Me emme koskaan elä nykyhetkessä. Me riennämme tulevaisuutta kohti,
ikäänkuin saapuisi se liian vitkallisesti, ikäänkuin tahtoisimme
jouduttaa sen kulkua. Tai kutsumme me takaisin menneisyyden
pysäyttääksemme sen, ikäänkuin se olisi liian joutuisa. Olemme niin
ymmärtämättömiä, että harhailemme ajanjaksoissa, jotka eivät kuulu
meille, emmekä ajattele yksinomaan sitä pistettä, joka todella kuuluu
meille. Ja niin turhamaisia olemme, että uneksimme sitä, mitä ei ole
enää olemassa, ja päästämme huomaamattamme karkuun sen ainoan, joka on
läsnä! Nykyhetki on säännöllisesti meidän loukkauskivemme. Me kätkemme
sen näkyvistämme, koska se tuottaa meille tuskaa; ja jos se meitä
miellyttää, suremme me nähdessämme sen loittonevan. Me yritämme tehdä
sen siedettäväksi tulevaisuuden avulla ja me aiomme järjestellä
asioita, jotka eivät vielä ole vallassamme, sellainen ajankohta
silmämääränämme, jonne pääsemisestä meillä ei ole mitään takeita.
Jokainen, joka tutkii ajatuksiaan, huomaa aina askaroitsevansa
menneessä ja tulevassa ajassa. Emme ajattele juuri ollenkaan
nykyisyyttä ja jos ajattelemmekin, niin teemme sen vain valmistaaksemme
tulevaisuutta. Nykyisyys ei ole koskaan meidän tarkoituksenamme:
menneisyys ja nykyisyys ovat meidän keinojamme, tulevaisuus yksin on
meidän tarkoituksemme.[8] Siten me emme elä koskaan, vaan ainoastaan
toivomme elävämme, ja lakkaamatta valmistellessamme onnelliseksi
tuloamme, menetämme ainiaaksi onnellisena olon mahdollisuudet.