Asuin siihen vanhaan, hyvään teatteriaikaan Teuvo Pakkalan luona
Helsingissä. Jo sitä ennen olin usein nähnyt vilahdukselta
»tohtorin» vanhassa Arkadia-teatterissa, käydessäni tapaamassa
näyttelijätuttaviani. Siihen aikaan oli teatterin ravintola
biljardipöytineen sekä pianohuoneineen jonkinlainen eri taiteilijain
piirihengen kokoutumis- ja seurustelupaikka. Kuulin kulissien takana
harjoituksien aikana tohtorin terävän äänen näyttämöltä. Minä
pelkäsin ja kunnioitin tätä miestä, niin mielelläni kuin olisinkin
tahtonut päästä tämän teatterimme suuren luojan ja hallitsevan
järjen läheiseen, henkiseen yhteyteen. Me nuoret kirjailija-alut
ja elämänrikkaat »maan toivot» täytimme tavallisesti siihen aikaan
pienen »viinapolttimoteatterin», jota keisari Aleksanteri siellä
käydessään oli sanonut ladoksi, joka ilta antautuvalla ja alttiilla,
vastaanottavaisella mielenhartaudella sekä lämpöisellä läsnäolollamme.
Me valloitimme vanhan Arkiksen etumaiset, sinisellä sametilla verhotut
pienet, natisevat permantotuolit. Usein kuukauden lähestyessä
loppuaan me tyhjiä kukkaroitamme tutkiessamme vippasimme toisiltamme
tavanmukaiset viitosemme voidaksemme olla mukana ensi-esityksissä,
sillä meidän rakkaat mammamme eivät ehkä vielä olleet ehtineet lähettää
meille tavanmukaisia kuukausirahojamme. Saimme toisinaan tyytyä
kahteenkymmeneenkin penniin voidaksemme kirjoittaa kotiin, että me
ahkerasti kävimme luennoilla ja edistyimme »alma materin» hellässä
hoivassa — ja tarvitsimme rahaa. Mutta vastalahjaksi tohtori tarjosi
meille kokonaisen aartehiston, sarjan klassillista, draamallista
kirjallisuutta: Shakespearea, Schilleriä, Calderonia, Molièrea,
Holbergia, Hebbeliä, Björnsonia y.m. Saimme ihailla Ida Aalbergin,
Axel Ahlbergin ja Lindforsin mestariluomia. Kaikessa sovussa näimme
näiden sanataiturien säestävän toinen toisiaan niillä pienillä,
piukkuvilla palkeilla, jotka edustavat tätä maailmaa ja joilla tohtorin
määräyksen mukaan »ryssän kasarmin» puolisia kulisseja käännettiin.
Siellä se kuuluisa teatterikissakin Mikko loikoili tohtorin aition
kohdalla näyttämöllä. Sitä kissaa Taavi Pesos-vainaja aina kuului
teitittelevän häätäessään sitä puku-aitiosta: »Olkaa hyvä ja menkää
ulos!» Samalla näyttämöllä harjoituksien aikana ei kulissijuoruista
päättäen aina vallinnut sovun henki. Aspegren saattoi vihapäissään
heittää florettinsa »paratiisiin», kuninkaallinen Akseli saattoi
joskus väsyä suureen Idaan tähän tapaan: »Kuulkaa, rouuvva Aalberg,
miinä oolen raakastanut teitä niin moonta vuootta, että miinä aalan
jo vääsyä teihin.» Taavi Pesonen, jota tohtori oli pahoittanut
laulamaan yhä uudestaan samaa laulua, saattoi huumorin heleä välke
silmissä joskus tohtorille huomauttaa, että: »tohtori kai pitää tästä
laulusta, koska minun niin usein täytyy laulaa sitä uudestaan». Kävi
juttuja sellaisiakin, että ukko Achté ja tohtori usein kinastelivat
ennen esiripun nousua. Kerranpa ukko Achté oli ennen Faustin esitystä
hyökännyt näyttämölle huudahtaen: »Tässä pöydän pitää olla!» — »Eipäs
kuin tässä», intti tohtori vastaan. Kun ei muu auttanut, antoi tohtori
merkin nostaa esiripun. Esirippu nousikin, mutta Achté tarrautui siihen
kiinni, joten hänen trikoohousunsa tulivat näkyviin. Itsepäinen,
jääräniskainen »pummi» sai tahtonsa perille. Katsomosta kajahti raikas
nauru.
