[1] Ranskalainen alkuteos kuuluu sarjaan 'Vies des Hommes illustres'.
[2] J. Russel (1822). — Kun Karl Czerny lapsena näki hänet (1801) parta
ajamattomana ja pitkät hiukset päässä harottavina sekä vielä puettuna
vuohennahkaisiin liiveihin ja housuihin, luuli hän näkevänsä edessään
Robinson Crusoen.
[3] Taidemaalari Kloeberin huomautus; hän maalasi mestarin muotokuvan
noin 1818.
[4] "Hänen kauniit ja ilmehikkäät silmänsä, milloin suloiset ja
lempeät, milloin uhkaavat ja hirvittävät"... sanoo tri W.C. Müller
(1820).
[5] Kloeber sanoo: "Ossian-hahtno". Kaikki nämä yksityisseikat ovat
otetut Beethovenin ystävien muistiinpanoista tai muiden, jotka hänet
näkivät, — sellaisten kuin Czerny, Moscheles, Kloeber, Daniel Amadeus
Atterbom, W.C Müller, J. Russel, Julius Benedict, Rochlitz y.m.
[6] Ludwigin isoisä, perheen huomattavin jäsen ja se, jota Beethoven
enimmän muistutti, oli syntynyt Antverpenissa ja asettui vasta
kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan asumaan Bonniin, jossa hän tuli
vaaliruhtinaan kapellimestariksi. — Tätä tosiasiaa ei pidä unohtaa,
jos tahtoo oikein ymmärtää Beethovenin olemukselle tunnusmerkillistä
alkuvoimaista riippumattomuuden kaipuuta ja monia hänen luonteensa
ominaisuuksia, jotka eivät ole puhtaasti saksalaisia.
[7] Kirje tri Schadelle Augsburgiin 15 p. syysk. 1787 (Nohl: Briefe
Beethovens, II).
[8] Hän sanoi myöhemmin (v. 1816): "Se on raukka, joka ei osaa kuolla.
Kun olin vasta viidentoista ikäinen, oli minulla jo kylliksi rohkeutta
siihen."
[9] Esitämme liitteissä muutamia näistä kirjeistä. Beethovenilla oli
myöskin ystävä ja erinomainen ohjaaja Christian Gottlob Neefe'ssä,
opettajassaan, joka vaikutti häneen yhtä paljon luonteensa jaloudella
kuin monilla oivallisilla taiteilijaominaisuuksillaan.
[10] Wegelerille 29 p. kesäk. 1801 (Nohl, XIV).
[11] Hän oli jo aikaisemmin, keväällä 1787. lyhyemmän aikaa ollut
siellä. Silloin tapasi hän Mozartin, joka ei näytä kiinnittäneen häneen
erikoisempaa huomiota.
Haydn, johon hän oli tutustunut Bonnissa, joulukuussa 1790, antoi
hänelle muutamia oppitunteja. Beethoven käytti myöskin opettajinaan
Albrechtsbergeriä ja Salieria. Edellinen ohjasi häntä kontrapunktissa
ja fuugassa, jälkimäinen lauluäänen oikeassa käsittelyssä.
[12] Hän oli äskettäin esittäytynyt Wienin yleisölle. Hän antoi
ensimäisen konserttinsa pianistina siellä 30 p. maalisk. 1795.
[13] Wegelerille 29 p. kesäk. 1801 (Nohl, XIV). "Ei kenenkään
ystävistäni tarvitse kärsiä puutetta, niin kauan kuin minulla vain on
jotain", kirjoitti hän Riesille noin v. 1801 (Nohl, XXIV).
[14] Testamentissaan v:lta 1802 sanoo Beethoven, että silloin oli
kuusi vuotta kulunut siitä, kun sairaus puhkesi, — tämä tapahtui siis
v. 1796. Ottakaamme sivumennen huomioomme, että hänen sävellystensä
joukossa ainoastaan op. 1 (kolme trioa) on ilmestynyt ennen v. 1796.
Voi niinmuodoin sanoa, että Beethoven on kaikki teoksensa säveltänyt
kuurona.
Beethovenin kuuroudesta antaa tri Klotz-Forest lähempiä tietoja
_Chronique medicalessa_ 15 p:ltä toukok. 1905. — Kirjoitelman
tekijä luulee, että tauti oli johtunut perinnöllisestä yleisestä
sairaloisuudesta (mahdollisesti äidin keuhkotaudista). V. 1796 toteaa
hän Beethovenilla olleen eustakisissa tiehyeissä katarrin, joka
v. 1799:n tienoilla muuttui äkilliseksi keskikorvatulehdukseksi.
Hoidon puutteessa kehittyi tämä saman vuoden kesällä kroonilliseksi
sairaudeksi kaikkine tuhoisine seurauksineen Kuurous lisääntyi,
tulematta kuitenkaan koskaan aivan täydelliseksi. Beethoven erotti
matalat äänet helpommin kuin korkeat sävelet. Viimeisinä vuosinaan
käytti hän, kuten hänen aikalaisensa ovat ilmoittaneet, puukeppiä,
jonka toinen pää oli kiinni pianossa ja toinen hänen hampaittensa
välissä. Hän käytti tätä keinoa kuulonsa vahvistamiseksi tehdessään
sävellystyötä.
(Samasta asiasta kirjoittavat: R.G. Kunn: _Wiener medizinische
Wochenschrift_, helmik.-maalisk. 1892; — Willibald Nagel: _Die Musik_,
maalisk. 1902.)
Beethoven-museossa Bonnissa säilytetään niitä akustisia koneita, joita
mekaanikko Maelzel valmisti Beethovenia varten noin v. 1814.
[15] Nohl: _Briefe Beethovens_, XIII.
[16] Nohl: _Briefe Beethovens_ (Ks. liitteitä!)
[17] 16 p marrask. 1801 (Nohl, XVIII).
