Veljilleni Karl ja (Johann) [88] Beethovenille.
Oi te ihmiset, jotka pidätte minua vihamielisenä ja hulluna tai sanotte
minua ihmisvihaajaksi, kuinka väärin minua tuomitsettekaan! Te ette
tunne salaista syytä siihen, mikä aiheuttaa teidän mielipiteenne. Minun
sydämessäni ja sielussani ovat aina lapsuudesta saakka ainoastaan
hyvyyden suloiset tunteet viihtyneet. Myöskin on minulla ollut
taipumusta suorittamaan suuria tekoja. Mutta ajatelkaa vain kuinka
hirveä on jo kuuden vuoden kuluessa ollut tilani, jota taitamattomat
lääkärit ovat pahentaneet; vuosi vuoden jälkeen ovat toiveet
parantumisestani minut pettäneet ja lopuksi olen ollut pakoitettu
kärsimään _pitkällistä sairautta_, jonka parantaminen kenties vaatii
vuosia, ellei se ole parantumaton. Vaikkakin olen syntynyt luonteeltani
tuliseksi ja vilkkaaksi ja vaikkakin olen vastaanottavainen seuraelämän
huvituksille, täytyi minun aikaiseen eristäytyä ihmisistä, viettää
elämäni yksinäisyydessä. Jos tahdoin joskus asettua kaiken tämän
yläpuolelle, oi kuinka kalliisti sainkaan sen maksaa, kuinka
tuskallisesti sain jälleen tuntea onnettoman sairauteni. Ja kuitenkin,
minun oli mahdotonta sanoa ihmisille: "Puhukaa kovempaa, huutakaa,
sillä minä olen kuuro!" Oi, kuinka voisin myöntää itselläni _sen
aistin_ heikkenevän, joka minulla pitäisi olla täydellisempänä
kuin muilla ja joka minulla kerran oli mitä täydellisimpänä, niin
täydellisenä kuin ani harvoilla on ollut minun toimialallani! — Ei,
en voi sitä tehdä! — Sentähden antakaa minulle anteeksi, kun näette
minun vetäytyvän syrjään, vaikka minä niin mielelläni haluaisin yhtyä
seuraanne. Onnettomuuteni on minulle kaksin verroin tuskallinen, sillä
siitä johtuu että tulen väärin ymmärretyksi. Minulle ei ole suotu
mitään mielenvirkistystä ihmisten seurassa, henkevissä keskusteluissa,
molemminpuolisessa avomielisyydessä. Olen yksin, aivan yksin; vain sen
verran kuin kipein välttämättömyys vaatii, uskallan antautua puheisiin
ihmisten kanssa. Minun täytyy elää kuin kirottuna. Jos lähestyn jotain
seuraa, valtaa minut ahdistava levottomuus, pelätessäni, että minun
tilani mahdollisesti tulisi huomatuksi.
Niin oli myöskin niiden kuuden kuukauden aikana, jotka vietin maalla.
Oppinut lääkärini kehoitti minua niin paljon kuin mahdollista
säästämään kuuloani; sama oli myös minunkin toivomukseni. Ja kuitenkin
annoin usein, kun vastustamaton haluni seuraelämään minut valtasi,
vietellä itseni ottamaan siihen osaa. Mutta mikä nöyryytys tulikaan
osakseni, kun joku seisoi vieressäni ja kuuli huilunsoiton etäältä
_enkä minä kuullut mitään_, tai kun _joku kuuli paimenen laulavan_ enkä
minä taaskaan kuullut mitään! [89] Tällaiset kokemukset saattoivat
minut epätoivon partaalle, ja läheltä piti, etten omin käsin tehnyt
loppua elämästäni. — Taide, taide ainoastaan, pidätti minua siitä.
Oi, minusta tuntui mahdottomalta jättää tämä maailma, ennenkuin olin
toteuttanut kaiken sen, jota varten tunsin itseni kutsutuksi. Ja siten
jatkoin tätä kurjaa elämää, — todella kurjaa: niin herkkä ruumis, että
pieninkin muutos saattoi kääntää parhaimmankin terveydentilani mitä
huonoimmaksi. _Kärsivällisyys_ — siinä keino, joka minun nyt täytyy
valita seuralaisekseni. Sen olen tehnyt. — Järkähtämätön, toivon niin,
on oleva päätökseni kestää, kunnes heltymättömät kohtalottaret näkevät
hyväksi katkaista elämänlankani. Kenties kääntyvät asiat parempaan
päin, kenties eivät — minä olen valmis. — Ei ole helppoa tulla jo
kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäisenä pakoitetuksi olemaan filosofi,
ja taiteilijalle on se vaikeampaa kuin kenellekään muulle.
