Coblentz, 28 p. jouluk. 1825.
Rakas, vanha Ludwigini.
En voi antaa yhden Riesin kymmenestä lapsesta lähteä Wieniin
lähettämättä hänen mukanaan tervehdystä sinulle. Ettet, siitä saakka
kun minä kahdeksankolmatta vuotta sitten jätin Wienin, ole joka
toinen kuukausi saanut minulta pitkää kirjettä, siitä voit syyttää
omaa vaitioloasi niiden ensimäisten kirjeitten jälkeen, jotka
sinulle kirjoitin. Se ei ole niinkuin pitää, varsinkaan nyt; sillä
me vanhat elämme niin kernaasti menneisyydessä ja löydämme sieltä,
nuoruutemme aikaisista kuvista, kaiken viehätyksemme. Ainakin minulle
on tuttavuutesi ja läheinen ystävyytesi sinun kanssasi — kiitos olkoon
hyvän äitisi, jota Jumala siunatkoon — se valopilkku elämässäni, jonka
puoleen käännän katseeni ilon tuntein... Minä nostan silmäni sinuun
kuin sankariin, ja olen ylpeä voidessani sanoa: "Minäkin olen ollut
mukana vaikuttamassa hänen kehitykseensä; hän uskoi minulle toiveensa
ja unelmansa, ja kun hän myöhemmin niin usein jäi vaille ymmärtämystä,
tiesin minä hyvin mitä hän tahtoi." Jumalan olkoon kiitos, että voin
puhua sinusta vaimoni ja nyttemmin lapsieni kanssa! Anoppini talo
oli sinun kotisi enemmän kuin oma asuntosi, erittäinkin jalon äitisi
kuoleman jälkeen. Sano meille vielä kerran: "Niin, minä ajattelen
teitä, ilossa, surussa." Ihminen, olkoonpa hän niinkin korkealle
kohonnut kuin sinä, on onnellinen ainoastaan kerran elämässään: nuorena
ollessaan. Bonnin, Kreutzbergin, Godesbergin, Puutarhakoulun kivillä
mahtanevat ajatuksesi useammin kuin kerran ilolla viivähtää.
Tahdon puhua sinulle itsestäni, meistä, osoittaakseni sinulle, millä
tavoin sinun on minulle vastattava.
Palattuani Wienistä 1796 sain kokea sangen paljon vastoinkäymisiä.
Useat vuodet täytyi minun elää yksinomaan niistä tuloista, jotka
lääkärin-vastaanottoni minulle tuotti ja kesti muutamia vuosia,
ennenkuin tuossa kovin köyhässä seudussa onnistuin saamaan kokoon
sen, mitä elämässä välttämättömästi tarvitsin. Sittemmin sain
opettajanpaikan vakinaisella palkalla ja menin naimisiin v. 1802.
Vuotta myöhemmin sain tyttären, joka elää vielä ja joka on itse
täydellisyys. Hänessä on hyvä älyntoiminta yhdistyneenä isältä
perimäänsä ilomielisyyteen, ja hän soittaa ihastuttavasti Beethovenin
sonaatteja. Se ei ole hänen ansionsa; se on synnynnäistä, perittyä
lahjakkuutta. V. 1807 sain pojan, joka nyt harjoittaa lääketieteellisiä
opintoja Berlinissä. Neljän vuoden kuluttua lähetän hänet Wieniin;
otatko silloin pitääksesi hänestä huolta? ... Viime elokuussa vietin
kuudennettakymmenennettä syntymäpäivääni 60-lukuisen ystävä- ja
tuttavapiirin seurassa, niiden joukossa kaupungin huomattavimpia
henkilöitä. Sitten vuoden 1807 asun täällä, jossa minulla nyt on kaunis
talo ja hyvä asema. Esimieheni ovat minuun tyytyväisiä ja kuningas
on minulle antanut ritarimerkkejä ja mitaleita. Lore ja minä voimme
sangen hyvin. — Olen tässä antanut sinun seikkaperäisesti tutustua
olosuhteisiimme. Nyt on sinun vuorosi...
Etkö milloinkaan tahdo kääntää katseitasi pois Pyhän Stephanin
kirkosta? Eikö matka voisi viehättää sinua? Etkö enää koskaan tahdo
nähdä Reiniä? — Sydämelliset tervehdykset rouva Lorelta samoinkuin
minultakin.