[18] Tämä ei estänyt häntä myöhemmin käyttämästä Beethovenin muinaista
rakkautta miehensä hyväksi. Beethoven auttoi Gallenbergia. "Hän oli
minun vihamieheni; juuri siitä syystä tein hänelle kaikkea mahdollista
hyvää", sanoo hän Schindlerille eräässä keskusteluvihossaan v:lta 1821.
Mutta hän halveksi kreivitärtä tämän vuoksi yhä enemmän. "Hän saapui
Wieniin", kirjoittaa Beethoven ranskaksi, "ja kävi luonani; hän itki,
mutta minä halveksin häntä."
[19] 6 p. lokak. 1802 (Nohl, XXVI). Ks. liitteitä!
[20] "Kasvattakaa lapsianne hyveihin! Ainoastaan hyve voi tehdä meidät
onnellisiksi, ei raha. Puhun kokemuksesta. Se on auttanut minua
kestämään onnettomuuteni; sitä, yhtäpaljon kuin taidettani, saan
kiittää siitä, etten ole lopettanut elämääni itsemurhalla." Ja toisessa
kirjeessä, 2 p:ltä toukok. 1810, hän kirjoittaa Wegelerille: "Jollen
olisi jossakin lukenut, että ihmisen ei tule koskaan vapaaehtoisesti
erota elämästä niin kauan kuin hän on kykenevä suorittamaan loppuun
jonkun hyvän tehtävän, ei minua varmaan pitkiin aikoihin olisi ollut
olemassa — epäilemättä olisin omin käsin tehnyt lopun elämästäni."
[21] Wegelerille (Nohl, XVIII).
[22] Hornemannin pienoismuotokuva, joka on v:lta 1802, näyttää meille
Beethovenin puettuna ajan muodin mukaisesti, korvuskiharoineen,
tukka laitettuna à la Titus, hänellä on byronilaisen sankarin synkkä
ilme katseessa, mutta samalla on siinä myöskin tuo napoleonilainen
tahdonlujuus, joka ei koskaan laske aseitaan.
[23] Tiedetään, että Sankarisinfonia on kirjoitettu Napoleonista ja
hänelle omistettu, ja että ensimäisessä käsikirjoituksessa vieläkin on
otsikko: Buonaparte. Hiukan myöhemmin sai Beethoven tietää Napoleonin
kruunauksesta. Hän joutui raivoihinsa: "Hänkin on siis vain tavallinen
ihminen", huusi hän ja vihansa purkauksessa repäisi omistuslehden;
sen sijalle kirjoitti hän, leimuten kostonhalusta ja samalla kertaa
liikuttavasti, uuden otsikon: "Sankarisinfonia... sävelletty suuren
miehen muiston viettämiseksi" (Sinfonia eroica... composta per
festeggiare il sovvenire di un grand Uomo). Schindler kertoo, että
hänen vihansa Napoleonia kohtaan myöhemmin hiukan lieventyi; tämä
oli hänen mielestään ainoastaan onneton ihminen, säälittävä, Icarus,
joka oli syöksynyt alas taivaasta. Kun hän kuuli puhuttavan S:t
Helenan katastroofista v. 1821, sanoi hän: "Siitä on seitsemäntoista
vuotta, kun kirjoitin sävellyksen, joka soveltuu tähän surulliseen
tapahtumaan". Hän myönsi mielellään, että hän sinfoniansa Surumarssissa
oli tuntenut aavistuksen valloittajasankarin traagillisesta lopusta.
— On hyvin todennäköistä, että Beethoven Sankarisinfoniassa ja ennen
kaikkea sen ensimäisessä osassa on mielikuvituksessaan muovaillut
jonkunlaisen musikaalisen kuvan Bonapartesta, joka tosin oli sangen
paljon mallistaan poikkeava, mutta joka tapauksessa sellainen kuin
miksi hän sen kuvitteli ja toivoi: vallankumouksen genius. Beethoven
käyttää sitäpaitsi Sankarisinfoniansa finalissa m.m. teemaa,
joka tärkeänä musikaalisena aineksena esiintyy hänen aikaisemmin
kirjoittamassaan vallankumouksen alkuperäisintä ja voimakkainta
sankaria, vapauden jumalaa ylistävässä teoksessaan: Prometeus (1801).
[24] Robert von Keudell, entinen Saksan lähettiläs Roomassa: Bismarck
ja hänen perheensä, 1901, E.B. Langin ranskaksi kääntämä.
Robert von Keudell soitti tämän sonaatin Bismarckille huonolla pianolla
30 p. lokak. 1870 Versailles'issa. Bismarck sanoi teoksen viimeisestä
aiheesta: "Siihen sisältyvät koko elämän taistelut ja huokaukset". Hän
piti Beethovenia parhaimpana kaikista säveltäjistä ja hyvin usein hän
vakuutti: "Beethoven soveltuu parhaiten minun hermoilleni".
[25] Beethovenin talo oli lähellä Wienin linnoituksia, jotka Napoleon
räjähdytti ilmaan valloitettuaan kaupungin. "Mikä hurja elämä,
mikä hävityksen kauhistus minun ympärilläni!" kirjoitti Beethoven
kustantajille Breitkopf ja Härtel 26 p. kesäk. 1809. "En näe muuta kuin
rumpuja, trumpetteja ja kaikenlaista kurjuutta."