Jokaisella nuorella kirjailijalla siihen aikaan oli tuleva taiteen
marsalkan sauva piilossa selän takana. Kukaan ei sitä hevillä
rohjennut jättää tohtorin tarkastettavaksi, sillä hän oli tunnettu
ankaraksi, teräväksi mieheksi, joka yhdellä ainoalla satiirisella
sanallaan hallitsi koko teatterikoneistoa, henkilökuntaa ja meitä
nousevia pieniä kiertotähtiä. Sillä monen meidän salaiset ajatuksemme
kiersivät teatteria ja aivoissamme liikkui näytelmäsuunnitelmia. Me
pyrimme teatterin auringon ja valontuojan piiriin, mutta ujoudessamme
pelkäsimme tätä hedelmöittävää kosketusta, mikä oli antava joko
henkisen, suuren sysäyksen tai kuoliniskun tulevaisuuden toiveillemme.
Olin julkaissut »rallatukseni», joissa olin kuvannut hämäläistyyppejä.
Ehkä joku oli vihjaissut tästä tohtorille. Mene, tiedä. Kerran minä
seisoin Arkadian tupakkahuoneessa, jonka seinälle oli kiinnitetty
oma runoni, jonka kerran Hämeenlinnasta olin lähettänyt Turkuun,
Arkadiateatterin taiteilijoille muistoksi heidän lähdettyään
kiertueelle kotikaupungistani Auran armaille rannoille. Silloin
tulla tassutteli tohtori hyväntuulisena ovesta tupakkahuoneeseen.
Hän oli vanttera, hartiakas mies, kulki hiljaa, hiukan kumaraisena,
omituinen, samalla hyvänsuopa ja hiukan ivallinen hymy viisailla,
pyöreillä kasvoilla. Isossa karkea-pystytukkaisessa päässä, tuuheiden
kulmakarvojen alla, rauhallisten ripsien raossa paloi kaksi
kaikkiymmärtävää, hengenhehkuista silmää. Niiden syvä katse oli
tarkka ja tutkiva. Jäykkä, härkämäinen niska kannatti itsepäistä,
taipumatonta, tarmoa puhuvaa päätä. Hän oli puettu yksinkertaisesti,
kaulaa kiersi vaatimaton, alaspäin käännetty kaulus, musta pieni
kravatti peitti sen pienen aukon, minkä korkealle napitetut
liivit jättivät paljaaksi. Kulki näennäisesti kuhnustellen kuin
mikäkin vakava, vaatimaton muurarimestari. Mestari, niin! Vapaan
taiteen vapaamuurarimestari, jonka koko olemuksessa oli jotakin
suuren-yksinkertaista ja monumentaalista. Rakentaja Solness, niin!
Mutta rakentaja, joka ei horjunut oman, sielunsa luoman rakenteen
harjalta. Hän kulki vankkana maan kamaralla, kuin mies, joka tiesi,
mitä tahtoi, joka antoi taikasanan, jota täytyi totella. Sillä
vaistomaisesti tuntui hänen seurassaan siltä, että hän kuitenkin
kaikitenkin tarkoitti kaikkea hyvää ja suurta Suomen nousevalle
näyttämö- ja näytelmätaiteelle.
