Aloin kirjoittaa tätä miete- ja havaintokokoelmaa, joka kaipaa
järjestystä, melkeinpä yhtenäisyyttäkin, hyödyttääkseni erästä hyvää ja
arvostelukykyistä äitiä.[1] Alkusuunnitelmanani oli ainoastaan muutaman
sivun pituinen kirjoitelma; mutta kun aineeni vasten tahtoani tempasi
minut mukaansa, tämä kirjoitelma huomaamattani paisui kokonaiseksi
teokseksi, joka epäilemättä on liiankin suuri siihen nähden, mitä se
sisältää, mutta liian pieni käsittelemäänsä aineeseen nähden. Olin
kauan kahden vaiheilla, julkaisisinko sen, vai en, ja usein olen tullut
sitä kirjoittaessani ajatelleeksi, ettei vielä se, joka on kyhännyt
muutamia lentokirjasia, ole kykenevä kirjaa kirjoittamaan. Turhaan
koeteltuani teostani parannella, luulen olevani velvollinen
julkaisemaan sen tämänkuntoisena, sillä pidän tärkeänä, että yleinen
huomio kääntyy näihin kysymyksiin; enkä luule, vaikka esittämäni
aatteet olisivatkin tehottomat, kokonaan hukanneeni aikaani, jos niiden
kautta toisissa herätän hyviä aatteita. Miehen, joka syrjäisestä
asemastaan levittää kirjoituksia yleisöön, ollen vailla ylistelijöitä
ja hengenheimolaisia, jotka niitä puolustaisivat, ja tietämättä edes
mitä niistä ajatellaan tai sanotaan, ei tarvitse pelätä, että jos
erehtyy, hänen erehdyksiään hyväksytään tutkimatta.
En aio puhua paljoa hyvän kasvatuksen tärkeydestä; en myöskään aio
pitkään viipyä todistelemassa, että nykyään käytännössä oleva kasvatus
on huono. Tuhannet muut ovat sen tehneet ennen minua, eikä minun
ollenkaan tee mieli täyttää kirjaa seikoilla, jotka kaikki tuntevat.
Tahdon vaan huomauttaa, että ammoisista ajoista on yleisesti moitittu
käytännössä olevaa kasvatustapaa ilman, että kukaan olisi ehdottanut
parempaa. Vuosisatamme kirjallisuus ja tiede tähtää melkoisesti enemmän
hajoittamiseen kuin rakentamiseen. Käytetään arvostelijan mahtipontista
kieltä; mutta sen, joka tekee uusia ehdotuksia, tulee asettaa puheensa
toisin ja tavalla joka eroaa oppineisuuden ongelmista. Huolimatta
siitä, että on julaistu koko joukko kirjoitelmia, joiden yksinomainen
tarkoitus muka on yhteishyödyn saavuttaminen, on kuitenkin unhotettu
kaikista hyödyllisin seikka, nimittäin ihmisten kasvattamistaito.
Aineeni oli vallan uusi, huolimatta siitä, että jo Locke sitä oli
kirjassaan käsitellyt, ja pelkään suuresti, että niin on oleva vielä
senkin jälkeen, kun minä olen julaissut kirjani.
Emme ollenkaan tunne lapsen luontoa; siitä muodostamiemme väärien
käsitteiden nojalla joudumme, kuta pitemmälle koetamme päästä, yhä
kauemmaksi harhateille. Viisaimmatkin henkilöt käsittelevät etupäässä
sellaista, mikä on tärkeätä täysikasvuisten tietää, ottamatta huomioon
sitä, mitä lapset kykenevät ymmärtämään. He hakevat aina lapsessa
täysikasvuisen ominaisuuksia, ajattelematta millainen lapsi on,
ennenkuin se kehittyy aikaihmiseksi. Juuri tätä lapsen tilaa olen mitä
uutterimmin tutkinut, jotta voitaisiin hyötyä huomioistani, vaikkapa
koko metodini olisikin haaveellinen ja väärä. On mahdollista, että olen
suuresti erehtynyt sen suhteen, mitä pitää tehdä, mutta luulen
tarkanneeni sitä alaa, johon meidän on kohdistaminen toimintamme.
Tutkistelkaa siis aluksi paremmin oppilaitanne; sillä varmaankaan ette
heitä ollenkaan tunne. Jos siis tässä tarkoituksessa luette tätä
kirjaa, luulen teillä voivan olla siitä jotakin hyötyä.
Mitä tulee siihen kirjani osaan, jota tullaan sanomaan
systemaattiseksi, mutta joka oikeastaan vaan kuvaa luonnon kulkua, niin
se on enimmin antava lukijalle aihetta epäilyksiin; ja tältä puolen
myös epäilemättä tehdään hyökkäys minua vastaan ja ehkäpä syystäkin.
