Anton Tshehow on suomalaiselle lukijalle jonkun verran tuttu
etupäässä sanomalehtiemme kautta, joissa silloin tällöin on ollut
tämän venäläisen oivallisen kertojan pieniä, hauskoja pätkiä.
Ei ole tarkotus tässä ruveta tarkemmin selittämään Tshehowin
kertojaluonnetta eikä syventymään hänen tuotteidensa jäsentelyyn.
Pari piirrettä tahdomme kuitenkin mainita.
Tshehow, joka syntyi Taganrogin kaupungissa 1860, oli linnaorjan
poika. Tultuaan ylioppilaaksi Moskowan yliopistoon, opiskeli hän
lääketiedettä ja suoritti lääkärin tutkinnon 1884, mutta lääkärin
ammattia ei hän harjottanut juuri ollenkaan. Jos vielä mainitsemme
kuolinvuoden -- 1904 -- niin siinäpä onkin hänen ulkonaisen elämänsä
puitteet. Tshehow oli kertoja Jumalan armosta, kuten eräs tunnettu
saksalainen kirjallisuuden historioitsija hänestä sanoo. Hänen
lyhyet, humoristiset kertomuksensa ovat pärskyneet kuin kimalteleva
ilotulitus hänen nuoruutensa vallattomasta, voipa melkein sanoa
rajusta kynästään. Mutta kun neljännesvuosisatainen oli vierähtänyt
iästä taakse, jolloin nuori kirjailija jo oli saavuttanut laajan
ja hartaan lukijakunnan, käy hänen sanomisensa sävy vakavammaksi.
Huoleton elämän ilmiöiden ilvehtivä valokuvaaja panee koneensa
piiloon ja hän kehittyy taitavaksi maalariksi, jonka sivellin luo
kuvan toisensa jälkeen kansansa elämästä ja ennen kun ahkera käsi on
ainiaaksi hervonnut, on kuvia kasonut suuri kokoelma.
Tshehowin tuotteet ovat yhtenäistä kuvausta 1880-luvun ja 1890-luvun
alkupuolen henkisestä köyhyydestä. Hänen havaintokykynsä tutkain
oli terävä ja hieno kuin orjantappuran oka ja hänen sielullinen
analysitaitavuutensa osottaa tavatonta ihmistuntemusta. Tshehow on
kuvannut kokonaisen maailman henkisesti raajarikkoja, avuttomia,
onnettomia ihmisiä, jotka kituivat yhteiskunnallisten olojen
henkisesti karussa maaperässä, ihmisiä, jotka eivät saaneet
vilaukseltakaan nähdä toivoa uuden huomenesta, jotka olivat puutuneet
tylsään välinpitämättömyyteen kaikesta, jopa oman asemansakin
auttamattomasta ummesta. Näistä kuvista huokuu tosiaankin haudan
hyytävää kylmää ja Tshehowia ovat useat arvostelijat moittineetkin
siitä, että hän on liian synkkä väreissään.
Niin jyrkältä ja oudolta kuin tuntuukin ero hänen nuoruutensa
humoristisien kertomustensa ja kypsyneen tuotantokauden ilottomien
elämänkuvien välillä, huomaa kuitenkin, että jo edellisissäkin
huolettoman ilon veikeissä lastuissa soinnahtaa siellä täällä
katkera, kolea sävel, joka antaa aavistaa, että hänen herkkään
sydämeensä kipeimmin koski kansansa elämän syvä orpous. Ja niin
hänestä tulee vähitellen aikansa arimpien kohtien, elämän nurjimpien
puolten ja henkisen hädän syvä, mestarillinen tulkki. Pienten
kertomusten rajoitetulta alalta hän siirtyy tunteen ja aikalaistensa
mielialojen kuvailun leveälle tielle. Armotta ja voimallisesti
vetää hän päivänvaloon aikalaistensa pahimmat viat, itsekkyyden,
valheen, ulkokultaisuuden, sydämmettömyyden, alhaisen kylmyyden
ja ynseyden. Näissä lukemattomissa kertomuksissa, jotka vyöryvät
kuin meren sähisevät aallot, hän tosiaankin viskaa aaltojen tavoin
ihmisten ilmoille elämän likaisten pohjamutien mädän ja lemun.
