaksa, en! Tyttö potkasi rutosti toisella
jalallaan ja parahti katkerasti itkemään. Hänen isänsä viittasi
kädellään ja katsahti hämillään naiseen. Tämä kohautti olkapäitään ja
meni veltosti tytön luo.
-- Kuulehan, kultaseni, -- sanoi hän, -- älä viitsi itkeä. Eihän se
ole hauska, jos olkapäätä kivistää, vaan minkäs sille tekee.
-- Nähkääs, hyvä neiti, -- sanoi mies nopeasti aivan kuin itseään
puolustellen, -- emme ole nukkuneet kahteen yöhön ja olemme ajaneet
kurjilla ajoneuvoilla. Ei siis ole ihme, jos häntä kivistää. Ja sitte
sattui meille vielä päihtynyt kyytimies, matkalaukku varastettiin
meiltä, koko ajan vinha ryöppy... Minäkin rupesin voimaan pahoin
nukkumisesta istuvassa asennossa. Jumaliste, Sasha, sinuttakin on
tässä paha elämä, vaan sinä vielä itket.
Mies pudisti päätään, viittasi kädellään ja istuutui.
-- Älä tosiaankaan itke enää, -- sanoi neiti, -- pikku lapsethan vain
itkevät. Jos sinä, kultaseni, olet sairas, niin pitää riisuutua ja
nukkua. Ruvetaanpas riisumaan.
Kun tyttö oli riisuttu ja rauhottunut, syntyi taas äänettömyys.
Neiti istui ikkunan edessä ja katseli neuvottomana huonetta,
pyhimyksenkuvaa ja uunia. Hänestä näytti kummalliselta sekä huone
että paksunenäinen tyttö, joka oli lyhyessä pojan paidassa ja tytön
isä. Tämä omituinen mies istui nurkassa, silmäili hämillään kuin
päihtynyt ympärilleen ja hieroskeli kämmenperällään kasvojaan.
Hän oli vaiti, mulkoili silmillään ja hänen muodostaan oli vaikea
päättää, että hän hevin alkaisi puhua. Mutta hän alkoi kuitenkin
ensiksi puhelun. Polviaan sivellen ja rykäistyään hän sanoi
naurahtaen:
-- Kummallista, tosiaankin! Mahdoton on uskoa omia silmiäänkään:
senkö lempoa varten on kohtalo meidät ajanut tähän inhottavaan
ravintolaan? Mitä se on sillä tahtonut ilmaista? Elämä tekee
toisinaan semmoisia _salto mortale_, ettei voi muuta kuin
neuvottomana hölmistellä. Matkustatteko te, neiti, kauas?
-- En, -- vastasi neiti. -- Minä matkustan meidän maatilallemme,
jonne täältä tulee kaksitoista virstaa, meidän karjakartanoomme isäni
ja veljeni luo. Olen itse Ilowaiskaja ja karjakartanoakin nimitetään
Ilowaiskiksi. Kyllä on kauhea sää!
-- Pahempaa ei voi olla.
Ontuva poika tuli huoneeseen ja pisti purkkiin uuden kynttelin,
-- Paneppas, poika, teekeittiö tulelle, -- virkkoi mies hänelle.
-- Kukas tähän aikaan teetä juo? -- sanoi poika. -- Synti on juoda
ennen aamujumalanpalvelusta.
-- Olkoon vain, poika, et sinä tulisessa pätsissä korvennu, vaan me...
Teetä juodessa uudet tuttavukset rupesivat puhelemaan. Ilowaiskaja
sai tietää, että hänen puhetoverinsa nimi oli Grigori Mihailowitsh
Liharew, että hän on sen saman Liharewin veli, joka on erään
naapuri ujesdin päällikkönä ja että hän itsekin oli ennen ollut
tilanomistaja, vaan "joutunut aikoinaan rappiolle". Liharew taas sai
tietää, että Ilowaiskajaa kutsuttiin Maria Mihailownaksi, että hänen
isällään oli suuremmoinen maatila, vaan että isännyyttä täytyy hänen
pitää yksinään, koska isä ja veli katsovat elämää sormiensa välitse
ja pitävät liian paljon hevosista.
-- Isä ja veli ovat karjakartanossa ihan yksinään, -- sanoi
Ilowaiskaja sormiaan vilkuttaen (keskustellessa hänellä oli tapana
vilkuttaa sormiaan kasvojensa edessä ja lipaista jokaisen lauseen
perästä terävällä kielellään huuliaan). Miehet ovat huoletonta
väkeä eivätkä itsensä tähden pane rikkaa ristiin. Saapas nähdä, ken
heille valmistaa paaston päättäjäisaterian! Äitiä meillä ei ole ja
palvelijat ovat semmoisia, etteivät minutta saa siivolleen liinaa
pöydälle. Voi kuvitella heidän asemansa! He jäävät ilman ateriaa ja
minun pitää istua täällä koko yö.