Pidetään kirjaani pikemmin uneksijan kasvatusta koskevina haaveiluina
kuin kasvatusta käsittelevänä tutkimuksena. En mahda sille mitään. En
esitä toisten aatteita, vaan omiani. Minun katsantokantani on vallan
erilainen kuin muiden ihmisten; jo aikoja sitten on minua siitä
moitittu. Mutta riippuuko siis omasta vallastani muuttaa
katsantotapaani ja aatteitani? Ei suinkaan. Minun vallassani on vaan
karttaa oman arvostelukykyni ja aatteideni liiallista ihailua ja
välttää sitä luuloa, että minä muka olisin viisaampi kaikkia muita
ihmisiä; minä voin ainoastaan olla ehdottomasti luottamatta
vakaumukseeni, mutta en voi sitä hylätä; siinä kaikki, minkä voin tehdä
ja minkä teen. Jos siis joskus puhun ehdottomaan tapaan, se ei tapahdu
siinä tarkoituksessa, että tyrkyttäisin mielipidettäni lukijalle;
tahdonhan vaan hänelle lausua oman ajatukseni. Minkätähden esittäisin
epäilyksen muodossa sellaista, jota omasta puolestani en ollenkaan
epäile? Lausun tarkalleen ne ajatukset, jotka liikkuvat mielessäni.
Vapaasti esittäessäni mielipiteitäni, en suinkaan kuvittele niitä
yleispäteviksi, minkä vuoksi aina mainitsen perusteeni, jotta niitä
voitaisiin punnita ja minua niiden mukaan arvostella: mutta vaikka en
ollenkaan aio itsepintaisesti puolustaa aatteitani, pidän itseäni
kuitenkin velvollisena niitä julkaisemaan; sillä ne perusteet, joihin
nojaan ja jotka eroavat muiden perusteista, eivät suinkaan ansaitse
välinpitämättömyyttä. Ne ovat senlaatuisia, että niiden todellisuutta
tai epäpätevyyttä on perin tärkeä tuntea, ja niihin perustuu
ihmiskunnan onni tai onnettomuus.
Ehdottakaa vaan sellaista, mikä on toteutettavissa -- tätä kuulen
itselleni lakkaamatta toistettavan. Tämä on samaa, kuin jos minulle
sanottaisiin: ehdottakaa sellaista, mitä jo tehdään; tai ainakin
ehdottakaa jotakin hyvää, joka sopisi yhteen voimassa olevan pahan
kanssa. Sellainen ehdotus on muutamassa suhteessa vielä paljoa
eriskummallisempi kuin minun ehdotukseni, sillä tässä hyvän
ja pahan sekoituksessa edellinen turmeltuu, ja jälkimäinen ei
parane. Kernaammin minä puolestani kokonaan noudattaisin käytännössä
olevaa menettelytapaa, kuin että vaan puoleksi omistaisin hyvän
menettelytavan; siten ihmisessä olisi vähemmän ristiriitaisuutta; sillä
hän ei voi samalla kertaa tavoitella kahta vastakkaista päämäärää. Isät
ja äidit, mikä on toteutettavissa, on sama kuin mitä te tahdotte
toteuttaa. Pitääkö minun vastata teidän tahdostanne?
Jokaisen ehdotuksen toteuttamiseen ryhdyttäessä tulee ottaa huomioon
kaksi seikkaa: ensiksi ehdotuksen taattu oivallisuus, ja toiseksi
mitenkä helppoa tai vaikeata sitä on toteuttaa.
Mitä tulee edelliseen näkökohtaan, takaa riittävästi ehdotuksen
luotettavaisuuden ja toteutettavaisuuden se seikka, että se hyvä, minkä
se sisältää, piilee itse asian laadussa, kysymyksessä olevassa
tapauksessa esimerkiksi se, että ehdotettu kasvatustapa on sovelias
ihmisluonnolle ja että se hyvin vastaa ihmissydämen vaatimuksia.
Jälkimäinen näkökohta riippuu erityisten asianhaarojen aiheuttamista
suhteista, jotka asiaan nähden ovat satunnaiset, ja jotka siis eivät
ollenkaan ole välttämättömiä ja jotka saattavat vaihdella äärettömiin.
Niinpä joku kasvatustapa saattaa olla sovelias Schweitsissä, mutta
sopimaton Ranskassa; toinen taas voi kelvata porvaripiireissä, mutta ei
ylhäisissä. Kasvatustavan suurempi tai vähempi sopivaisuus riippuu
lukemattomista eri seikoista joita on mahdoton määrätä muuten kuin
erityisesti sovittamalla metodia eri maihin ja eri olosuhteisiin. Koska
kaikki nämä erityissovittelut eivät oleellisesti kuulu aineeseeni, en
Myöskään aio niitä käsitellä. Toiset tutkistelkoot niitä, jos haluavat,
kukin silmällä pitäen sitä maata tai valtiota, joka on hänen
silmämääränään. Minulle on tarpeeksi ainoastaan se tieto, että
kaikkialla, missä ihmisiä syntyy, heitä voi kasvattaa ehdottamieni
perusteiden mukaan ja että, jos heidät on saatu kasvatetuksi
sellaisiksi kuin minä ehdotan, on paraiten hyödytetty sekä heitä että
muita. Jos en saa tätä tehtävää toteutetuksi, niin epäilemättä olen
väärässä; mutta jos sen toteuttaminen minulle onnistuu, olisi myöskin
väärin minulta enempää vaatia, sillä enhän lupaakaan enempää.