Ivan Volenski piti kädessään hienotuoksuista, vaaleanpunaista pientä
kirjettä ja luki lukemistaan sitä, kunnes hän osasi sen ulkoa. Hänen
kauhea seikkailujensa sarja, joka oli kestänyt kaksi viikkoa, loppui
niin omituisella tavalla, ja sen huippupisteenä oli raju taistelu
huutokaupanpitäjän pöydän edustalla, ja Ivan, joka ei ollut vielä
kolmenkymmenen vuodenkaan vanha ja oli mies, ennenkuin hänestä tuli
sosialisti, ajatteli vihollista, jonka hän oli tuntenut ja jota hän oli
pelännyt jo niin kauan, kun tämä seisoi rukoilevasti hänen vieressään,
samalla kuin hänen pieni hansikoitu kätensä lepäsi hänen takkinsa
hihalla.
Siitä hetkestä asti hän näytti muistavan jokaisen sitä seuraavan
tapahtuman ikäänkuin epäselvänä unena. Hän oli kahmaissut mukaansa
kynttilänjalan, jossa hän luuli olevan salaiset paperit, tuntien hurjaa
riemua, ja hän oli vienyt sen hotelliinsa. Kun sitten hänen huoneensa
ovi oli taatusti lukossa, hän oli painanut salaista jousta ja nähnyt
paperien olevan kätköpaikan syvyyksissä. Vapisevin käsin hän oli
ottanut ne ulos ja hänen kivistävät silmänsä olivat tarkastelleet niitä
kuumeisesti.
Oh! Hän tunsi kuvaamatonta kauhua, kun hän totesi, että kirjoitukset ja
paperit eivät olleet niitä, joiden puolesta hän oli niin urhoollisesti
taistellut, katkerasti ponnistellen. Hänet valtasi epätoivon lohduton
tunne, joka herpaisi hänen sielunvoimansa ja turrutti ne siinä määrin,
ettei hän tajunnut, mitä papereita hän piti kädessään.
Tuskin puolta tuntia myöhemmin hän kuuli Mirkovitshin raskaita
askeleita portaista, ja silloin hänen onnistui karistaa
tunteettomuutensa.
Vanha sosialisti oli koettanut Ivanin ovea, mutta huomatessaan sen
lukituksi oli ilmeisesti mennyt pois jälleen. Ivan ei silloin tahtonut
tavata häntä. Hän alkoi ajatella, ja ajatella hänen täytyikin rauhassa
pelkäämättä ja täydellisesti häiritsemättä.
Madame Demidov, Venäjän hallituksen agentti, oli saanut haltuunsa
sosialistisen veljeskunnan paperit. Se oli totta, mutta sen sijaan
Volenskilla oli hallussaan papereita, jotka koko maailman silmissä
leimaisivat madamen Venäjän poliisin vakoojaksi ja ikuisiksi ajoiksi
estäisivät häntä enää harjoittamasta sitä ammattia. Jos tulisi yleiseen
tietoisuuteen, että hänen paperinsa olivat joutuneet vääriin käsiin,
niin hänen hallituksensa, kuten on tavallista sellaisissa tapauksissa,
olisi tunnustamatta häntä agentikseen ja mahdollisesti kostaisi hänelle
hänen huolimattomuutensa takia.
Oli siis selvää, että vaikka veljeskunta oli tällä hetkellä madame
Demidovin vallassa, oli kaunis venakko samoin veljeskunnan vallassa.
Ivan oli tyynesti ajatellessaan päässyt tähän tulokseen, kun tarjoilija
oli tuonut hänelle vaaleanpunaisen, hyvältätuoksuvan kirjeen, joka oli
jätetty hotelliin herra Volenskille annettavaksi, samalla kuin kirjeen
kantaja odotti vastausta.
Se oli riemuhetki Volenskille. Nainen oli kirjoittanut järkevästi.
Kumpaakaan heistä ei hyödyttäisi niin tasaväkisen taistelun loppuun
asti taisteleminen.
"_Madame_. Tänä iltana klo 7.30 tulen luoksenne, kuten armollisesti
olette pyytänyt minua, ja luotan siihen, että vihollisuutemme,
kun yhteisesti olemme riisuutuneet aseista, vaihtuu ystävyyteen
saksanpähkinäin ja viinin ääressä.