Ilowaiskaja kohautti olkapäitään, ryyppäsi teetä ja jatkoi:
-- On juhlia, joilla on oma tuoksunsa. Pääsiäisenä, helluntaina ja
jouluna on ilmassa jokin erityinen tuoksu. Suruttomatkin ihmiset
rakastavat noita juhlia. Minun veljeni esimerkiksi selittää, ettei
Jumalaa ole, vaan pääsiäisenä ehättää ensimäisenä aamukirkkoon.
Liharew loi katseensa Ilowaiskajaan ja naurahti.
-- Sanotaan, ettei Jumalaa ole, -- jatkoi Ilowaiskaja myöskin
naurahtaen, -- mutta sanokaas minulle, miksi kaikki kuuluisat
kirjailijat, oppineet ja yleensä viisaat ihmiset kääntyvät elämänsä
lopulla uskovaisiksi?
-- Ken ei nuorena ole osannut uskoa, se ei usko vanhanakaan, olipa
hän vaikka itse viisauden isä.
Rykimisestä päättäen oli Liharewilla bassoääni, mutta luultavasti
peläten puhua kovasti tai liiallisesta kainoudesta hän puhui
tenoriäänellä. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän huokasi ja sanoi:
-- Minä käsitän asian niin, että usko on hengen kyky. Se on sama
kuin lahjakkuus: sen täytyy olla synnynnäistä. Mikäli voin päättää
itsestäni, niistä ihmisistä, joita elämässäni olen tuntenut ja
kaikesta siitä, mitä on ympärilläni tapahtunut, on tuo kyky
ominaista venäläisille mitä suurimmassa määrässä. Venäläinen elämä
muodostaa koko joukon uskoja ja viehtymyksiä, vaan uskon puutetta
ja kieltämistä se ei ole edes haistanutkaan, jos tietää tahdotte.
Jos venäläinen ei usko Jumalaan, niin merkitsee se, että hän uskoo
johonkuhun muuhun.
Liharew otti Ilowaiskajan tarjooman teekupin, härppäsi siitä yhdellä
kertaa puolet ja jatkoi:
-- Kerron teille itsestäni. Minun sieluuni on luonto pannut
tavattoman kyvyn voida uskoa. Puolet elämääni olen kulkenut ateistien
ja nihilistien kirjoissa, mutta elämässäni ei ole ollut ainoatakaan
hetkeä, jolloin en olisi uskonut. Kaikki lahjakkuus paljastuu
tavallisesti jo lapsuudessa, niinpä minunkin kykyni alkoi tuntua
jo silloin, kun pöydän alla pienenä ryömiskelin. Minun äitini piti
siitä, että lapset söivät paljon, ja kun hän syötti minua, hoppusi
hän: "Syö, tärkeintä elämässä on soppa!" Minä uskoin, söin soppaa
kymmenen kertaa päivässä ja söin kuin haikala, että viimeiseltä
inhotti ja pyörrytti. Lapsenhoitaja kertoi satuja, ja minä uskoin
haltijoihin, hiisiin ja kaikkeen muuhun roskaan. Toisinaan varastin
isältä myrkkyä, ripottelin sitä namusille, joita kuletin ullakolle,
että muka haltijat olisivat kuolleet ja hävinneet maan päältä. Ja kun
opin lukemaan ja ymmärtämään luettua, silloin se vasta rasavillin
elämä alkoi! Karkailin Ameriikkaan, elostelin rosvona, pyrin
luostariin ja otin pieniä poikia piinaamaan minua kuten Kristusta. Ja
huomatkaa, että uskoni oli aina virkeä ja toimelias. Kun karkailin
Ameriikkaan, houkuttelin aina mukaani jonkun samallaisen tyhmyrin
kuin itsekin olin, ja minä olin iloinen, kun vilussa värjöttelin
kaupungin tulliportin takana ja sain selkääni. Milloin elostelin
rosvona, oli minulla kotiin, tullessa ehdottomasti naama verillä.