Eräs ranskalainen, joka näki Beethovenin Wienissä 1809, paroni
de Trémont, Conseil d'Etat'n auditori, on kuvaillut meille hänen
ulkomuotoaan näihin aikoihin. Hän antaa sangen värikkään kuvan siitä
epäjärjestyksestä, joka Beethovenin asunnossa oli vallalla. He
keskustelivat filosofiasta, uskonnosta, politiikasta, mutta "ennen
kaikkea Shakespearesta, hänen epäjumalastaan". Beethoven oli hyvin
taipuvainen seuraamaan Trémontia Parisiin, missä, niinkuin hän tiesi,
Konservatorio jo soitti hänen sinfoniojaan ja missä hänellä oli
innokkaita ihailijoita — (Mercure musical 1 p:ltä toukok. 1906: Käynti
Beethovenin luona, kirj. paroni de Trémont. Kirjoitelman on julkaissut
J. Chantavoine.)
[26] Tai oikeammin: Therese Brunsvik. Beethoven oli tutustunut
Brunsvikin perheeseen Wienissä vuosien 1796 ja 1799 välillä. Giulietta
Guicciardi oli Theresen serkku. Beethoven näyttää yhteen aikaan
olleen mieltynyt erääseen Theresen sisareen, Josephineen, joka meni
naimisiin kreivi Deymin kanssa sekä myöhemmin toisiin naimisiin
paroni Stackelbergin kanssa. Vilkkaita ja yksityiskohtaisia kuvauksia
Brunsvikin perheestä löytyy eräässä André de Hevesyn kirjoitelmassa:
_Beethoven ja hänen kuolematon rakastettunsa_ (Revue de Paris,
1 ja 15 p. maalisk. 1910). Hevesy on tutkielmassaan käyttänyt
hyväkseen Theresen käsikirjoituksia, muistelmia ja muita papereita,
joita säilytetään Martonvásárissa Unkarissa. Hän kuvailee erittäin
uskottavasti Brunsvikin perheen ja Beethovenin välistä läheistä
ystävyyttä, mutta asettaa hänen rakkautensa Thereseen kyseenalaiseksi.
Hänen todistelutapansa ei kuitenkaan tunnu vakuuttavalta, ja minä
pidätän itselleni vapauden myöhemmin sitä lähemmin kosketella.
[27] Mariam Tenger: Beethovens unsterbliche Geliebte, Bonn, 1890.
[28] Tämä ihmeteltävän kaunis aaria on löydetty J.S. Bachin puolison,
Anna Magdalenan muistikirjasta (1725) otsikolla: _Aria di Giovannini_.
On eriäviä mielipiteitä siitä, onko se alkuaan J.S. Bachin kynästä
lähtöisin.
[29] Nohl: Beethovens Leben.
[30] Beethoven oli todellakin likinäköinen. Ignaz von Seyfried sanoo,
että hänen huono näkönsä oli johtunut isostarokosta ja että hänen
jo aivan nuorena täytyi käyttää silmälaseja. Likinäköisyys saattoi
osaltaan vaikuttaa hänen silmiensä harhailevaan ilmeeseen. Kirjeissään
vuosilta 1823—1824 valittaa hän kerran toisensa perästä silmiään, jotka
tuottavat hänelle kipuja. — Ks. Christian Kalischerin kirjoitelmaa:
_Beethovens Augen und Augenleiden_ (Die Musik, 15 p. maalisk. — 1 p.
huhtik. 1902).
[31] Näyttämömusiikki Goethen _Egmontiin_ on aloitettu 1809. —
Beethoven olisi kernaasti kirjoittanut musiikin myöskin _Wilhelm
Telliin_, mutta tehtävä annettiin Gyrowetzille.
[32] Keskustelu Schindlerin kanssa.
[33] Mutta kirjoitettu, niinkuin näyttää, Korompassa, Brunsvikien luona.
[34] Nohl: _Briefe Beethovens_, XV.
[35] Tätä muotokuvaa säilytetään vielä Beethoven-talossa Bonnissa. Se
on julkaistu Frimmelin teoksessa _Beethovens Leben_ s. 29, ja _Musical
Timesissä_ 15 p:ltä jouluk. 1892.
[36] Gleichensteinille (Nohl: _Neue Briefe Beethovens_, XXXI).
[37] "Sydän on kaiken suuren mittapuu". (Giannatasio del Rio'lle. —
Nohl, CLXXX).
[38] "Minä rakastan Goethen runoja", kirjoittaa hän Bettina Brentanolle
19 p. helmik. 1811.
Ja toisessa paikassa:
"Goethe ja Schiller ovat mielirunoilijani Ossianin ja Homeroksen
rinnalla, joita viimemainittuja minä ikävä kyllä voin lukea vain
käännöksinä." (Breitkopf ja Härtelille 8 p. elok. 1809. — Nohl: _Neue
Briefe_, L 11).
On huomion arvoista, kuinka varma Beethovenin kirjallinen maku oli
huolimatta hänen laiminlyödystä kasvatuksestaan. Paitsi Goetheä, josta
hän sanoi, että tämä aina tuntui hänestä "suurelta, majesteetilliselta,
aina D-duurissa", ja Goetheä valtavampina hän kunnioitti kolmea miestä:
Homerosta, Plutarkosta ja Shakespearea. Homeroksen teoksista piti hän
enimmän Odysseiasta. Hän luki säännöllisesti Shakespearea saksalaisina
käännöksinä, ja me tiedämme mikä traagillinen ylevyys leimaa hänen
musiikkinsa _Coriolaniin ja Myrskyyn_. Mitä tulee Plutarkokseen, sai
hän häneltä hengelleen ravintoa, kuten kaikki vallankumouksen miehet,
Brutus oli hänen sankarinsa, samoinkuin Michelangelonkin: hänellä oli
Michelangelon Brutus-veistos huoneessaan. Hän rakasti Platoa ja uneksi
hänen tasavaltansa toteuttamista kautta koko maailman. "Sokrates ja
Jeesus ovat olleet esikuviani", on hän jossain sanonut. (Keskusteluja
vuosilta 1819—20.)
[39] Bettina von Arnimille (Nohl, XCI).
