Muistan niin elävästi sen hetken, jolloin tutustuin Juhana Heikki
Erkko-vainajaan noin kymmenen vuotta sitten. — Olin kyllä nähnyt hänet
ennen ja olin kuullut hänen runoilijapersoonastaan. Salaisin toivoni
oli kuitenkin kerran saada paiskata kättä tämän lämminsydämisen
miehen kanssa, kuunnella hänen yleviä sanojaan, haastella hänelle
mielihalujani. — Olin vuosi pari sitten saavuttanut ylioppilaslyyryni,
jolloin: »Ei huolta ollut ollenkaan, kun viikset vain sai kasvamaan.»
Mutta eipäs! Olipahan muutakin huolta. Salaa napertelin siihen
aikaan runonpäitä pesutuvan takaisessa, pienessä peräkamarissani,
rummutin pöytään, sormenpäillä laskien Shakespearen säkeitä ja muita
runomittoja, jota työtä säesti pesumuijien kurikkojen läiskinä
pesutuvassa.
Siinä alkukesän aikaan näin sitten Erkon Hämeenlinnassa
matkustajakotimme käytävän hämärässä kopeloimassa puhelimen ääressä.
Kuljin hänen ohitsensa ja tunsin hänet. Hän näytti siltä ikäänkuin
hän olisi etsinyt jotakin, selkä oli hiukan kumarassa, käynti
hissutteleva, poskipäillä tumma punerrus. Harmaat, vakavat silmät
tuuheiden kulmakarvojen alta tähystelivät jonnekin etäämmälle. Hienot,
suonikkaat, pehmeät sormet ojentautuivat minua kohden: »Taitaa olla se
nuori runoseppo, olen lukenut runonne 'Nuoressa Suomessa'»... »Kyllähän
minä vähin»... sopersin hämmentyen. Ja niin oli tuttavuus tehty.
Kovin olin iloissani, ikäänkuin huumeessa saatoin minä hänet yli pihan
omaan peräkamariini. Ja kun hän siinä sohvalla istui levollisena kuin
vanha tuttu ikään, jonka jo usein on tavannut, laukesivat kielen
siteet itsestään. Tuntui kuin olisi ollut juhlaa ilmassa. Olinhan
saanut harvinaisen, hyvän vieraan, jonka läsnäolo ikäänkuin pyhitti
pienen huoneeni. — Ja kun minä katselin hänen vakavia, myötätuntoisia
kasvojansa, katosi hämminki ja sijaan tuli rauha ja luottamus. Omat
mielijohteet ja kauan haudotut ajatukset saivat nyt heilimöityä, saivat
vastakaikua, jota ne kauan olivat salassa odottaneet. — Hänelle uskalsi
puhua, hän teki niin rehellisen ja vaatimattoman puhtaan vaikutuksen
ja hän oli niin avomielinen, mikä on ainoa avain kolkuttaessamme
ystävyyden portille. — Ja hän kertoi lyhyin piirtein koko elämänsä,
miten hän Orimattilan kankailla patusti paimenena isänsä karjan
jälessä, kertoi oppivuosistaan, aherruksistaan leipäkannikan kimpussa,
Vilken koulusta, kertoi vaikeista kirjailija-oloista entiseen aikaan,
jolloin tekijä vielä itse sai maksaa painatuskustannukset! Kuvaili,
miten ammattitoimet sitoivat laajemmalle läikähtävän runoilijamielen
vapautta. Niin — mustalaisluonnetta oli hänessäkin kuten useissa kynän,
taltan tai siveltimen käyttäjissä, levotonta, kuohuvaa ajelehtimista
elämässä paikasta toiseen eikä lepoa kussaan, lepona vain hengen
kangastukset ja korkeat luomishetket, sitten taas epäilykset, mustan
musta suru ja sitten taas ihanan kirkas elämän toivo, hänessä ehkä
sittenkin enemmän horjumaton usko ihanteisiin, ihmisiin ja omaan
kansaansa...
Ja todistukseksi siitä, että hänen sielussaan oli mustalaissointujakin,
kerron kuinka hän kuvaili erästä merimatkaansa. Kerran Viipurissa
asuessaan hän tunsi itsensä eräänä päivänä omituisen levottomaksi.