Lapsuus, kuten huomaatte, oli mitä levottomin! Kun minut sitte
pantiin kouluun ja siellä alkoi suuri totuuksien tulva, kuten
esimerkiksi, että maa kiertää aurinkoa tai ettei valkoinen väri ole
valkeaa, vaan on muodostunut seitsemästä eri värisiä, meni pääni
pyörälle. Kaikki kieppui päässäni yhtenä mylläkkänä: Josua, joka oli
pysähdyttänyt auringon kulustaan ja äitini, joka profeetta Eliaan
nimessä kielsi ukkosen johdon ja isäni, joka ei välittänyt niistä
totuuksista, joita minä olin oppinut. Terävyyteni innostutti minua.
Minä kuleskelin kuin raivoisa vihuri ympäri taloa ja talleissa
ja saarnailin totuuksiani, kauhistuin muiden tietämättömyyttä ja
leimusin vihasta kaikkia niitä kohtaan, jotka valkeassa värissä
näkivät ainoastaan valkeaa... Tyhjänpäiväistähän se muuten oli ja
poikamaista. Vakava ja niin sanoakseni miehevä innostus alkoi minussa
yliopistossa. Oletteko te, neiti suorittaneet jonkun oppikurssin?
-- Olen. Nowotsherkaskissa, Donin instituutissa.
-- Varsinaisilla kursseilla ette ole ollut? Siis te ette tiedä,
mitä ovat tieteet. Kaikilla tieteillä, niin paljon kuin niitä
tässä maailmassa on, on yksi ja sama passi, jota ilman ne pitävät
itseään mahdottomina: pyrkimys totuuteen! Jokaisella niistä,
vieläpä jollakin farmakognosialla on päämääränä totuus, vaan ei
elämän hyöty eikä mukavuudet. Merkillistä! Kun te alatte tutustua
johonkuhun tieteeseen, niin hämmästyttää teitä ennen kaikkia sen
alku. Minä sanon teille, ettei ole mitään sen viehättävämpää eikä
suuremmoisempaa eikä mikään huumaa ja tempaa ihmisen mieltä niin
voimakkaasti kuin jonkun tieteen alku. Jo viidestä ensi luennosta saa
mitä kirkkaimpien toiveiden siivet ja tuntee olevansa totuuden herra.
Ja minä antauduin tieteille rajattomasti ja intohimoisesti kuin
lemmitylle naiselle. Minä olin niiden orja enkä niiden ulkopuolella
tahtonut tietää mistään muusta auringosta. Yöt päivät, selkää
suoristamatta pänttäilin päähäni, itkin ja tuskailin ja kirosin
kirjoja, kun näin ihmisten kytkevän tieteitä itsekkäiden etujen
palvelukseen. Mutta viehätyksen vallassa en pysynyt kauvan. Seikka
on nähkääs semmoinen, että jokaisella tieteellä on alkunsa mutta
ei ollenkaan loppua enemmän kuin murtolukujen jatkuvassa sarjassa.
Eläintiede tuntee 35,000 hyönteislajia, kemia 60 yksiaineista
alkuainetta. Jos näiden numeroiden perään ilmestyy aikaa myöten
kymmeniä nollia, pysyy eläintiede ja kemia yhtä kaukana lopustaan
kuin nytkin ja aikamme tieteellinen työ tulee olemaan kokonaan
numerojen kasvattamista. Tämän konstin minä keksin silloin, kun
tapasin 35,001:nen lajin tyydytystä tuntematta. Pettymystä en
kuitenkaan ole ehtinyt tuntea, koska minut kohta valtasi uusi
usko. Lyöttäydyin nihilistiksi, levittelin sen julistuksia ja
otin osaa sen pimeihin tekoihin ja vehkeisiin. Tunkeuduin rahvaan
syviin kerroksiin, palvelin tehtaissa, olin voitelijan ammatissa ja
lotjanvetäjänä. Mutta kun sitte pitkin Venäjää kuleksien sain hajua
Venäjän kansan elämästä, tuli minusta tuon elämän lämmin ihailija.
Rakastin Venäjän kansaa aina kärsimyksiin asti, rakastin ja uskoin
sen Jumalaan, kieleen, luovaan voimaan. Ja niin edespäin, ja niin
edespäin... Olen ollut aikani slavofili, ukrainafili, arkeologi,
kansan tuotannon parhaiden esineiden kokoilijana... olen ihannellut
aatteita, ihmisiä, tapauksia, paikkoja... viehätystä, viehätystä
loppumattomiin! Viisi vuotta takaperin minä en tunnustanut mitään
omistusoikeutta ja minun viimeisenä uskonani oli se, ettei pahaa pidä
vastustaa.
Sasha huokasi katkonaisesti ja kääntelihe. Liharew meni hänen
luokseen.