[40] "Beethoven", sanoi Goethe Zelterille, "on onnetonta kyllä
täydellisesti hillitön personallisuus; hän ei varmaankaan ole väärässä
syyttäessään ihmisiä inhoittaviksi, mutta tällä tavoin ei hän suinkaan
tee heitä miellyttävämmiksi itselleen eikä muille. Hänelle täytyy
antaa anteeksi ja häntä täytyy surkutella, sillä hän on kuuro." — Hän
ei myöhemmin tehnyt mitään, joka olisi vahingoittanut Beethovenia,
mutta ei myöskään mitään hänen hyväkseen, hän vaikeni kokonaan hänen
teoksistaan ja vieläpä vältti lausumasta hänen nimeäänkin. — Pohjaltaan
ihaili hän Beethovenin musiikkia, mutta samalla kertaa pelkäsi hän
sitä: se teki hänet levottomaksi; hän pelkäsi, että se häiritsisi hänen
sielunrauhaansa, jonka hän niin suurella vaivalla oli saavuttanut ja
joka, päinvastoin kuin yleensä arvellaan, ei hänellä suinkaan ollut
synnynnäistä. Hän ei tunnustanut sitä muille, kenties ei itselleenkään.
— Eräs nuoren Felix Mendelssohnin — joka 1813 kävi Weimarissa — kirje
antaa meidän vastoin hänen tahtoaan tunkeutua tämän intohimoisen ja
levottoman (leidenschaftlicher Sturm und Verworrenheit, kuten Goethe
itse sanoi) sielun syvyyksiin, jota mahtava älynvoima hillitsi.
"Aluksi", kirjoittaa Mendelssohn, "hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan Beethovenista, mutta sitten täytyi hänen taipua
kuulemaan _C-molli-sinfoniaa_, joka häntä syvästi järkytti. Mutta hän
ei tahtonut antaa sitä huomata, vaan sanoi ainoastaan: 'Se ei herätä
mitään liikutuksen tunteita, vaan pelkästään ihmettelyä'. Hetken
kuluttua jatkoi hän: 'Se on suuremmoista, hurjaa; voisi luulla, että
koko talo särkyisi raunioiksi.' Saapui päivällinen, jonka kuluessa
hän pysyi omissa ajatuksissaan kunnes hän jälleen johti keskustelun
Beethoveniin, kääntyen puoleeni kysymyksillä. Huomasin selvästi, että
tämä kaikki oli tehnyt häneen vaikutuksensa..."
(Ks. eräitä Frimmelin kirjoitelmia Goethen ja Beethovenin suhteesta
toisiinsa.)
[41] Goethen kirje Zelterille, 2 p. syysk. 1812. — Zelter Goethelle
14 p. syysk. 1812: "Auch ich bewundere ihn mit Schrecken" ("Minäkin
ihailen häntä kauhulla"). — Zelter kirjoittaa 1819 Goethelle:
"Sanotaan, että hän on hullu".
[42] Se on joka tapauksessa aihe, joka on Beethovenin mieltä
kiinnittänyt: me näemme sen hänen päiväkirjastaan ja varsinkin hänen
luonnoksistaan Kymmenenteen sinfoniaan.
[43] Samanaikainen ja osaltaan ehkä näihin teoksiin innoittavasti
vaikuttava oli hänen hellä ystävyyssuhteensa nuoreen berliniläiseen
laulajattareen, Amalie Seebaldiin.
[44] Aivan hänen vastakohtansa oli, tässä tapauksessa, Schubert, joka
oli 1807 kirjoittanut tilapäissävellyksen "Napoleon Suuren kunniaksi"
ja johti itse sen esitystä keisarin läsnäollessa.
[45] "En puhu sinulle mitään hallitsijoistamme ja heidän
valtakunnistaan", kirjontaa hän Kauka'lle Wienin kongressin aikana.
"Minulle on hengen valtakunta rakkain kaikista: se on ylin kaikista
hengellistä ja maallisista valtioista." (Mir ist das geistliche Reich
das Liebste und Oberste aller geistlichen und weltlichen Monarchien.)
[46] "Wien — eikö sillä ole jo kaikki sanottu? — Pieninkin jälki
saksalaisesta protestantismista on pois kitketty, vieläpä kansallinen
korostus kielessäkin, joka on italialaisen murteen turmelema.
Saksalaista henkeä, saksalaisia seurustelumuotoja ja tapoja selostetaan
käsikirjoissa, jotka ovat italialaista ja espanjalaista alkuperää.
Maa, jolla on väärennetty historia, väärennetty tiede, väärennetty
uskonto... Kevytmielinen skeptisismi, joka pakostakin hävittää ja
hautaa totuudenrakkauden, rakkauden kunniaan ja riippumattomuuteen..."
(Wagner: Beethoven, 1870.)
Grillparzer on kirjoittanut, että on onnettomuus syntyä
itävaltalaiseksi. Ne suuret saksalaiset säveltäjät 19:nnen vuosisadan
loppupuolelta, jotka ovat eläneet Wienissä, ovat julmasti kärsineet
henkisestä ilmakehästä tässä kaupungissa, joka on innostunut
farisealaisesti jumaloimaan Brahmsia. Brucknerin elämä siellä oli
yhtämittaista kärsimystä. Hugo Wolf, joka taisteli vastaan kaikin
voimin ennenkuin hän sortui, on lausunut Wienistä mitä ankarimpia
tuomioita.
[47] Kuningas Jérôme oli tarjonnut Beethovenille elinkautisen,
kuudensadan kultatukaatin suuruisen vuosipalkan sekä matkarahoja
sataviisikymmentä hopeatukaattia ja vaati häneltä ainoastaan, että
hän sitoutuisi silloin tällöin soittamaan hänelle ja johtamaan hänen
kamarimusiikkikonserttejaan, jotka eivät saisi olla pitkiä eikä liian
usein pidettäviä. (Nohl, XLIX.) Beethoven oli vähällä matkustaa.