Kaikki painosti, ei halua, harrastusta, ei päämäärää. Jonnekin piti
päästä, pois, pois, kuka pakotti, kuka käski? Veri vaati! Pois
jonnekin, missä tuska talttuisi, sydän ja ajatus avartuisi, vapaus,
vapaus! — Ja niin hän kulkee satamaan ja näkee lähtöään valmistavan
kaljaasin, saa kipparilta tietää, että kaljaasi lähtee Itämerelle
päämääränä Kööpenhamina. Hän pyytää päästä mukaan. Mitähän ne
ajattelivat, eihän hän ollut kippari eikä kauppias, muuten vain lähtisi
— kummallinen päähänpisto — tahtoi merelle...? — Ja sinne hän sitten
kiiti pienen kaljaasin kannella ali asvalttimustien pilvien, pois
kotimaasta, pois Suomen raukoilta rannoilta. — Myrsky yhä nousi, meri
raivoili ympärillä niinkuin se olisi käsittänyt oudon merenkulkijan
sielun myrskyn. Toisena päivänä meri yltyi niin hurjahyrskeiseksi,
että se kahlasi yli kannen, sulloi mereen lastia, ja laivamiehet
hätääntyneinä hääräsivät purjepuiden alla, meri uhkasi upottaa pienen
aluksen... Hätä oli suuri, laivamiehet näyttivät tottumattomilta,
silloin sanoi outo merenkulkija heille: »Heittäkää minut mereen
niinkuin profeetta Joonas heitettiin, ehkä myrsky siitä talttuu.» —
Kolmantena päivänä myrsky taukosi ja kaljaasi laski saarivaltakunnan
valkoiseen pääkaupunkiin.
Jotain tuohon tapaan kertoi runoilija ja minä olin jo unohtanut,
että istuimme rauhallisesti pienessä pesutuvan takaisessa kamarissa,
johon tavallisesti kuului ainoastaan veden myrskytön, laiska läiskinä
pesupunkissa. — Hän nousi usein puhuessaan, käveli pitkin lattiata ja
hänen jykevä vartalonsa ulottui miltei mataliin kattoparruihin saakka,
oikea käsi teki innostuneita liikkeitä. — Ehkä tuossa sutkauksessa
Joonaksesta piili pientä leikkiä, itse-ivaakin, sitä en tarkoin
muista. Muistan Erkon aina vakavana, hänen ihanteellinen luonteensa
oli sellainen, harvoin kuulin hänen remahtavan nauruun, sensijaan näin
joskus ohiliitävän hetken hymyn...
Se päivä oli juhlapäivä, se päivä oli kirkkaiden toivojen ja
kajastavan tulevaisuuden onnenpäivä, se päivä merkitsi minulle
paljon. Ylitsevuotavasta runoilijasydämestään jakeli hän, poismennyt
runoilijaystävä, niin runsaasti muillekin. Nuori hän tahtoi olla
ja nuorten parissa hän paraiton viihtyi. Nostaa hän tahtoi nuoria,
kehoitti ja antoi sysäyksiä aroille aikeille. Ja niin uskalsin hänelle
ilmaista salassa haudotut nuoret toiveeni, jotka olivat mustan,
vahakankaisen kannen sisässä. — Sen olin täyteen runoilla rustannut
pesutupakamarin hiutuvassa hämärässä, mutta vielä useampia sellaisia
mustia vihkoja olin minä toivottomana heittänyt vanhanaikuisen,
kalkilla valkaistun uunin liekkeihin.
Aika oli kulunut niin nopeaan, ettei sitä huomannutkaan, vielä kauan
olisin tahtonut pitää vieraan luonani. Ja kun hän nousi, hänen leveä
varjonsa taittui pienen huoneen seinäpaperille ja ilta-aurinko
kimmelsi vihreänvipevien ruutujen läpi kirkastaen Aleksis Kiven
kuvaa seinällä. Ja kun hän astui pois ja katosi pienestä ovesta
pesutuvan hämärään, tuntui kuin huone olisi ollut tyhjempi kuin ennen.
Mutta samassa humahti veri vilkkaaksi, henkinen juopumus täytti
mielen, syöksähdin riemullisessa mielentilassa ulos kadulle, yli
»Pitkän sillan», läpi Idänpään kylän, pois, pois maallepäin metsien
kuningashuminaa kuuntelemaan. Ja ajatukset hyppelivät edessäni kuin
ilosta hullaantuneet linnut aidanseipäältä aidanseipäälle vietellen yhä
kauemmas pois ahtaista oloista, väljemmille aloille, vapauden merelle
ajoi aatos. Mutta edessäni pilkoitti vain Katumajärven alakuloinen
silmä, Hämeen hämäräsilmäinen sisäjärvi...