-- Lapseni, etkö tahdo teetä? -- kysyi hän hellästi.
-- Juo itse! -- vastasi tyttö äreästi.
Lihavew joutui hämilleen ja palasi nolona paikalleen.
-- Teillä näkyy olleen hauska elo, -- virkkoi Ilowaiskaja. -- On
kyllä muistelemista.
-- Niin, hauskaltahan se tuntunee, kun istuu teekupin ääressä
hyvän puhetoverin kanssa ja loruaa, vaan kysykääpäs, minkä minulle
on se hauskuus maksanut. Kuinka paljo olen saanut maksaa elämäni
vaihtelevaisuudesta? Minä, neitiseni, en ole uskonut, kuten uskoo
saksalainen filosofian tohtori enkä ole korven syvyydessä elämääni
viettänyt, vaan jokainen uusi uskoni on minua vääntänyt ja muokannut
kuin vemmelpuuta ja repinyt kappaleiksi ruumiini. Päättäkää itse.
Olin yhtä rikas kuin veljeni, vaan nyt olen kerjäläinen. Viehätysten
huumeessa menetin sekä oman että vaimoni omaisuuden ja paljo
vieraita varoja. Nyt olen 42 ikäinen, vanhuuden kynnyksellä, vaan
koditon olen kuin koira, joka on yöllä häipynyt isäntänsä kuorman
perästä. Koko elämäni aikana en ole tiennyt, mitä lepo on. Henkeni
on lakkaamatta ahdistusta nähnyt, jopa toivojakin potenut... Olen
saanut kuihtua säännöttömästä, raskaasta työstä, nähnyt puutetta,
istunut viisi kertaa vankilassa, piileksinyt Arhankelin ja Tobolskin
lääneissä... Kirvelee, kun muistelee! Olen elänyt, mutta huumeen
kourissa en ole nähnyt itse elämän kulkua. Uskotteko, etten muista
ainoatakaan kevättä, en ole huomannut, että vaimo minua rakasti, että
minulle syntyi lapsia? Ja mitä vielä sanoisinkaan teille? Kaikille
niille, jotka minua ovat rakastaneet, olen minä ollut onnettomuus...
Äitini käy jo 15 vuotta surupuvussa minun tähteni ja minun ylpeiden
veljieni, jotka minun tähteni ovat saaneet kärsiä katkeria tuskia,
saaneet punastua, raataa olkansa takaa, hukata rahaa, rupesivat
viimeisellä vihaamaan minua kuin myrkkyä.
Liharew nousi ylös, mutta painautui jälleen istumaan.
-- Jos minä olisin ainoastaan onneton, niin Jumalaa korkeasti
ylistäisin, -- jatkoi hän Ilowaiskajaan katsomatta. -- Minun oma
onnettomuuteni haipuu kaukaisuuteen, kun muistelen, miten usein
olen viehätysteni vaiheissa ollut järjetön, kaukana totuudesta,
väärintekevä, julma, vaarallinen. Miten monesti olenkaan sydämeni
syvyydestä vihannut ja halveksinut niitä, joita olisi pitänyt
rakastaa ja -- päinvastoin. Tuhansia kertoja olen nahkaani vaihtanut.
Tänään minä uskon, polvistun maahan, vaan huomenna pelkurina karkaan
äskeisten jumalieni ja ystävieni luota. Jumala yksin on nähnyt, miten
usein olen viehtymiseni tähden häpeästä itkenyt ja päänalustani
järsinyt. En kertaakaan ole elämässäni tahallani valehdellut enkä
pahaa tehnyt, mutta ei ole omatuntoni puhdas! Neitiseni, en saata
edes kehua sillä, ettei omallatunnollani olisi yhdenkään kuolemaa,
sillä omien silmienihän nähden vaimoni heitti henkensä, jonka olin
kuihduttanut huolettomalla hurjuudellani. Niin, vaimoni! Kuulkaa,
jokapäiväisessä elämässä on kaksi käsitystä naisesta tavallisinta.