[48] Rossinin Tancred riitti järkyttämään koko saksalaisen musiikin
perustuksia. Bauernfeld merkitsee päiväkirjaansa seuraavan lausunnon,
joka kierteli ympäri Wienin salonkeja v. 1816: "Mozart ja Beethoven
ovat vanhoja pedantteja; kuluneitten aikojen rajallisuus löysi heidän
musiikissaan nautintonsa; vasta Rossinista alkaen tiedämme, mitä on
melodia. _Fidelio_ on paljasta roskaa; on mahdotonta käsittää, kuinka
kukaan voi vaivautua kuulemaan jotain niin ikävää."
Beethoven antoi viimeisen konserttinsa pianistina v. 1814.
[49] Samana vuonna kadotti Beethoven veljensä Karl'in. "Hän oli yhtä
kiinni elämässä kuin minä kernas siitä luopumaan", kirjoitti hän
Antonia Brentanolle.
[50] Jollei ota lukuun hänen liikuttavaa ystävyyssuhdettaan kreivitär
Maria von Erdödyyn, joka, kuten hänkin, kärsi aina; hän oli
parantumattomasti sairas ja kadotti äkkiä v. 1816 ainoan poikansa.
Beethoven omisti hänelle v. 1809 kaksi trioaan, op. 70, ja vv.
1815—1817 kaksi suurta sellosonaattiaan op. 102.
[51] Kuurouden lisäksi huonontui hänen yleinen terveytensä päivä
päivältä. Lokakuussa 1816 oli hän hyvin sairas katarrin johdosta.
Kesällä 1817 sanoi hänen lääkärinsä, että se oli rintatautia. Talvella
1817—1818 levottuutti hän itseään tällä luulotellulla keuhkotaudilla.
Sitten puhkesi äkillinen reumatismi 1820-1821, keltatauti 1821, silmän
sidekalvon tulehdus 1823.
[52] On huomion arvoista, että tästä vuodesta alkaa hänen musiikkinsa
tyyli muuttua, ensimäiseksi sonaatissa op. 101.
Beethovenin keskusteluvihot, jotka käsittävät yli 11,000
käsinkirjoitettua sivua, löytyvät nykyään koottuina Berlinin
Kuninkaallisessa kirjastossa.
[53] Schindler, joka vuodesta 1819 oli Beethovenin uskottu ystävä,
oli tavannut hänet jo 1814; mutta Beethovenin oli ollut hyvin vaikeaa
lahjoittaa hänelle ystävyyttään; hän kohteli Schindleriä alussa
ylpeällä halveksinnalla.
[54] Ks. Wagnerin erinomaisia kirjoituksia Beethovenin kuuroudesta
(Beethoven, 1870).
[55] Hän rakasti eläimiä ja sääli niitä. Historioitsija Frimmelin äiti
kertoi, että hän kauan vaistomaisesti vihasi Beethovenia, senvuoksi
että tämä — hänen ollessaan pieni tyttö — piti tapanaan nenäliinallaan
karkoittaa pois kaikki perhoset, joita hän tahtoi ottaa kiinni.
[56] Hänellä oli aina huono asunto. Niiden kolmenkymmenen vuoden
aikana, jotka hän Wienissä vietti, muutti hän asuntoa kolmekymmentä
kertaa.
[57] Beethoven oli henkilökohtaisesti kääntynyt Cherubinin puoleen,
jota "hän aikalaisistaan piti suurimmassa arvossa". (Nohl: Briefe
Beethovens CCL.) Cherubini ei vastannut mitään.
[58] "En kosta koskaan", kirjoittaa hän eräässä kirjeessä rva
Streicherille. "Jos olen pakoitettu toimimaan toisia ihmisiä vastaan,
teen ainoastaan kaikkein välttämättömimmän puolustaakseni itseäni tai
estääkseni heitä tekemästä jotain pahaa."
[59] Nohl, CCCXLIII.
[60] Nohl, CCCXIV.
[61]Nohl, CCCLXX.
[62] Nohl, CCCXII—LXVII. Eräs kirje, jonka Kalischer äskettäin on
löytänyt Berlinistä, osoittaa kuinka kiihkeästi Beethoven toivoi
voivansa veljenpojastaan kasvattaa "valtiolle hyödyllisen kansalaisen".
(1 p. helmik. 1819).
[63] Schindler, joka hänet näki silloin, sanoo että hän äkkiä muuttui
seitsenkymmenvuotiaan ukon näköiseksi, murtuneeksi, voimattomaksi,
tahdottomaksi. Hän olisi kuollut, jos Karl olisi kuollut. — Hän kuoli
muutamia kuukausia sen jälkeen.
[64] Meidän päiviemme dilettantismi ei ole laiminlyönyt koettaa pestä
tämän lurjuksen kunniaa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä.
[65] Fischenichin kirje Charlotte Schillerille (tammik. 1793).
Schillerin Odi oli kirjoitettu 1785. — Itse teema esiintyy v. 1808
_Fantasiassa pianolle, orkesterille ja kuorolle_, op. 80 sekä v.
1810 Goethen sanoihin sävelletyssä _Liedissä: Kleine Blumen, kleine
Blätter_. — Olen nähnyt eräässä luonnosvihossa v:lta 1812, joka nykyään
on tri Erich Priegerin hallussa Bonnissa, _Seitsemännen sinfonian_
luonnoksien ja _Macbeth-alkusoiton_ suunnitelmien joukossa Beethovenin
koettavan sovelluttaa Schillerin sanoja siihen teemaan, jota hän
myöhemmin käytti alkusoitossa op. 115 (Namensfeier). — Muutamat
_Yhdeksännen sinfonian_ soitinaiheista esiintyvät jo ennen v. 1815.
Vihdoin, v. 1822, saa lopullisen muotonsa Ilo-aihe samoinkuin kaikki
muut sinfonian sävelmät, lukuunottamatta _trioa_, joka seuraa hiukan
myöhemmin, senjälkeen _andante moderato_ ja lopuksi _adagio_, joka
valmistui viimeisenä.