Jo samana kesänä tapasin Erkon uudestaan Tampereella. Kauan etsittyäni
löysin hänet Konsulinsaaressa, missä hän lasipillien ynnä muiden
kummallisien kojeiden avulla tarkasti kaikellaisia pirtupulloja.
— Niin, hänhän oli viinantarkastaja! Mikä kohtalon iva! Ruusu- ja
viinimäkien tarhuriksi olisi hän ehkä paremmin sopinut, sillä hänen
paimenlaulunsa ovat Hämeen kirsikka- ja maaraintarhoista puristettua,
puhdasta luonnonviiniä. — Minä toin hänen tarkastettavakseen
laulutekeleeni. (Hän osasi mielestäni paremmin tarkastaa runoja kuin
viinaa.) — Ja kun minä näin, miten vahakangaskantinen, rakas vihkoni,
mikä oli ollut salainen, moni-öinen iloni, katosi hänen povitaskuunsa,
niin minä hätkähdin, mutta aavistin samalla, että se olisi hyvässä
tallessa, lämmintunteisen miehen povella, eikä se pehmeä, hienosuoninen
käsi sitä raatelisi, herkästi se koskisi, kääntäisi lehtiä ja
miettisi...
Laulujuhlille oli menossa mies, laulujuhlille runojen rikas seppo,
jonka säveliä jo kansakin hyräili ja jolle se jo oli laittanut
riemuporttejaan, kun hän kunniakulussa oli matkustanut läpi Suomen
pitäjien. — Niin, — muutaman viikon päästä sain minä sitten
postissa vihkoni, johon runoilija oli sinikynällä reunaan piirtänyt
myötätuntoisia ajatuksiaan. Osoitteeksi kirjankuoreen oli Erkko
kirjoittanut »runoilija», mikä arvonimi niin pätevältä taholta
saatuna tuotti minulle erityistä iloa, vaikka hän lähetyksen johdosta
kirjoittamassaan postikortissa vaatimattomasti lausui, ettei se
arvonimi olisi viimeinen, viitaten siten yliopistollisen arvon
saavuttamiseen. — Niin — ja syksyllä koputin minä sitten kaikkivaltiaan
kustantajan oveen.
Tapasin sittemmin elämässäni useat kerrat ylevän vainajan. Viimeisiä
kertoja tapasin hänet hänen huvilassaan Tuusulassa, enkä minä silloin
olisi voinut aavistaa hänen lähenevää, pikaista loppuaan. Jonkinlainen
alakuloisuus häntä painosti, mutta elävästi otti hänen valpas henkensä
osaa kaikkiin elämän pyrintöihin. Ehkä sekin seikka tuotti hänelle
suurta pettymystä, ettei kansa, johon hän ihanteellisessa mielessään
oli luottanut ja josta hän oli suuria uneksinut, ettei se kansa
silloin, hänen viimeisinä elinpäivillään, ollut osoittautunut siksi,
miksi hän oli sen laulanut. Ja omasta tulevaisuudestaan puhui hän
hiljaisella, värähtelevällä äänellä: »Sinulla on tulevaisuus edessäsi,
minulla se jo on takanani!»
Poissa on hän nyt, mutta hänen henkensä elää meidän ympärillämme hänen
teoissaan, isänmaanrakkaudessaan ja hänen lauluissaan, joista useat
ovat muuttuneet kansallislauluiksemme. Herkkä, aatteille aukeava,
vakava ja rehellinen oli hänen suuri runoilijansydämensä. Sellaisena
muistelen häntä, hiljaisena, rehellisenä aatteen pappina ja miettivänä
suomalaisena miehenä. Himmentymättömänä tulee aina muistossani
kajastamaan se iltahetki, jolloin hän istui luonani pesutuvan
takaisessa, pienessä peräkamarissani, tuo suuri vakavaotsainen mies,
jonka varjo taittui seinäpaperille, kun ilta-aurinko kuulti läpi
himmeiden ruutujen kirkastaen Aleksis Kiven kuvaa seinällä.
Hollolan Jalkaranta, Ranta-Kustaan mökki 7.VI.07.