Tämä ihmisen harhaan viepä osa, tämä eksytyksen ja viekkauden valtiatar
on sitä vaarallisempi, kun se ei ole aina sellainen, sillä jos se olisi
pettämättömästi aina valhetta, tulisi siitä eksyttämätön tosiasia.
Mutta vaikka se useimmissa tapauksissa onkin epätodellinen, ei se
kuitenkaan anna mitään tietoa oikeasta olemuksestaan merkitessään
samanluontoisiksi oikean ja väärän.
Minä en puhu nyt hulluista, vaan minä puhun kaikkein viisaimmista.
Juuri heidän käyttelemänään on näet mielikuvituksella erinomainen taito
vaikuttaa vakuuttavasti ihmisiin. Järki koettaa turhaan saattaa
ääntänsä kuuluviin, se ei voi määritellä asioiden arvoja.
Tämä korskea voima, tämä järjen vihollinen, joka huvikseen tarkkaa ja
mestaroi vastustajaansa osoittaakseen pystyvänsä kaikkeen, on
muodostanut ihmisen toisen luonnon. Sillä on kannattajia onnellisten,
onnettomien, terveiden, sairaiden, rikkaiden ja köyhien joukossa. Se
saattaa uskomaan, epäilemään ja kieltämään järjen. Se pidättää aistit
toiminnasta ja panee ne taas työhön. Sillä on kannattajansa hullujen ja
viisaitten joukossa. Ei mikään kiusoita meitä enemmän kuin se, että
näemme sen tarjoavan holhokeilleen rikkaamman ja täydellisemmän
tyydytyksen kuin järki. Ne, jotka kuvittelevat olevansa älykkäitä, ovat
sanomattoman paljon tyytyväisempiä itseensä kuin todella viisaat
koskaan voivat olla. He katselevat mahtavin ilmein ihmistä. He
väittelevät rohkeasti ja itsetietoisesti, kun taas jälkimmäiset
lausuvat ajatuksensa peläten ja itseään epäillen. Ja heidän
elämäniloinen ulkomuotonsa antaa heille usein kuulijoiden mielessä
etusijan. Niin suuressa veroistensa tuomarien suosiossa ovat nämä
tekoviisaat. Kuvittelu ei voi tehdä hulluja viisaiksi, mutta se tekee
heidät onnellisiksi, päinvastoin kuin järki, joka tekee ystävänsä vain
onnettomiksi. Edellinen peittää omansa kunnialla, jälkimmäinen
häpeällä.
Mikä tuo mukanaan kuuluisuutta, mikä arvonantoa ja kunnioitusta
henkilöllisyyksille, taideteoksille, laeille ja tämän maailman
mahtaville, ellei juuri tämä mielikuvituksen voima? Kaikista maailman
rikkauksista ei ole mihinkään ilman sitä.
Ettekö esimerkiksi voisi väittää, että tämä tuomari, jonka
kunnioitettava vanhuus herättää arvonantoa kaikessa kansassa, antaa
puhtaan ja ylevän järjen ohjata toimintaansa ja että hän arvostelee
asioita niiden todellisen luonnon mukaan takertumatta tyhjänpäiväisiin
sivuseikkoihin, jotka kirveltävät vain heikkojen ihmisten
mielikuvitusta? Katsokaa kuinka hän käy kirkkoon täynnä innokasta
hartautta liittäen järjen perusteellisuuteen rakkauden hehkun. Hän
valmistautuu kuuntelemaan saarnaa esimerkiksikelpaavalla arvonannolla.
Nyt astuu saarnaaja esiin. Mutta jos luonto on antanut saarnaajalle
käheän äänen ja naurettavannäköiset kasvot, jotka parturi on huonosti
ajanut, ja jos sattumalta hänen kasvoihinsa on vielä jäänyt
saippuaakin, niin, julistipa saarnamies kuinka suurta totuutta tahansa,
lyön vetoa, että tuomarimme vakavuus on mennyttä.
Jos maailman suurin ajattelija seisoisi oikein leveällä laudalla ja
tietäisi, että hänen allaan on ammottava kuilu, veisi kuvittelu
hänestä voiton, vaikka hänen järkensä saisikin hänet vakuutetuksi
turvallisuudestaan. Eivätkä monet kykene kestämään edes ajatusta vaaran
mahdollisuudesta kalpenematta ja tuskan hikeen tulematta.
Kukapa ei tietäisi, että kissan tai rotan näkeminen, hiilen
musertaminen tai sensellainen voi saattaa ihmisen järjiltään? Äänen
sävy vaikuttaa viisaimpiinkin ja voi muuttaa puheen tai runon koko
merkityksen.