Yhdet mittailevat naisten pääkalloja todistaakseen, että nainen
on alempana kuin mies, etsivät hänen puutteitaan herjatakseen
häntä, voidakseen olla jotain hänen silmissään ja puolustaakseen
eläimellisyyttään. Toiset taas koettavat voimiensa takaa nostaa
naisen itsensä tasalle eli toisin sanoen pakottaa hänet pänttäämään
päähänsä nuo 35,000 lajia, kirjottamaan ja lukemaan samoja
tyhmyyksiä, joita he itsekin kirjottavat ja lukevat. Liharewin
kasvoille nousi tumma varjo. -- Minä sanon teille, että nainen on
aina ollut ja tulee olemaan miehen orjana, -- jatkoi hän bassoäänellä
ja nyrkkiä pöytään iskien. -- Hän on herkkä ja pehmeä kuin vaha,
josta mies on muovaillut, mitä ikinä on mielensä tehnyt. Herra
Jumala tosiaankin! Miten kurjan kurjasta miehen päähänpistosta
nainen on kerinnyt hiuksensa, hylännyt perheensä, kuihtunut ja
kuollut vieraalla maalla... Niistä aatteista, joiden tähden hän on
uhrannut itsensä, ei ole yhtään naisellista. Rajaton, uskollinen,
altis orja! Pääkalloja en ole mitannut, mutta minä puhun raskaasta,
katkerasta kokemuksesta. Ylväimmät, itsenäisimmät naiset, joille
minun on onnistunut kertoa huumaukseni, ovat kulkeneet perässäni
mitään aprikoimatta ja kyselemättä ja tehden kaikki, mitä olen
tahtonut. Eräästä nunnasta tein nihilistin, joka, kuten jälestäpäin
sain tietää, ampui santarmin. Minun vaimoni ei jättänyt minua mieroa
vaeltaessani hetkeksikään ja tuuliviirin tavoin kääntyi hänen uskonsa
sitä mukaa, kuin minä mistäkin viehätyin.
Liharew hypähti pystyyn ja alkoi astua huoneessa.
-- Jaloa, ylevää orjuutta! -- sanoi hän käsiään läiskyttäen. --
Siinä juuri onkin naisen elämän korkea ajatus! Kaikenkarvaisesta
hassutuksesta, jota on kertynyt minun päähäni koko siltä ajalla,
jolloin olen ollut tekemisissä naisten kanssa, on minun muistooni
jäänyt aivan kuin siivilään -- ei suinkaan aatteita, ei järkeviä
sanoja eikä filosofiaa, vaan tuo ääretön alistuminen kohtaloon, tuo
ääretön laupeus, kaikkianteeksiantavaisuus...
Liharew puristeli nyrkkiään, tuijotti yhteen kohtaan ja kummallisen
intohimoisesti ponnistaen, aivan kuin jokaista sanaa imeskellen
jatkoi hän yhteenpurislettujen hampaiden välistä.
-- Tuo... tuo ylevä vaivojen kestäminen, uskollisuus hautaan
saakka, sydämen runollisuus... Elämänajatus on juuri tuossa
marttyyrikuolemassa, josta ei valitus kuulu, kyynelissä, jotka
pehmittävät kiven, rajattomassa, kaikkianteeksiantavassa rakkaudessa,
joka luo elämän kaaokseen valoa ja lämpöä...
Ilowaiskaja nousi hiljaa ylös, otti askeleen Liharewia kohti ja
kiinnitti katseensa hänen kasvoihinsa. Kyynelistä, jotka kimaltelivat
miehen silmäripsissä, väräjävästä, intohimoisesta äänestä ja
kasvojen punasta käsitti hän, etteivät naiset olleet Liharewin
puheen satunnaisena ja tyhjänä aiheena. Ne olivat hänen uuden
viehätyksensä tai, kuten hän itse sanoi, uuden uskonsa esineenä. Ensi
kerran elämässään näki Ilowaiskaja edessään innostuneen, tulisesti
uskovan miehen. Kädenliikkeineen ja säihkyvine silmineen hän tuntui
Ilowaiskajasta mielettömältä, raivokkaalta, mutta hänen silmiensä
tulesta, puheesta ja kookkaan ruumiin liikkeistä hehkui niin voimakas
kauneus, että Ilowaiskaja huomaamattaan seisoi hänen edessään
aivan kuin maan alle vajonneena ja riemuavin silmin katsoi hänen
kasvoihinsa.
