Aloimme hiljakseen kävellä, hiljakseen minä siinä selvittelin näytelmän
henkilökuvia, toimintaa ja juonta.
Tohtorin Yrjönkadun 13 varrella sijaitsevan asuinpaikan pääovelle
päästyämme minäkin olin päässyt näytelmäni loppuratkaisuun, ja tohtori
tokaisi: »Eikös se Lassi voisi saada yksi huushollerska?»
»No, enhän minä juuri huushollerskaa ole tarkoittanut, mutta pitänee
ajatella jotain lystiä Lassillekin», minä sanoin hiukan hämilläni
naurahtaen.
Erotessa sain sitten kehoituksen tulla seuraavana sunnuntaina
Yrjönkadun 13:een lukemaan »Juhannustulilla»-näytelmää.
Koitti sitten se siunattu sunnuntai. Minä astelin kuten monet muutkin
ennen minua, oikea pahanmoinen parraskuume kallossani, pitkin
huokausten tai helpoitusten rappusia tohtorin asuntoon.
Ystävällinen oli vastaanotto, mutta siitä huolimatta vaivasi minua
jonkinlainen »skakkus», kuten ennen ylioppilastentissä. Aloin lukea
pientä kansanpilaani. Vilkaistessani papereistani tohtorin kasvoja näin
niillä vuoroin vilkkaan ja vakavan viisaan ilmeen, vuoroin jotakin
homeerisen hymyn tapaista. Siinä sitten lukiessani tohtori kerran nousi
tuoliltaan ja asettui sohvaan istumaan. Sanat takeltuivat kurkkuuni,
minä vilkaisin ikkunaan ja ajattelin, että milloinkahan se pahus
kääntää minulle selkänsä ja katselee ikkunasta kadulle. Melkeinpä
olisin nyt mielelläni tahtonut olla kadulla. Mutta vihdoin minä taas
karaisin kurkkuani ja tahtoani ja luin yhä suuremmalla vauhdilla ja
helpoituksella näytelmän loppua kohden, sillä tohtori ei kertaakaan
ottanut pelkäämääni, kohtalokasta askelta ikkunan luo, mikä uutimien
tavoin olisi esirippuna laskeutunut kaikille nuoruudenherkille
tulevaisuuden näytelmä-unelmilleni. Esirippu ei laskenut, vaan
päinvastoin nousi kuin pieni aurinko Hämeessä juhannusaamuna pehmeästi
kumpuilevien, sinisten vaarojen takaa.
Näytelmäni kohtalo oli ratkaistu. Kadulle päästyäni minä riemussa
rientäen suoraan sanoen lensin. Sellaisia sitä ollaan nuoruuden
häikäisevässä luomis-ilon huumeessa, voidaan olla vieläkin,
vaikka elämä on yhtä ja toista karistanut pois juhannusaikojen
suviseppeleestä sekä kuluttanut joskus marsalkansauvan kieroksi
kulkurin kepiksi.
Kotikaupungissani minä sain sitten lopullisesti näytelmäni valmiiksi.
Eräänä riemuisena remu-Vappuna se sitten myöhemmin esitettiin in
dulci jubilo Kansallisteatterin uudessa taidetalossa täytekappaleena
2-näytöksiselle »Vapunpäivänä»-nimiselle näytelmälle, serpentiinien
sinkuessa kaduilla, ylioppilaslaulujen kajahdellessa.
Tulinhan jälkeenkinpäin kosketuksiin tohtori Bergbomin kanssa. Kerran
hän oli Hämeenlinnassa ja asui matkustajakodissamme, muistaakseni N:o
4:ssä käytävän vasemmalla puolella. Edellisen illan olin kai viettänyt
kotikaupunkini pikkutaiteilijain ja pikkuporvarien parissa »Kaupungin
Hotellissa». — Minä makasin myöhään aamulla pesutuvan takaisessa
huoneessani ja podin pientä pohmeloa. Silloin palvelustyttö tuli
ilmoittamaan, että joku vieras herra tahtoi minua tavata. »Minä en
lähde mihinkään!» — minä sanoin, sillä olin päättänyt olla jatkamatta
juominkeja. Joku viiniveikko siellä nyt varmaankin tahtoo minua tavata.