Ihminen ja elämä hänen kertomuksissaan on yhtä onneton ja räikeä
kuin se oli todellisuudessa. Hän ei anna henkilöittensä käsiin edes
elonkorttakaan, jolla nämä voisivat toivoa pelastuvansa. Hän antaa
heidän kärsiä yhteiskunnan syvien syntien tähden, kantaa ikeensä
loppuun asti ja kuolla avuttomina. Semmoinen oli aika silloin,
semmoisia olivat ihmiset ja hän oli aikansa lapsi näitä kuvatessaan.
Samalla olivat kuitenkin hänen kuvauksensa mitä voimakkainta
vapauden vaatimusta, sillä kertomusten sankarien henkinen orjuus
kaikessa alastomuudessaan huusi hätäänsä ja oli semmoisenaan myöskin
vaatimusta vapautua orjuuden kahleista.
Mutta vuosien vieriessä tapahtuu kirjailijassa muutos valoisampaan
päin. Vaikka hän viimeisissäkin tuotteissaan yhä edelleenkin valitsee
ilottomia aiheita, ei hän enää ole elämän kylmä kuvaaja. Hän ei
enää pidä pahaa välttämättömänä ilmiönä, jonka täytyy olla ja pysyä
semmoisena. Hän muuttuu räikeästä realistista sovinnollisemmaksi
miettijäksi, jonka sävelissä kuulostaa seestyvän mustan sumusään enne
ja keveämpi henki. Hän alkaa nähdä valoisan päivän kaukaista koittoa
ja tuntee, että raikkaat tuulet tulevat ja haivuttavat raskaan
hämärän.
Tshehow oli omintakeinen, aito alkuperäinen kirjailijaluonne, joka
koko elämänsä kulki omaa tietään. Hänen lahjakkuutensa voima ei
koskaan väsynyt. Hän kuvasi aina tuoreilla, selvillä väreillä ja
jos vielä lisäämme, että hänen tuotteensa ovat teentä-tavaltaan
harvinaisen eheitä taideluomia, olemme siten maininneet pääpiirteet
hänen kirjailijaluonteestaan.
Tshehow on tunnustettu nuorimman venäläisen kirjailijapolven
etevimmäksi edustajaksi. Hänen teoksiaan luettiin kautta koko
Venäjän tavattoman ahneesti ja jokaista uutta tuotetta odotettiin
jännitetyin mielin. Hänen kertomuskokoelmistaan on Venäjällä
ilmestynyt aina 10-14 painosta ja muutamilla hänen näytelmillään
("Setä Vanja", "Kolme sisarusta" ja "Kirsikkapuutarha") on Venäjällä
ollut ja on vielä tänäkin päivänä tavaton näyttämöllinen menestys.
Paljon odotettiin vielä lahjakkaalta kirjailijalta, mutta yltyvä
keuhkotauti, jonka hän oli luultavasti saanut Sahalinilla, missä hän
oli käynyt tutkimassa sikäläistä elämää, vei hänet ennenaikaiseen
hautaan mistään parannuskokeista huolimatta.
Kun suomalaiselle yleisölle tarjotaan nyt kokoelma Tshehowin
kertomuksia, tapaa hän siinä melkein yksinomaan kirjailijan
lyhyitä, vallattomia kertomuksia, joissa rajaton humori iloaan
pitää. Olisi väärin, jos tyytyisimme ainoastaan tältä puolen
tutustuttamaan suomalaista yleisöä Tshehowin tuotteisiin. Sen vuoksi
olemmekin aikoneet jatkaa valikoitua kertomussarjaa, jonka olemme
tahtoneet alkaa samassa järjestyksessä kuin kirjailijan tuotteet
johdonmukaisessa kulussa eri kehityskausina ovat ilmestyneet.
_Suomentaja_.