Mitä tulee Schillerin runoon ja sen väärään tulkintaan — meidän
päivinämme kun on tahdottu vaihtaa sana _Freude_ (ilo) sanaan
_Freiheit_ (vapaus) — ks. Charles Andlerin kirjoitusta julkaisussa
_Pages libres_ (8 p. heinäk. 1905).
[66] Berlinin kirjastossa.
[67] "_Also ganz so als ständen Worte darunter_" ("Siis aivan kuin
sanat olisivat alle merkityt".)
[68] _D-duuri-messu_, op. 123.
[69] Taloudellisten ikävyyksien, hädän, kaikenlaisten huolten
uuvuttamana sävelsi Beethoven viiden vuoden aikana, vuodesta 1816
vuoteen 1821, ainoastaan kolme teosta pianolle (op. 101, 102, 106).
Hänen vihamiehensä sanoivat, että hän oli lopussa. 1821 alkoi hän
jälleen työskennellä.
[70] Helmik. 1824. Allekirjoittajat: ruhtinas C. Lichnowsky, kreivi
Moritz Lichnowsky, kreivi Moritz von Fries, kreivi M. von Dietrichsein,
kreivi F. von Palfy, kreivi Czernin, Ignaz Edler von Mosel, Karl
'Czerny, abbé Stadler, A. Diabelli, Artaria, Steiner, A. Streicher,
Zmeskall, Kiesewetter y.m.
[71] "Minun moraalinen luonteeni on yleisesti tunnettu", lausui
Beethoven ylpeästi Wienin maistraatin edessä 1 p. helmik 1819, kun hän
vaati oikeutta tunnustamaan hänet veljenpoikansa holhoojaksi. "Vieläpä
etevät kirjailijatkin, kuten Weissenbach, arvelivat, että maksoi vaivan
omistaa hänelle teoksiaan."
[72] Elokuussa 1824 alkoi hän pelätä, että hän kuolisi äkkiä
halvaukseen, "niinkuin rakas isoisäni, jota niin paljon muistutan",
kirjoittaa hän 16 p. elok. 1824 tri Bachille.
Hän poti vaikeaa vatsatautia. Talvella 1824-1825 hän oli hyvin
sairas. Toukokuussa 1825 sylki hän verta, samoin vuoti hänen nenänsä
verta. 9 p:nä kesäk. 1825 kirjoittaa hän veljenpojalleen: "Olen usein
äärimmäisen heikko... Viikatemies ei viivy enää kauaa."
[73] _Yhdeksäs sinfonia_ esitettiin ensimäisen kerran Saksassa
Frankfurtissa 1 p:nä huhtik. 1825, Lontoossa jo 25 p:nä maalisk.
1825, Parisissa — Konservatoriossa — 27 p:nä maalisk. 1831.
Seitsentoistavuotias Mendelssohn esitti sen pianolla Berlinissä
Jägerhallessa 14 p. marrask. 1826. Wagner, joka opiskeli Leipzigissä,
kirjoitti siitä omakätisen täydellisen kopian ja 6 p:nä lokak. 1830
hän kirjeessään tarjosi kustantaja Schottille sinfoniasta tekemäänsä
kaksikätistä pianosovitusta. Voidaan sanoa, että _Yhdeksännellä
sinfonialla_ oli ratkaiseva merkitys Wagnerin elämässä.
[74] "Apollo ja runottaret eivät varmaan tahdo minua näin aikaiseen
luovuttaa kuolemalle, sillä minä olen niille vielä niin paljon velkaa!
Ennen matkaani Elysiumin kentille täytyy minun jättää jälkeeni se, mitä
henki minulle puhuu ja käskee minun loppuun saakka toteuttaa. Minusta
tuntuu kuin olisin tuskin lainkaan kirjoittanut nuotteja." (Veljeksille
Schott 17 p:nä syysk. 1824. — Nohl: Neue Briefe, CCLXXII.)
[75] Beethoven kirjoittaa Moschelekselle 18 p. maalisk. 1827: "Sinfonia
täydellisenä luonnoksena sekä uusi alkusoitto ovat pöytälaatikossani."
Tätä luonnosta ei ole koskaan löydetty. — Hänen päiväkirjaansa vain on
merkitty:
"Adagio cantique. — Uskonnollinen hymni vanhoissa sävellajeissa
kulkevaa sinfoniaa varten (Herr Gott, dich loben wir — Halleluja),
joko itsenäisenä taikka johdantona fuugaan. Tälle sinfonialle voisivat
antaa luonteenomaisuutta lauluäänet, jotka esiintyisivät joko
_finalissa_ taikka jo _adagiossa_. Orkesterin viulut j.n.e. olisivat
kymmenkertaisesti kaksinnetut viimeisessä osassa. Antaa lauluäänien
esiintyä yksitellen tai tavalla tai toisella kerrata _adagio_
viimeisessä osassa. Tekstiksi _adagioon_ kreikkalainen tarina (tai)
kirkollinen kiitoslaulu; allegro: Bacchus-juhla." (1818).
Kuten näkyy, oli kuoroloppu silloin aijottu _Kymmenenteen_ eikä
_Yhdeksänteen sinfoniaan_.
Myöhemmin hän sanoo, että hän _Kymmenennessä sinfoniassaan_ tahtoo
toteuttaa "uusaikaisen maailman sovinnon antiikkisen maailman kanssa,
jota Goethe on koettanut _Faustinsa_ toisessa osassa."
[76] Aihe on otettu sodan ritarista, joka on rakastunut haltiattareen
ja tämän lumouksen pauloissa ja jota vapauden kaipuu riuduttaa. Tällä
ja _Tannhäuser_-runoelmalla on kosketuskohtia toistensa kanssa.
Beethovenia tämä aihe askarrutti vv. 1823-1826. (Ks Ehrhard: Franz
Grillparzer, 1900.)