-- Ja äitini sitte! -- puhui hän ojentaen käsiään Ilowaiskajaa
kohti rukoilevin kasvoin. -- Olen myrkyttänyt hänen elämänsä,
tahrinut hänen käsityksensä mukaan Liharewin suvun maineen ja
tuottanut hänelle niin paljon kipua ja tehnyt pahaa, että vain
pahin vihollinen voi tehdä niin ja mikä on ollut seuraus? Veljet
antavat hänelle muutamia ropoja hartaustoimituksia varten, vaan
äiti kieltäytyy tyydyttämästä uskonnollisia tunteitaan, säästää nuo
rovot ja lähettää salaa tuhlaajapojalleen Grigorille! Yksistään
tämä pikku seikka kasvattaa ja jalostaa henkeä paljoa voimakkaammin
kuin mitkään teoriat ja 35,000 lajia. Voisin kertoa teille tuhansia
esimerkkiä. Otetaan vaikka teidät! Ulkona on yö ja myrsky, vaan te
matkustatte isänne ja veljenne luo lämmittääksenne heitä suurena
juhlana hellyydellänne, vaikka he eivät mahda teitä muistellakaan,
ovat unohtaneet teidät. Mutta rakastukaahan vain kovasti johonkuhun
ihmiseen, niin saattepa nähdä, että menette hänen jälestään vaikka
pohjoisnavalle. Vai mitä?
-- Niin, jos... kerran rakastan.
-- Siinäpä se! -- riemahti Liharew. -- Jumaliste, miten olen
iloinen, että tutustuin teihin! Kohtaloni on niin hyvä, että
se aina antaa minun tavata mainioita ihmisiä. Ei päivää, ettei
semmoista tuttavuutta, että vaikka henkensä antaisi sen edestä.
Tässä maailmassa on paljoa enemmän hyviä ihmisiä kuin pahoja. Teidän
kanssanne olemme tässä avomielisesti ja syviä säikeitä myöten
pakisseet, aivan kuin oltaisi satavuotisia tuttavuksia. Toisinaan
sattuu niin, että kymmenen vuotta saa murjottaa ja olla ääneti,
salata kaikki vaimoltaan ja ystäviltään, vaan kun toisinaan tapaa
rautatievaunussa koulupojan, niin avaa hänelle koko sydämensä. Teitä
on minulla kunnia nähdä ensi kertaa, vaan olen tehnyt teille niin
syvän katumuksen, etten koskaan ole semmoista tehnyt. Ja miksi?
Käsiään hieroskellen ja hymyillen Liharew käveli hieman aikaa
huoneessa ja alkoi sitte taas puhua naisista. Tällä välin oli alettu
soittaa aamukirkkoon.
-- Hyvä Jumala! -- itki Sasha. -- Rupattelee eikä anna nukkua!
-- Tosiaankin, -- häpsähti Liharew, -- anna anteeksi, kultaseni.
Nuku, nuku... Paitsi häntä on minulla vielä kaksi poikaa, -- kuiskasi
hän. -- Ne ovat setänsä luona, vaan tämä ei tule hetkeäkään toimeen
isättä. Kituu, nurkuu ja niin on minuun takertunut kuin kärpänen
hunajaan. Olen tässä, neitiseni, rupatellut tosiaankin liian kauan.
Ei haittaisi, jos tekin levähtäisitte. Sallitteko, niin laitan teille
vuoteen?
Lupaa odottamatta hän otti märän turkin, puistaisi sitä ja levitti
penkille nurin, kokoili hujanhajan heitetyt huivit ja saalit, pani
päänaluseksi torvelle käärityn palton ja kaiken tämän hän teki
ääneti, kasvoilla orjamaisen harras innostus, aivan kuin ei olisi
ollenkaan hamuillut naisen vaateriepuja, vaan kokoillut pyhän astian
pirstaleita. Koko hänen vartalossaan kuvastui syyllisyyttä ja
hätääntynyttä arkuutta, aivan kuin hän olisi häpeillyt hennon olennon
läsnäollessa vartensa väkevyyttä ja kookkuutta.
Kun Ilowaiskaja oli asettunut levolle sammutti Liharew kynttelin ja
istuutui jakkaralle uunin viereen.
-- Niin, niin, neitiseni, -- kuiskaili hän polttaen paksua paperossia
ja puhaltaen savun uuniin. -- Luonto on istuttanut venäläiseen uskon
suuren kyvyn, tutkiskelevan järjen ja ajattelemisen lahjan, mutta
kaikki tämä murskautuu pirstoiksi huolettomuuden, laiskuuden ja
haaveilevan kevytmielisyyden kalliota vasten. Niin, niin...
Ilowaiskaja katseli kummissaan pimeään eikä nähnyt muuta kuin
punaisen pilkun pyhimyskuvalla ja kekäleiden leimujen heijastuksen
Liharewin kasvoilla. Pimeä, kellojen soitto, myrskyn ulvonta,
ontuva poika, valitteleva Sasha, onneton Liharew ja hänen tarinansa
-- kaikki tämä sekottui ja sakoi yhdeksi valtavaksi vaikutukseksi
ja avara maailma tuntui hänestä arvoitukselta, se humisi ihmeiden
paljoutta ja lumoavien voimien huumaa. Kaikki äsken kuultu kaikui yhä
vielä hänen korvissaan ja inehmon elämä kuvastui hänelle ihanana,
runollisena taruna, jolla ei loppua ollut.