Rakkaus ja viha muuttavat oikeuden muotoa. Edeltäkäsin hyvin palkattu
asianajaja pitää puolustamaansa asiaa paljon oikeutetumpana kuin
muutoin. Hänen varmat eleensä asettavat hänet parempaan valoon
tuomarien silmissä, jotka antavat ulkonäön pettää itsensä. Naurettava
järki, joka antaa tuulen ajella itseään joka taholle!
En tahdo kuvailla kaikkia mielikuvituksen seurauksia; silloin saisin
kuvailla kaikki ihmisen teot, jotka ovat melkein järjestään tämän
kuvittelun sysäysten alaisia. Sillä järjen on ollut pakko peräytyä, ja
kaikkein viisainkin ottaa periaatteikseen ihmisten mielikuvituksen
yltiöpäisesti joka paikkaan tuomia mielijohteita.
II.[5] Itserakkaus.
Itserakkauden ja inhimillisen minän luontoon kuuluu olla rakastamatta
ja ajattelematta muuta kuin omaa itseään. Mutta mitä voi sille tehdä?
Ei käyne päinsä estää tätä omaa itseä, jota se rakastaa, olemasta
täynnä puutteita ja kurjuutta. Se tahtoo olla suuri ja se huomaa
olevansa pieni. Se tahtoo olla onnellinen ja se näkee olevansa onneton.
Se tahtoo olla täydellinen ja se huomaa olevansa täynnä
puutteellisuuksia. Se tahtoo olla ihmisten rakkauden ja kunnioituksen
esine ja se näkee, että sen viat herättävät vain heidän kammoaan ja
halveksimistaan. Tämä hämmennys, johon me huomaamme joutuneemme,
aiheuttaa meissä epäoikeutetuimman ja rikollisimman intohimon, mitä
kuvitella voi. Sillä me nostatamme mielessämme leppymättömän vihan tätä
totuutta kohtaan, joka antaa meille ojennuksia ja toteaa vikamme. Me
tahdomme tuhota sen perinjuurin, mutta kun emme voi lannistaa sen
olemusta, hävitämme sen mikäli voimme tietoisuudestamme ja toisten
tietoisuudesta. Toisin sanoen, teemme kaiken voitavamme peittääksemme
vikojamme sekä toisilta että itseltämme emmekä voi kärsiä, että niitä
vedetään nähtäväksemme ja että niitä yleensä nähdään.
On epäilemättä ikävä olla täynnä vikoja, mutta vielä murheellisempaa
on, että on niitä täynnänsä eikä tahdo tunnustaa niitä omiksensa, sillä
siten vielä lisätään onnettomuutta tahallisella harhaluulolla. Emme
tahdo, että toiset pettävät meitä, ja pidämme kohtuuttomana, että he
vaativat meiltä suurempaa arvonantoa, kuin he ansaitsevat. Mutta ei ole
myöskään oikein, että me petämme heitä ja että tahdomme, että he
kunnioittaisivat meitä enemmän, kuin me ansaitsemme.
Siitä johtuu, että kun toiset eivät keksi meissä muuta kuin niitä
puutteita ja paheita, jotka meitä todellisuudessa vaivaavat, he eivät
tietenkään tee meille mitään vääryyttä, sillä eiväthän he ole niihin
syypäitä. He tekevät meille vain hyvän työn auttaessaan meitä
etsiessämme vapautusta pahasta, nimittäin puutteitamme koskevasta
tietämättömyydestä. Emme saa siis olla suutuksissamme heille siitä,
että he tuntevat vikamme ja että he halveksivat meitä, milloin he ovat
oikeassa ja tuntevat meidät sellaisiksi, kuin olemme, ja että he
halveksivat meitä, milloin me ansaitsemme halveksimista.
Sellaisia ovat ne tuntemukset, jotka viriävät tasapuolisuutta ja
oikeudenmukaisuutta täynnä olevasta sydämestä. Mutta mitä saatammekaan
sanoa omasta sydämestämme, nähdessämme siellä aivan päinvastaisen
taipumuksen? Sillä eikö olekin totta, että me vihaamme totuutta ja
niitä, jotka meille sitä julistavat, ja että me pidämme siitä, että he
tulevat petetyiksi meidän hyväksemme ja että me tahdomme heiltä aivan
toisenlaista arvonantoa, kuin mihin me todellisuudessa olisimme
oikeutetut?
