toisen tai toisen tappiolla, aika on kallis. Ensi vuonna tulee puolta
suurempi puute ja kurjuus kuin nyt. Silloin tarvitaan voimia ja
pontevuutta, jos mieli ihmisen voittaa edes vähänkin luonnon kovuutta.
Senpätähden ei meidän sovi tyhjien riitojen takia katsoa kieroon
toisiimme, vaan ryhtyä yhdessä paikkakuntamme etua valvomaan, että jo
ajoissa saamme eloa Venäjältä talven tarpeeksi, muutoin kuolemme kaikki
nälkään.. Vai mitä arvelet?
ANTTI.
Meidän tiemme eroavat tässä. Sinun tuumiisi en suostu, enkä yhdy.
Vieläpä on aikomukseni niin paljon kuin mahdollista vastustaa aikeitasi.
Sinun tiesi ovat väärät.
KASI.
Kas, kas .. mikä sinut on nyt niin varmaksi tehnyt?
ANTTI.
Oloni ja havaintoni täällä.
KARI.
Ja olet nyt varma, että vakuutuksesi on oikea?
ANTTI.
Olenpa niinkin.
KARI.
Olet siis voittanut epäilyksesi .. hyvä.
ANTTI.
Niin, ja nyt tahdon sille täydellisen varmuuden. Minä en ole hetkeäkään
epäillyt ettei hallaa tule. En ole tavannut ketään muuta, joka sitä
uskoisi, sillä sinä olet heihin epäuskoa istuttanut; mutta juuri tämän
kautta saan teille epäilijöille näytetyksi kellä on valta luonnonkin
yli.
KARI.
Siis odotat ihmettä vakuuttaaksesi itseäsi ja muita. Eipä uskosi sitten
olekaan niin kovin vahva, vaikka se siltä kuuluu. Ennenkuin ensi yö
loppuu, on sekin jo kumossa. Hyvää yötä, minulla on kiire. _(Menee.)_
ANTTI.
_(Jää katsomaan hänen jälkeensä; yksin.)_ Hänellä on varmuutta, ei
minulla. _(Katselee ympärilleen.)_ Tulisiko kuitenkin halla. _(Istuutuu
jonkun työntökärrin päälle miettiväisenä eteensä tuijottaen. Vähän ajan
perästä tulee MÄKÄRÄ itsekseen supisten, mutta huomattuaan Antin hiipii
hänen luokseen ja kyykistyy katsomaan.)_
ANTTI.
_(Hypähtää ylös säikähtäen ja peräytyy hiukan.)_ En tunne teitä.. Ketä
te etsitte?
MÄKÄRÄ.
Minä etsin kristittyä.
ANTTI.
Missä luulette tähän aikaan kristittyjä löytyvän?
MÄKÄRÄ.
Minä tiedän että edessäni on oikea kristitty.
ANTTI.
Erehdytte varmaan, ette tunne minua, ette tiedä että olen suurin
syntinen. Tuntuu kuin jumala hylkäisi minut tykkönään.
MÄKÄRÄ.
Minut on hän jo aikoja hyljännyt. Olen vielä suurempi syntinen, jumala
paratkoon.
ANTTI.
_(Ihastuen.)_ Vieläkö tapaan semmoisen ihmisen, joka oman heikkoutensa
ja pienuutensa tuntee, edes yhden järjellisen ihmisen maailmassa.
MÄKÄRÄ.
No vie sun vihtahousu, itseäsi!.. Kun sanoo järjelliseksi vanhaa
Mäkärätä, jota kaikki sanovat.. _(Koputtaa päätään.)_ .. he, he, he!
ANTTI.
Mäkärä..? Ja kun minä en sinua ennen tuntenut.. Terve, terve! Jumalalle
kiitos, että hän sinut tänne lähetti! Et tiedä kuinka hyvään aikaan
tulit. Sinä olet ainoa, johonka minä nyt voin turvautua.
MÄKÄRÄ.
Minäkö?.. he, he, he!
ANTTI.
Tuntuu kuin jumala olisi lähettänyt sinut tukemaan minua. Sillä se aina
vahvistaa, kun on joku semmoinen, joka uskoo samaa. En voi sanoa kuinka
iloinen olen.
MÄKÄRÄ.
No, no .. malta nyt hiukan .. niin, sanon näet sinuksi vanhan tavan
mukaan, sillä ei ukko Mäkärä ole niihin temppuihin oppinut .. he, he,
he! Mutta asiasta toiseen.. Oletko jo löytänyt tietä elämän puulle.
ANTTI.
Ainakin olen luullut löytäneeni.
MÄKÄRÄ.
Mutta jos et olisi löytänytkään.
ANTTI.
Mitä?.. Enkö olisi löytänyt?
MÄKÄRÄ.
