Kuljen kaupungin vanhaa rantatietä. Tulipunalle vivahtava,
ruskeasilmäinen, pystykorvainen koiranpentu piehtaroi lumessa, jota on
satanut ikäänkuin pilkaksi eiliselle kevätsateelle.
Joki on mustansininen. Ne lumipeitteiset jääjätteet, jotka vielä
itsepintaisesti pysyvät rannoissa kiinni, lisäävät tummien ja
viileiden, kiemurtelevien, käärmeitten tapaisten aaltojen syvää väriä.
Vastapäätä jyskyttää saha, sahan työmiehet palaavat työstään isolla
veneellä. Voimakas pihkan ja sahajauhon tuoksu liitelee kaupunkiin
päin länsituulen varassa. Siihen sekoittuu lääninsairaalasta tuleva
karboolinhaju, mutta kaikki tämä haju ei voi hälventää ihanaa,
keväänenteistä, kylmästä hiipivää, lämpöä odottavaa kevään henkeä.
Rantatienpuoleisista jäälautoista ammottaa railoja, ne muljottavat kuin
isot sammakon silmät.
Vastapäisellä, sahanpuoleisella rannalla vaakkuu vanha varis
lantaröykkiöllä, sen arvoisa puoliso istuu sairaalan rantapuussa.
Killin huomio on herännyt. Se tuntee sieraimissaan ensi keväänsä ilon.
Se jättää vanhan pukinsarven, jonka kanssa se on kiiriskellyt ja
leikitellyt. Se nostaa turpaansa ja näkee mustan, rääkkyvän variksen,
joka sitä pilkaten koikkelehtii jään reunalla.
Se vanha varis ärsyttää Killiä. Koira hypähtää alas rantalaiturilta
jäälle ja haukahtelee. Varis hyppii kuin vanha juoruava täti pitkin
jään reunaa. Koira kiivastuu, hyökkää ympäri avannoiden, nuuskii hetken
avantoa muistaen entiset varoitukset. Varisemo rähisee ja räkättää
sairaalan rannan vanhasta piilipuusta. Molemmat varikset kraakkuvat
ja syytävät suustaan rivoja sanoja Kiltille. Tätä ei Killi enää voi
kestää, huudoista huolimatta syöksyy se eteenpäin, se ei näe edessään
sammakonsilmää ja yht’äkkiä polskahtaa se railoon.
Minä hätkähdän, katselen hetken pelastusrenkaita ja tikapuita, jotka
ovat asetetut rantakäytävälle. Koira on vedessä, jääköhän se sinne?
Näen punaisen pään, joka äsken oli veden alla, häntä ja sen valkoinen
pää vilahtavat esiin. Silmänräpäyksen kuva! En voi juosta heikolle
jäälle, sillä se pettäisi. Musta railo ammottaa, varis vaakkuu kuin
hullu vahingonilosta, ja sen puoliso sairaalan
puussa vastaa sille, he ymmärtävät toisensa kuten vanhat, ilkeät
puolisot ainakin. Hukkuuko koira veteen? Voiko se omin voimin nousta?
Mutta se on jo kuullut variksen vaakkumisen, nyt se nostaa etukäpälänsä
jään reunalle, valkeat varpaat kiiltävät, silmät palavat vihreinä
niinkuin fosforitulet. Notkealla, äkkinäisellä, kaarevalla liikkeellä
tekee se komean ponnistuksen ja siinä samassa se on jäällä. Se pudistaa
karvojaan, sitten se hetkeksi luo silmäyksen railoon, lähtee juoksemaan
korkeata rantalaituria kohden. Se inisee ja itkee vaikka vaara on
jo ohi, se juoksee pitkin rantaa pesulaiturille, juoksee luokseni.
Se liehuttaa häntäänsä. Killin ensimmäinen kevät ja ensimmäinen
seikkailu! Sitten kääntää se kuononsa sahalle päin, seisoo hiljaa,
karvat nousevat pystyyn, ihmeissään katselee se varista, joka taas on
lentänyt jääröykkiön lantaläjälle. Sitten se katselee minua silmiin,
mutta ei heiluta häntäänsä. — »Ei ne ole sinun lintujasi, Killi, se
vanha varis vain ärsyttelee sinua», sanon minä sille. »Syksyllä, kun
päästään metsään, niin siellä näet jalompia lintuja!» Minä käännyn ja
alan astua. Silloin Killi alkaa pitkässä kaaressa ja ympyrässä juosta
lämpimikseen pitkin rantapuiston kenttää, se on iloinen siksi, että se
vältti kuoleman vaaran. Me kuljemme kotiin päin, Killi juoksee edellä.
Emme puhu kumpikaan mitään. Jotain salaperäistä on tapahtunut, elämä
tuntuu ikäänkuin rakkaammalta, kun se oli vähällä loppua, ja se on
opiksi. Killi on välinpitämättömän näköinen ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut, mutta minä tiedän sen, se ei juokse enää koskaan railoon
tuhman variksen takia, se halveksii niitä koko ikänsä eikä koskaan
hauku niitä. — Sillä eihän niiden liha ole mitään herkkua!
Niin, se oli Killin ensimmäinen kevätkylpy, sen ensi keväässä, se
oli sen Paanin pyhä kaste, jonka kautta se vihittiin metsän suuria,
salaisia seikkailuja varten.
Me kuljemme iloisina kotiinpäin, mutta ukkovaris lantaröykkiöllä ja sen
kyhmynokkainen, puoliso sairaalan karboolinhajuisessa puussa mäkättävät
kauan meidän takanamme, mutta me emme enää välitä heistä.