Tohtorin astuessa tupakkahuoneeseen siirsin vaistomaisesti savukkeeni
seinän peltiselle tuhka-astialle. Tohtori äkkäsi minut nurkassani,
lähestyi, antoi kättä ja sanoi veitikkamainen välke syvissä silmissä:
»Kuulkaas, herra Larson, ettekö kirjoita meille jotakin?» Ei sen
enempää. Meni pian kuten oli tullutkin. Mutta minä jäin siihen
sopertelemaan sekavia sanoja. Päässäni kävi kuin humaus. Minä saisin
siis yrittää, saisin kirjoittaa näytelmän. Minua muistettiin, minulta
toivottiin jotakin! Minulla oli siis mahdollisuuksia. Tie oli auki,
tie taiteen epätasaiselle taipaleelle, tie auki näyttämölle ja avaraan
maailmaan. Minä saisin yrittää, minun yritykseni saisivat ymmärtäjän,
kohottajan... Kun olin tointunut pökerryksestäni, tuli Kaarlo Keihäs
luokseni ja sanoi: »Voit olla hyvilläsi, tohtori oli hyvällä tuulella!»
Kului aikoja; näin tohtorin silloin tällöin kadulla ja kulissien
takana. Monella meidän nuoremmasta taiteilija- ja toveriryhmästämme,
johon kuuluivat Eino Leino, O. Manninen, E. Katila, Pontus
Artti, K. Kytömaa, E. Aaltio, K. Murros y.m. oli ehkä salaisia
näytelmäkirjallisia syntejä omillatunnoillamme. Kerrottiin, että niitä
kotimaisia näytelmien käsikirjoituksia kuljetettiin harva se viikko
Yrjönkadun varrella asuvan tohtorin rappusia pitkin hänen asuntoonsa.
Kerrottiin kaameita kaskuja siitä, miten kirjailijaparka sai lukea
tekeleensä tutkivan tuomarin edessä. Jos tohtori silloin käännähteli
ja siirtyi esim. tuolilta sohvalle, oli se merkki heikosta kohdasta
näytelmässä. Ja jos hän kulki ikkunan ääreen ja katseli kadulle
kääntäen sinulle selkänsä, oli se merkkinä siitä, että pistä pillisi
pussiin: jos toiste tulet sillä pillillä kerjäämään kuin entinen
kulkuripoika niin saat enemmän keppiä kuin kakkua. Olit saanut
»pumssit».
Teuvo Pakkalan luona asuessani Pakkala kirjoitteli moneen kertaan
»Tukkijoella» näytelmäänsä ja minä sepittelin siihen laulunpätkiäni.
Pakkala sai karsia ja kirjoitella uudestaan tohtorin ohjeiden mukaan.
Siihen aikaan heräsi minussakin harras halu saada näyttämölle jotakin.
Olinhan kirjoitellut juhannuslauluja! Niistä kai sukeutui aine ja aihe
pikkunäytelmääni »Juhannustulilla». Olinhan nuorena koulupoikana ja
ylioppilaana ollessani maaseudulla esittänyt Kiven »Kihlausta», R.
Kiljanderin pikkukappaleita y.m. Nyt piti rustata oikea oma, pieni
laulunäytelmä. Sen päähenkilö Lassi hahmoittui vähitellen eläväksi
keskustaksi, jonka ympärille punoin pienen juhannusrakkaustarinan
mittymaarialauluineen. Olin sitä kirjoitellut jo pitkän matkan loppua
kohden, mutta Lassin lopullinen kohtalo ei minulle vielä ollut
selvinnyt. Näytelmän sain viimeisteltynä valmiiksi vasta Hämeenlinnassa.
Eräänä päivänä Aleksanterinkadulla kävellessäni tuli tohtori Kaarlo
Bergbom vastaani. Hän oli ennenkin seisahtunut kadulla puhuttelemaan
minua, udellen tähän tapaan: »No, herra Larson, eikö teillä jo ole
näytelmää? Me odotamme teiltä...» Sentähden en kiiruhtanut nytkään
askeleitani ohikulkiessani. Takanani kuulinkin ystävällisen äänen.
Pyörähdin ympäri, tohtori alkoi taas: »Kuulkaas, herra Larson,
kirjoitatteko jo näytelmää?»