Kuinka tietä sinne löydät, jonne ei tietä olekaan.
ANTTI.
Tietysti se on.
MÄKÄRÄ.
Ehee, ei sitä ole. Jos mieli päästä elämän puulle, niin kule metsässä:
kuta synkempi korpi, sitä lähempänä elämän puu.
_(ANTTI katsoo tutkivasti häntä.)_
MÄKÄRÄ.
Mitä katsot?.. Etkö usko?.. Kyllä se niin on, että polkua sinne turhaan
etsit.
Mutta aivan todellako olet koettanut ponnistella päästäksesi taivaasen.
ANTTI.
Olen ainakin koettanut taistella itseäni vastaan.
MÄKÄRÄ.
Vieläkö mitä .. he, he, he! Aivanko todella?
ANTTI.
Aivan.
MÄKÄRÄ.
Ei maksa vaivaa.
ANTTI.
_(Hämmästyen.)_ Kuinka sinä niin sanot?
MÄKÄRÄ.
No, no.. Ei tarvis uskoa .. ei tarvis uskoa, mutta ukko Mäkärä on
koetellut.. _(Liikutettuna.)_ Katso minua hiukan.. Otsa on täynä vakoja
ja jokainen vako on vaatinut osansa. Kyllä ukko Mäkärä tietää jo mitä
elämä on .. niin, niin .. kyllä se tietää. Ne silmät ovat jo vetensä
vuotaneet, vaikka vielä voivat kostua niitä muistellessa. Kyllä jumala
on siitä koettanut kalua saada, mutta sitkeä nahka .. niin, sitkeä se on
ja sitkeämmäksi se käy .. niin, niin.. _(Alkaa itkeä, mutta lakkaa
äkkiä.)_ Mitä sitä itkee, ei se sillä parane. Ei sitä pitäisi itkeä,
purra vaan hammastaan, kuin yhden olisi syönyt ja toista olisi
nielemässä. Mutta eihän sekään auttaisi, onhan Mäkärä jo sitäkin
kokenut. Yhtä ja toista sitä koettaa täytyy, aina johonkin turvautua,
kun ei muuta neuvoa ole. Näin se sitten käy.. Ei Mäkärällekään olisi
niin hullusti käynyt, jos olisi malttavampi ollut. _(Katsoo tuijottaen
maahan.)_ .. Ei olisi pää mennyt.... Mutta herra on kiivas ja ankara
jumala .. he, he, he! Niin se on, etkö usko?
ANTTI.
Hän on samalla kiivas ja lempeä.
MÄKÄRÄ.
Ankara se on aina ollut. Ei lempeä vähääkään, ei vähääkään .. he, he,
he! Kerrassa ankara. Ja nyt näyttää hän ihmisille kovuutta oikein
vanhurskaudessansa.
ANTTI.
Sinä pilkkaat jumalaa, kun sanot tuolla tavalla.
MÄKÄRÄ.
He, he, he! Pilkkaanko? En toki vähääkään .. aivan täyttä totta.. Sen
ihmisen täytyisi olla kerrassa vanhurskas, joka voisi olla niin ankara
lähimäiselleen.. Elä katso niin pitkään, kyllä se on sillä lailla.
ANTTI.
Sinä saatat minut aivan sekasin.
MÄKÄRÄ.
Parempi se onkin .. he, he, he!
ANTTI.
Ei, tietysti varmuus on aina parempi ja se minun täytyy saada, muutoin
olen hukassa, sillä en ole taas selvillä mistään. Ja jos halla vie
tou'ot vielä tänäkin vuotena, silloin en käsitä, minkälainen mitta
jumalalla on.
MÄKÄRÄ.
Eihän hänellä mittaa olekaan.
ANTTI.
Luuletko sinäkin sitten hallan tulevan?
MÄKÄRÄ.
Hallanko? Johan tuota näkyi kuuraa viimekin yönä.
ANTTI.
Näkyikö? Mutta ei se sillä ole sanottu, onhan sekin jumalan käsissä.
MÄKÄRÄ.
Onpa tietenkin, eihän muutoin hallaa tulisikaan.
ANTTI.
Mäkärä, elä vie minulta viimeistä uskoani. Jos me yhdessä uskomme ja
rukoilemme ettei hallaa tule, niin jumala kuulee, jos hän on oikea
jumala.
MÄKÄRÄ.
Hyh! Oletko saanut mitään rukoilemalla?
ANTTI.
Kyllä kai jotakin.
MÄKÄRÄ.
Et mitään, et osaa rukoillakaan sillä tavalla.
ANTTI.
Sinä olet kova.
MÄKÄRÄ.
Enhän minä ole kova, vaan jumala. Huh! on jo niin kylmä, että
puistattaa.
ANTTI.