Mainitsen esimerkin, joka saa minut kauhistumaan. Katolinen kirkko ei
velvoita meitä ilmaisemaan rikkomuksiamme erotuksetta kaikille. Se
sallii, että niitä pidetään peitossa kaikilta muilta paitsi yhdeltä,[6]
jolle se käskee paljastamaan sydämen syvyydet ja näyttäytymään oikeassa
valossa. Maailmassa on vain tämä yksi ainoa ihminen, jolle meidän
täytyy tunnustaa erehdyksemme ja jonka se velvoittaa ehdottomaan
vaikenemiseen, niin että tämä tietoisuus asuu hänessä aivan kuin sitä
ei olisi olemassakaan. Voiko ajatella mitään sen armeliaampaa ja
lauhkeampaa? Ja kuitenkin on ihmisen turmelus niin suuri, että hän
pitää tätäkin lakia lilan ankarana. Siinä on yksi niistä päätekijöistä,
jotka ovat aiheuttaneet, että suuri osa Eurooppaa on noussut kapinaan
tätä kirkkoa vastaan.
Kuinka kohtuuton ja ymmärtämätön onkaan ihmissydän paheksuessaan sitä,
että sille on asetettu velvoitus tehdä yhdelle henkilölle se, minkä
tavallaan olisimme velvolliset tekemään kaikille ihmisille. Sillä onko
oikein, että petämme heitä?
On erilaisia asteita tässä totuuden kammossa, mutta voidaan sanoa, että
sitä jossakin määrin on jokaisessa, koska se on itserakkauden
erottamaton osa. Se on sitä väärää hienotunteisuutta, joka pakottaa
niitä ihmisiä, joiden velvollisuus on muistuttaa toisia, käyttämään
niin monia kiertoteitä ja lieviä lausetapoja kuin suinkin, jotta eivät
suinkaan loukkaisi heitä. Heidän on pakko pienennellä vikojamme, olla
puolustelevinaan niitä ja sekoittaa moitteisiin ylistyksiä ja
vakuutteluja omasta kiintymyksestään ja kunnioituksestaan. Kaikesta
huolimatta on tämä lääke karvas itserakkaudelle, joka nauttii sitä niin
vähän kuin mahdollista ja aina vastenmielisesti, usein vielä salaisella
kiukulla niitä kohtaan, jotka sitä ojentavat.
Siitä johtuu, että jos toisilla on jotakin iloa rakkaudestamme, he
välttävät tekemästä meille palvelusta, jonka tietävät olevan meille
vastenmielisen. He kohtelevat meitä niinkuin tahdomme itseämme
kohdeltavan: me vihaamme totuutta, he kätkevät sen meiltä; me tahdomme
kuulla imarteluja, he imartelevat meitä; me kaipaamme tulla petetyksi
ja meitä petetään.
Silloin jokainen myötäkäymisen askel, joka vie meitä tässä maailmassa
ylöspäin, loitontaa meitä yhä enemmän totuudesta, sillä eniten juuri
pidättäydytään haavoittamasta sitä, jonka kiintymys on meille
hyödyllisin ja vastenmielisyys vaarallisin. Kuka ruhtinas tahansa voi
olla koko Euroopan pilkkana, ilman että hän itse siitä mitään tietää.
Se ei kummastuta minua yhtään. Totuuden sanominen on hyödyllinen sille,
josta se sanotaan, mutta mitä epäedullisin niille, jotka sen sanovat,
koska he joutuvat vihattaviksi. Ja ne, jotka elävät ruhtinaitten
seurassa, rakastavat enemmän omia etujaan kuin sen ruhtinaan etuja,
jota he palvelevat, ja niinmuodoin he varovat suomasta hänelle totuuden
sanomisesta koituvaa etua, joka olisi heille itselleen vahingoksi.
Tämä onnettomuus on epäilemättä suurempi ja säännöllisempi ylhäisön
piireissä, mutta eivät alemmatkaan kerrokset ole siitä vapaat, sillä
jokaisesta on aina jonkin verran viehättävää saada osakseen ihmisten
rakkautta. Näin on ihmiselämä vain ainaista harhanäkyä; täällä vain
toinen toistaan petetään ja imarrellaan. Ei kukaan puhu meistä
läsnäollessamme niin kuin puhuu poissaollessamme. Yksimielisyys
ihmisten kesken perustuu vain tähän keskinäiseen pettämiseen; ja harvat
ystävyyssuhteet kestäisivät, jos jokainen tietäisi, mitä hänen
ystävänsä sanoo hänestä silloin, kun hän ei ole saapuvilla, vaikka hän
puhuu vilpittömästi ja ilman kiihkoa.
Ihminen on siis vain pelkkää teeskentelyä, valhetta ja kerskuntaa sekä
itseään että toisia kohtaan. Hän ei tahdo kuulla totuutta; hän välttää
sanomasta sitä toisille. Ja kaikilla näillä oikeudelle ja järjelle niin
vierailla taipumuksilla on luonnolliset juurensa hänen sydämessään.