[77] Beethoven oli jo v:sta 1808 alkaen ollut aikeissa kirjoittaa
musiikin _Faustiin_. (Faustin edellinen osa oli juuri, syksyllä
1807 ilmestynyt otsikolla: Murhenäytelmä.) Tämä oli hänen rakkain
suunnitelmansa ("Was mir und der Kunst das Höchste ist").
[78] "Etelä-Ranska, sinne, sinne!" (Südliches Frankreich, dahin,
dahin!) (Päiväkirjasta; Berlinin kirjastossa). — ".. Päästä pois
täältä! Ainoastaan siten voit jälleen kohottaa itsesi taiteesi
korkeisiin avaruuksiin... Vielä yksi sinfonia, sitten matkustaa,
matkustaa, matkustaa... Kesällä tehdä työtä matkaa varten... Matkustaa
kautta Italian, Sisilian, jonkun toisen taiteilijan seurassa." (Id)
[79] V. 1819 oli hän lähellä joutua poliisin kynsiin, kun hän hyvin
äänekkäästi oli lausunut, "että Kristus, lopultakin, ei ollut mitään
muuta kuin ristiinnaulittu juutalainen". Hän kirjoitti silloin
_D-duurimessua_. Tämä olkoon kylliksi sanottu hänen uskonnollisten
ajatustensa vapaudesta. (Mitä tulee Beethovenin uskonnollisiin
mielipiteisiin, ks. Theodor Frimmel: Beethoven, 3 pain., "Verlag
Harmonie'n" kustantama, ja Beethoveniana, Georg Müllerin kust., nid.
II, luku Blöchinger.) — Yhtä vapaana mielipiteiltään politiikan suhteen
Beethoven hyökkäsi rohkeasti hallituksen vikojen kimppuun. M.m. moitti
hän lainlaadinnan järjestelyä, joka oli omavaltainen ja mateleva,
pitkien muodollisuuksien orja; poliisin vehkeilyjä; kirjavaa ja velttoa
virkavaltaa, joka kuoletti kaiken yksilöllisen alotteliaisuuden ja
lamautti toimintavoiman; rappeutuneen ylimystön etuoikeuksia, joiden
avulla tämä ylimystö piti hallussaan kaikki valtion korkeimmat virat.
— Hänen valtiollinen myötätuntonsa näytti silloin olevan. Englannin
puolella.
[80] Hänen veljenpoikansa itsemurhayritys.
[81] Ks. tri Klotz-Forestin kirjoitusta _Beethovenin viimeinen
sairaus ja kuolema_ julkaisussa Chronique medicale 1 ja 15 p:ltä
huhtik. 1906. — Sangen tarkat tiedot saa Keskusteluvihoista, joihin
lääkärin kysymykset ovat merkityt, sekä lääkärin (tri Wawruch) omasta
selostuksesta, jonka hän on julkaissut otsikolla Aerztlicher Rückblick
auf L. v. B. letzte Lebenstage v. 1882 Wiener Zeitschriftissa (20 p.
toukok. 1827).
Hänen taudissaan oli kaksi astetta: 1) keuhkovamma, joka näytti kuuden
päivän kuluttua menneen ohi. "Seitsemäntenä päivänä tunsi hän itsensä
kyllin terveeksi noustakseen vuoteesta, kävelläkseen, lukeakseen ja
kirjoittaakseen." — 2) Ruoansulatushäiriöt, joihin vielä lisäksi
tulivat verenkiertohäiriöt. "Kahdeksantena päivänä tapasin hänet hyvin
heikkona ja keltaisena koko ruumiiltaan. Raju diarré-kohtaus ynnä
siihen liittyneet oksennuskouristukset olivat yön kuluessa olleet
vähällä aiheuttaa hänelle kuoleman." Tästä hetkestä alkoi vesitauti
kehittyä.
Tällä taudin uusiutumisella on sielulliset syynsä, jotka ovat vähän
tunnettuja. "Kiihkeä viha, katkerat kärsimykset, hänen kokemastaan
kiittämättömyydestä johtuneet, sekä hänen osalleen tulleet
ansaitsemattomat loukkaukset olivat taudin puhkeamisen aiheuttaneet",
sanoo tri Wawruch. "Vavisten ja väristen vaipui hän sen tuskan taakan
alle, joka raateli hänen sydänjuuriaan."
Yhdistäen nämä eri huomiot toteaa tri Kotz-Forest ensin
verensalpauskohtauksen keuhkoissa ja sen jälkeen Laënnecin
maksakirroosin ja sen yhteydessä vesitaudin sekä vesipöhön ruumiin
alaosassa. Hän arvelee, että sairauden oli aiheuttanut väkijuomain
kohtuuton käyttö. Tämä oli jo ollut myöskin tri Malfattin mielipide:
Sedebat et bibebat.
[82] Leikkaukset tehtiin 20 p. jouluk., 8 p. tammik., 2 p. helmik. ja
27 p. helmik. — Kuolinvuoteellaan vaivasivat tuota onnetonta miestä
luteet. (Gerhard von Breuningin kirje.)
[83] Nuori säveltaiteilija Anselm Hüttenbrenner.
"Jumala olkoon ylistetty", kirjoittaa Breuning "Kiittäkäämme Häntä
siitä, että Hän on antanut lopun noille pitkille ja tuskallisille
kärsimyksille!"
Kaikki Beethovenin käsikirjoitukset, kirjat ja huonekalut myytiin
huutokaupalla 1575:stä florinista. Luettelo käsitti 252 kpl.
käsikirjoitusta ja musiikkia käsittelevää teosta, joista ei tarjottu
982 florinia 37 Kreutseria enempää. Keskusteluvihot ja Päiväkirjat
myytiin 1 florinista 20 kreutserista. — Beethovenin omistamien kirjojen
joukossa oli m.m.: Kant: Naturgeschichte und Theorie des Himmels; Bode:
Anleitung zur Kenntnis des gestirnten Himmels; Thomas von Kempis:
Nachfolge Christi. — Sensuuri takavarikoi: Seume: Spaziergang nach
Syrakus; Kotzebue: Über den Adel; Fessler: Ansichten von Religion und
Kirchentum.