Ehei! Minä tahdon tänään tehdä työtä! Jonkun ajan kuluttua tyttö tuli
uudestaan ja ilmoitti sen herran lakoonisesti sanoneen, että »pitää
tulla joko elävänä tai kuolleena». Mitä? — Ei tämä ole laitapeliä!
Ei! Nyt on varmaan joku vanha kaukovieras talossa. Kavahdin pystyyn,
pian minä pukeutuneena astuin N:o 4:ään. Siinä seisoi edessäni itse
tohtori Bergbom. Sohvalla oli jonkinlainen matkalaukku, pöydällä
näin Sophokleksen »Antigone» näytelmän. Ujostelin hiukan sameita
silmiäni ja olin muutenkin hämmentynyt. — »No, kuulkaas, herra Larson,
ettekö te tahtoisi kirjoittaa tekstiä Lemminkäis-oopperaa varten?» —
Estelin ja sopersin: »En taida kyetä laatimaan oopperatekstiä, mutta
olenhan minä joskus ajatellut Lemminkäis-draamaa. — »Vai niin, vai
niin.» — Ystävällisissä silmissä näin kehoittavan katseen. Lyhyt
oli kohtaaminen. Tohtori kätteli ja läksi tapaamaan tohtori Kaarlo
Forsmania (Koskimiestä), joka oli Antigonen suomentanut. — Tulinhan
vielä jälkeenkinpäin kosketuksiin tohtori Bergbomin kanssa »Herra
Valtuusmiehen» harjoitusten ja »Tuhkimo»-näytelmän johdosta, mutta
syvimmän vaikutuksen on jättänyt muistini lokeroihin se hiljainen hetki
Yrjönkadun varrella korkeiden, peloittavien ikkunanuutimien varjossa,
jolloin ajatuksissani Lassin »huushollerska» muuttui maklakoivaksi
Suntion-Taavaksi.
Kun muistelen tohtori Kaarlo Bergbomia, niin ajattelen vankkaa
vuorta, joka kohoaa pienten, arkipäiväisten mäennyppylöiden ylitse.
Siihen aikaan tuli vuori usein hiiren luokse. Nykyään saavat hiiret
tulla pienten vuorien luokse. Ne vuoret eivät ole yhtä lujia
ja lämminhohtoisia, usein ne saattavat olla kylmiä, vaihtuvia
rapakivivuoria, joita ei mikään liikuta.
Jos tohtori keksi jonkun sellaisen runostelijan, joka kaukana
maaseudulla ontuvilla jambeilla rapsutteli jotakin näytelmäntapaista,
niin hän kirjoitti hänelle kehoittavan sanan, mikä sytytti ja synnytti.
Siten hän »keksi» monet näyttelijät eri pikkuseuranäyttämöillä,
siten hän »keksi» suurimmat näytelmäkirjailijamme, Kiven, Numersin,
Kiljanderin ja Minna Canthin, joita hän ohjasi, opasti, kannusti ja
kirkasti näytelmien kirjoittamisen jalossa, mutta kaikkein vaikeimmassa
taidossa. Hän oli aina aulis antamaan apuaan, lukemaan teoksia. Hän
itse tunsi ja tiesi, miten näytelmä piti kirjoittaa, vaikkei hänellä
ollut yhtä suurta kykyä sitä itse luoda. Hänellä oli harvinaisen tarkka
ja terävä, draamallinen silmä ja sen takana nerokas aihe ja ajatus.
Siksi hän uhrautui, antoi koko elämänsä ajatukselleen luoda suurelle,
suomalaiselle näyttämölle suuri, suomalainen näytelmätaide, nostamalla
muita, alentamatta koskaan omaa suuruuttaan.
Oulunkylässä 15.12.1923.