Jumala, sinä katsot korkeudesta sisimpääni, sinä tunnet sen, sinä
tiedät, että ihmisrakkaus ja halu tehdä hyvää asuvat siellä. Oi
ihmiset, jos te kerran luette tämän, ajatelkaa silloin, että olette
olleet epäoikeudenmukaisia minua kohtaan; ja onneton lohduttakoon
itseänsä löytäessään minussa toisen kaltaisensa, joka huolimatta
kaikista luonnon esteistä on kuitenkin tehnyt kaiken voitavansa
tullakseen luetuksi kunnioitettavien taiteilijoiden ja ihmisten
joukkoon.
Te, minun veljeni Karl ja (Johann)! Niin pian kuin olen kuollut ja
jos professori Schmidt vielä elää, pyytäkää häntä minun nimessäni
selostamaan tautini laatu ja liittäkää sairauteni historiaan tämä
selostus, jotta maailma, siinä määrin kuin on mahdollista, ainakin
kuolemani jälkeen rakentaisi sovinnon kanssani.
— Samalla kertaa tunnustan teidät molemmat perillisiksi pieneen
omaisuuteeni — jos sitä siksi voi kutsua. Jakakaa se veljellisesti,
olkaa yksimielisiä ja auttakaa toinen toistanne. Sen pahan, mitä
olette minulle tehneet, olen — sen tiedätte — jo kauan sitten antanut
anteeksi. Sinua, veljeni Karl, kiitän erikoisesti siitä alttiista
ystävyydestä, jota viime aikoina olet osoittanut minua kohtaan.
Minun toivomukseni on, että teidän elämänne tulisi onnellisemmaksi
ja suruttomammaksi kuin omani on olijat. Kasvattakaa lapsianne
_hyveessä_; vain se voi tehdä meidät onnellisiksi, ei raha. Minä puhun
kokemuksesta. Hyve se oli, joka auttoi minua kurjuudessani; sitä ja sen
ohella taidettani on minun kiittäminen siitä, että en ole lopettanut
elämääni itsemurhalla. — Hyvästi, ja rakastakaa toisianne! — Kiitän
kaikkia ystäviäni, erityisesti _ruhtinas Lichnowskya ja professori
Schmidtiä_. — Minä toivon, että ne soittimet, jotka ruhtinas L. on
minulle lahjoittanut, säilytettäisiin jomman kumman teidän luonanne.
Kuitenkaan älköön tästä asiasta mitään riitaa syntykö välillenne. Jos
ne voivat jollain tavoin olla teille suuremmaksi hyödyksi, niin myykää
ne viipymättä. Kuinka iloinen olisinkaan jos vielä haudassa maatessani
voisin palvella teitä!
Jos niin käy, riennän iloisin mielin kuolemaa kohti. — Jos se saapuu,
ennen kuin olen ennättänyt kypsyttää kaikki taiteelliset lahjani, niin
saapuu se, huolimatta kovasta kohtalostani, liian aikaisin minulle, ja
toivoisin voivani sitä viivyttää. — Kuitenkin, tässäkin tapauksessa
olen tyytyväinen. Vapauttaahan se minut loputtomasta kärsimyksestä!
— Tule, milloin tahdot; rohkeasti käyn vastaasi. — Hyvästi, ja älkää
aivan kokonaan minua unhottako kuolemassa; olen ansainnut sen, että
ajattelette minua, sillä minä olen elämäni kuluessa usein ajatellut
teitä tehdäkseni teidät onnellisiksi. Olkaa sitä!
Ludwig van Beethoven.
Heiligenstadt 6 p. lokak. 1802.
Veljilleni Karl'ille ja (Johann'ille).
Luettavaksi ja toimeenpantavaksi kuolemani jälkeen.
Heiligenstadt, 10 p. lokak. 1802.
Siis otan nyt jäähyväiset sinulta — ja teen sen murheellisena. — Niin,
tuosta rakkaasta toivosta — joka minulla oli tänne tullessani: saada
edes jossakin määrin terveyteni takaisin — täytyy minun nyt kokonaan
luopua. — Niinkuin syksyn lehdet putoavat ja kellastuvat, samoin —
samoin on myöskin se minulta kuihtunut. Melkein samanlaisena kuin tänne
tulin — lähden täältä. — Tuo rohkea tarmokin — joka minulle usein
antoi voimaa kauniina kesäpäivinä — on kadonnut. — Oi Sallimus, anna
minulle vielä kerran kirkkaan _ilon_ päivän koittaa! — Siitä on jo niin
kauan, kun todellisen ilon syvät soinnut tuntuivat minulle läheisiltä!
— Milloin, milloin, oi Jumala, voin ne jälleen kuulla luonnon ja
ihmiskunnan temppelissä? — En koskaan? — Ei! — Oi, se olisi liian
julmaa!