Ja valtava vaikutus kasvoi kasvamistaan, kietoi hulpeisiinsa
tietoisuuden ja muuttui makeaksi uneksi. Ilowaiskaja nukkui, mutta
näki pyhimyskuvalampun ja paksun nenän, jolla kekäleiden kerkeä valo
punaisena hyppi.
Hän kuuli itkua.
-- Rakas isä, -- rukoili lapsen ääni, -- mennään takasin sedän luo.
Siellä on joulupuu! Siellä on Stepa ja Kolja!
-- Kultaseni, minkä minä mahdan? -- vakuutteli miehen hiljainen
basso. -- Ymmärrä minua, ymmärrä!
Ja lapsen itkuun yhtyi miehen itku. Tämä inhimillisen surun haikea
valitus soi hänen korvissaan niin suloisena, inhimillisenä säveleenä,
että hänkin herposi sen nauttimisesta ja herahti itkuun. Sitte hän
kuuli, miten kookas musta varjo hiipi hänen luokseen, nosti lattialle
pudonneen saalin ja kääri sen hänen jaloilleen.
Ilowaiskaja heräsi kummalliseen kiljuntaan. Hän hypähti ylös ja
katseli ihmetellen ympärilleen. Ikkunaan, josta toinen puoli oli
lumen peitossa, kurkisti sarastuksen haaleva sini. Huoneessa oli
harmaa hämärikkö, josta selvään erotti uunin, nukkuvan tytön ja
Nassr-Eddinin. Uuni ja kyntteli olivat sammuneet. Avoimesta ovesta
näkyi suuri ravintolahuone tiskineen ja pöytineen. Eräs mies, jolla
oli tylsät mustalaiskasvot, seisoi ällistynein silmin keskellä
huonetta lumesta sulaneessa vesilätäkössä ja piteli seivästä, jonka
nenässä oli suuri, punainen tähti. Hänen ympärillään oli joukko
pieniä poikia, jotka seisoivat yltäalta lumessa ja liikkumattomina
kuin kuvapatsaat. Tähden valo, joka heijasti punaisen paperin läpi,
punersi heidän märkiä kasvojaan. Poikajoukko kirkui kuka miten taisi
ja kirkunasta ymmärsi Ilowaiskaja vain yhden kupletin:
Hei sinä pikkunen poikanen,
Otappas veitsesi hienoinen,
Surmataan juutalainen,
Se ilkeä muukalainen...
Tiskin luona seisoi Liharew, katsoi ihastuksissaan laulajiin ja löi
jalallaan tahtia. Huomattuaan Ilowaiskajan hän hymyili kasvojensa
täydeltä ja meni hänen luokseen. Ilowaiskaja hymyili myöskin.
-- Hauskaa joulua! -- sanoi Liharew. -- Näin, että nukuitte hyvin.
Ilowaiskaja katsoi häneen ääneti ja hymyili yhä.
Yöllisen keskustelun jälkeen ei Liharew enää näyttänytkään hänestä
kookkaalta eikä leveäharteiselta, vaan pieneltä, samaan tapaan, kuten
meistä tuntuu pieneltä jättiläislaiva, jonka on sanottu kulkeneen
valtameren poikki.
-- No, nyt minun täytyy lähteä, -- sanoi hän. -- Pitää pukeutua.
Sanokaa, mihin te nyt olette menossa?
-- Minäkö? Klinushkan asemalle sieltä Sergijewoon ja Sergijewosta
40 virstaa hevosella erään tolvanan, kenraali Shashkowskin
kivihiilikaivoksille. Veljeni ovat hankkineet siellä minulle
työnjohtajan paikan. Rupean kivihiilen kaivajaksi.
-- Minä tunnen ne kaivokset. Shashkowski on minun setäni. Mutta...
miksi te sinne menette? -- kysyi Ilowaiskaja ihmetellen Liharewiin
katsoen.
-- Työnjohtajaksi, kaivostöitä johtamaan.
-- Käsittämätöntä! -- sanoi Ilowaiskaja. -- Te menette
kivihiilikaivoksille. Mutta siellä on autioita aroja, puute ihmisistä
ja semmoinen ikävä, ettette viihdy päivääkään. Hiili on mitä
kurjinta, sitä ei osta kukaan ja setäni on petkuttaja, itsevaltias
tyranni. Ette saa palkkaannekaan!