[84] "Olen onnellinen aina kun olen voittanut jonkun vaikeuden" (Kirje
"kuolemattomalle rakastetulle".) — "Tahtoisin elää elämän tuhat
kertaa... Minä en ole luotu rauhallista elämää varten." (Wegelerille 16
p. marrask. 1801.)
[85] "Beethoven opetti minut tuntemaan luontoa ja ohjasi minua tässä
samoinkuin musiikin opiskelussa. Eivät luonnon lait, vaan sen alkuvoima
hurmasi häntä." (Schindler.)
[86] "Ah, elämä on niin kaunis, mutta minun elämäni on ainaiseksi
myrkytetty" (vergiftet). (Kirje Wegelerilie 2 piitä toukok. 1810.)
[87] Heiligenstadt on yksi Wienin esikaupungeista. Beethoven oleskeli
siellä tähän aikaan.
[88] Nimi on unohdettu käsikirjoituksesta. N.B. — Harvennetut sanat
ovat alleviivatut tekstissä.
[89] Tahtoisin tämän tuskallisen valituksen johdosta tehdä
huomautuksen, jota luullakseni ei milloinkaan ennen ole tehty. — On
tunnettua, että _Pastoraali-sinfonian_ toisen osan lopussa orkesterista
kuuluu satakielen, käen ja viiriäisen laulu; ja voi muuten sanoa että
melkein koko sinfonia on kudottu laulusta ja luonnonäänistä. Estetikot
ovat ahkerasti pohtineet kysymystä, ovatko nämä jäljittelevän musiikin
kokeet hyväksyttäviä vai eivät. Ei kukaan ole huomannut sitä, että
Beethoven ei mitään jäljitellyt, koska hän ei mitään kuullut: hän loi
sielussaan uudelleen sen maailmaan, joka oli kuollut hänelle. Tämä
seikka juuri antaa tuolle lintujen esiinloihtimiselle niin liikuttavan
sulon. Ainoa tapa, jolla hän saattoi niitä kuulla, oli antaa niiden
laulaa omassa itsessään.
[90] Kirjoitettu otaksuttavasti v. 1801.
[91] Stephan von Breuning.
[92] Zmeskall (?). Hän oli hovisihteeri Wienissä ja pysyi Beethovenin
uskollisena ihailijana.
[93] Op. 18, n:o 1.
[94] Nohl on julkaisussaan _Briefe Beethovens_ pyyhkinyt sanat: _und
den Schöpfer_ (ja Luojaa),
[95] Eleonora.
[96] Minusta on tuntunut olevan paikallaan esittää tässä nämä molemmat
kirjeet, jotka antavat meidän tutustua noihin oivallisiin ihmisiin,
Beethovenin uskollisimpiin ystäviin. Ystävistään mies tunnetaan.
[97] Me huomaamme, että tämän ajan ystävät, vaikkakin olivat toisiinsa
mitä lämpimimmin kiintyneet, olivat ystävyydenilmauksissaan vähemmän
kärsimättömiä kuin nykyään. Beethoven vastaa Wegelerille vasta
_kymmenen kuukauden_ kuluttua.
[98] Beethoven ei aavistanut, että hän pian sen jälkeen kirjoitti
viimeisen teoksensa, toisen _finalin_ kvartettiinsa op. 130. Hän oli
silloin käymässä veljensä luona Gneixendorfissa lähellä Kremsiä,
Tonavan varrella.
[99] Herttua de la Châtre.
[100] Beethoven oli, melkein täydellisesti ilman rahoja kun oli,
kääntynyt Lontoon Filharmonisen seuran ja Moscheleksen, joka silloin
oleskeli Englannnissa, puoleen, koettaen saada siellä toimeen konsertin
omaksi hyväkseen. Seura oli kyllin jalomielinen lähettääkseen hänelle
heti sata puntaa etukäteen. Hän tuli tästä syvästi liikutetuksi.
"Oli järkyttävää", kertoo eräs ystävä, "nähdä, kuinka hän kirjeen
vastaanotettuaan pani kätensä ristiin ja nyyhkytti ilosta ja
kiitollisuudesta". Tästä mielenliikutuksesta aukeni jälleen haava, joka
leikkauksen jälkeen juuri oli parantunut. Hän tahtoi vielä sanella
kiitoskirjeen "noille jaloille englantilaisille, jotka olivat ottaneet
osaa hänen surulliseen kohtaloonsa"; hän lupasi heille uusia teoksia,
kymmenennen sinfoniansa, alkusoiton, kaikkea, mitä he vain halusivat.
"En koskaan ennen", sanoi hän, "ole alottanut mitään teosta niin
suurella rakkaudella kuin tätä, johon nyt ryhdyn". Tämä kirje on 18
p:ltä maaliskuuta. 26 p:nä oli hän kuollut.
[101] Tekstissä ranskankielellä paitsi viimeinen sana.
[102] "Beethovenin pianonsoitto ei ollut huoliteltua ja hänen
sormituksensa oli usein virheellinen; äänen kauneuteen ei hän
paljon huomiota kiinnittänyt. Mutta kuka tuli ajatelleeksi hänen
pianistiominaisuuksiansa? Hänen ajatuksiensa johdettavaksi täytyi
antautua, samoinkuin hänen sormiensakin täytyi antaa niille
ilmaisumuoto, millä tavoin tahansa tämä tapahtuikin." (Paroni de
Trémont, 1809.)
[103] Harvennetut sanat kaikkine kielivirheineen ovat tekstissä
ranskaksi kirjoitetut.
Olemme jo ennen maininneet, että Cherubini ei koskaan vastannut tähän
kirjeeseen.