-- Sama se, virkkoi Liharew välinpitämättömästi, -- hyvä, kun pääsee
edes kaivoksille.
Ilowaiskaja kohautti olkapäitään ja alkoi kävellä kiihkeästi
edestakaisin.
-- Käsittämätöntä, käsittämätöntä! -- puheli hän vilkutellen sormiaan
kasvojensa edessä. -- Mahdotonta ja... ja järjetöntä! Ajatelkaahan,
että se on... se on pahempi maanpakoa, se on elävänä hautaamista.
Ah, hyvä Jumala, -- sanoi hän tulisesti ja astui Liharewin eteen.
Hänen ylähuulensa värisi ja terävät kasvonsa kalpenivat. -- Ajatelkaa
tosiaankin autiota aroa ja yksinäisyyttä. Siellä ei ole, kenen kanssa
sanan vaihtaisi ja teitä... viehättävät naiset. Hiilikaivos ja naiset!
Ilowaiskaja häpesi samassa tulisuuttaan, kääntyi selin Liharewiin ja
meni ikkunan ääreen.
-- Ei, ei te ette saa mennä sinne! -- sanoi hän ikkunaruutua
sormellaan nopeasti viiltäen.
Hän tunsi ei ainoastaan sydämessään, vaan selässäänkin, että hänen
takanaan seisoo äärettömän onneton, mennyt, hylätty mies, vaan tämä,
aivan kuin tunnustamatta onnettomuuttaan ja aivan kuin yöllä ei olisi
itkenytkään hän, katseli häneen pehmeästi hymyillen. Itkisi edes
vielä nytkin! Ilowaiskaja asteli mielenliikutuksen vallassa muutaman
kerran huoneen yli, sitte pysähtyi nurkkaan ja mietti. Liharew puhui
jotain, mutta hän ei kuunnellut häntä. Käännyttyään selin Liharewiin
hän otti kukkarostaan 25 ruplan setelin, käänteli sitä kauan
sormissaan, vaan vilkaistuaan Liharewiin punastui ja pisti setelin
taskuunsa.
Oven takaa kuului kyytimiehen ääni. Ilowaiskaja rupesi pukeutumaan
ääneti, tuikein, ajattelevin kasvoin. Liharew auttoi häntä iloisesti
rupatellen, mutta joka sana laskeutui raskaana taakkana Ilowaiskajan
sydämelle. Ei ole ilo kuulla, kun onneton tai kuoleva koettaa
kujeilla.
Kun elävän ihmisen muuttaminen muodottomaksi nyytiksi oli päättynyt,
loi Ilowaiskaja viimeisen silmäyksen "vierashuoneeseen", seisoi
tuokioisen ääneti ja läksi ääneti ulos. Liharew meni saattamaan.
Vaan ulkona talven vimma yhä riehui, Herra ties miksi ja mitä
varten. Kokonaisia lumipilviä tupruili ilmassa aivan kuin niillä ei
olisi ollut sijaa, mihin asettua. Hevoset, reki, puut ja pylvääseen
köytetty härkä -- kaikki oli valkeaa ja näytti pehmeältä, villavalta.
-- Suokoon Jumala teille... -- sopersi Liharew auttaen Ilowaiskajaa
rekeen. -- Älkää pitäkö vihaa...
Ilowaiskaja oli vaiti. Kun reki läksi liikkeelle ja kiersi erästä
suurta nietosta, kääntyi hän katsomaan Liharewiin aivan kuin
olisi halunnut jotain sanoa. Liharew juoksi hänen jälestään,
mutta Ilowaiskaja ei virkkanut sanaakaan, katsahti vain häneen
silmäripsiensä alta, joihin oli tarttunut lumihiuteita...
Osasiko Ziharewin herkkä sielu tosiaankin lukea tuon katseen
merkityksen tai ehkä mielikuvitus petti hänet, mutta hänestä alkoi
äkkiä tuntua, että kun olisi vielä vetäissyt parikolme voimakasta
piirtoa, niin olisi tuo tyttö lähtenyt hänen kanssaan kyselemättä,
aikailematta. Kauan hän seisoi siinä kuin kivettyneenä ja katsoi
jälkeen, jonka jalakset olivat uurtaneet. Ahneesti takertui
lumihiuteita hänen tukkaansa, partaansa ja hartioihinsa... Peittyi
kohta jalasten jälki ja hän itse alkoi näyttää lumihaarniskassaan
valkealta kiveltä, mutta silmät yhä vain etsivät jotain lumipilvien
ryöpystä.