Sinulla kun ei ole takkia.
MÄKÄRÄ.
Mistäpä sitä köyhällä takkia näin kesäiseen aikaan. Ja tämäkin on
korkeamman määräys.
ANTTI.
Minä en voi nähdä sinua noissa vaatteissa.
_(Heittää pois päälystakkinsa ja antaa sen alla olevan papin nutun
Mäkärälle.)_
Ota tämä nuttu päällesi.
MÄKÄRÄ.
Niin minäkö?.. Papin takin.. Ehei toki!
ANTTI.
Nuttu kuin nuttu, pane vaan se päällesi.
MÄKÄRÄ.
No voi, voi! Jokohan uskallan? _(Ottaa sen.)_ Mutta ei kai nyt pirutkaan
uskalla tulla lähelle, kun minulla on papin takki. _(Panee sen päälleen,
kohottaa ruumiinsa suoraksi ja alkaa kävellä edestakaisin.)_ Nyt ei
muuta kuin läpäsin kaulaan, etkö anna sitäkin? Hi, hi, hi! Eikö passaa
.. ilmanhan minä vaan. _(Huomattuaan Karin, joka lähestyy heitä.)_ kas
tohtuori, kuulkaapas! _(Juoksee Antin viereen, joka on istuutunut
johonkin.)_ Eroitatkos nyt kumpi meistä on pappi, häh?
KARI.
_(Tullessaan.)_ No joko Antti on niin pitkälle päässyt, että papin
puvustaan luopuu?
MÄKÄRÄ.
Lähdenpä nyt nukkumaan, ei pirut vain uskalla unessakaan tulla, luulevat
papiksi, he, he, he! _(Alkaa mennä.)_
ANTTI.
_(Katsoo hänen jälkeensä.)_ Ainakin sopisi hän yhtä hyvin papiksi kuin
minä. Nyt vasta alan käsittää puutteellisuuttani sillä sijalla. Minulla
ei ole ollut aavistustakaan siitä minkälaisia pappien tulisi olla. Enhän
minä ole sitä virkaa ollenkaan käsittänyt. Luulin kaikki olevan siinä,
jos minä uskon että jumala löytyy ja teen mitä kirkkolaki papilta
vaatii. Mutta, vaikka senkin tekisin, en olisi vielä alussakaan. Kyllä
minun nyt täytyy myöntää että sinä Kari olit oikeassa: olen luullut
itsestäni liika paljon. Minä olen taas ollut harhatiellä.
KARI.
Semmoiset miehet kuin sinä eivät koskaan pääse selvyyteen, ne
harhailevat aina.
ANTTI.
Mutta jumalaa ja hänen töitänsä ei ole kenenkään helppo käsittää. En
ainakaan minä ole häntä käsittänyt.
KARI.
Etkä ole käsittäväkään.
_(KARI lähtee kävelemään aivan kanavan partaalle, ANTTI jää
miettiväisenä istumaan.)_
KARI.
Antti, tulepas katsomaan, aivan kuurassa, ja hieno riitta tuossa
vesi-astiassa.
ANTTI.
_(Hypähtää ylös.)_ Onko se mahdollista? _(Mennessään.)_ Se ei voi
sittenkään olla mahdollista. _(Tultuansa Karin luo masentuneena.)_ Tosi
se kumminkin on.. Onko todellakin halla jo käsissä ja kurjuus ihmisten
edessä vielä suurempana.. Kari, neuvo sinä mitä tehdä, nyt minä olen
aseetoin.
KARI.
Niin, mitä tehdä? Se on kysymys. _(Osoittaa sormellaan.)_ Katsopas,
tuollakin muuan mies levotoinna viljapeltojansa kiertelee voimatta
mitään tehdä. Kyllä ei tänä yönä monen miehen silmään uni tule.
ANTTI.
Onko tämä nyt jumalan vai ihmisten syy? _(Vaipuu ajatuksiinsa.)_
KARI.
Se ei ole kummankaan.
ANTTI.
Kari, kuule, syy onkin minussa, tämä kaikki on minun tähteni.
KARI.
Tämäkö sinun tähtesi?
ANTTI.
Minun. Olen suuresti rikkonut jumalata vastaan ja siksipä hänen
tuomionsa lepää päälläni. Jumala tahtoo nyt näyttää minulle selvään,
kuinka vähäinen minä todellakin olen. Minä kun luulin omalla voimallani
voivani poistaa jumalan vitsauksen. Siksipä täytyy hänen minua näin
rangaista. Sen aseen, jonka tarkoitin muita kohtaan, on hän kääntänyt
minun omaan poveeni. Ja nytkö täytyy kaikkien kärsiä minun tähteni?
KARI.
Houritko sinä.
ANTTI.
Se ei ole vielä myöhäistä; jos minä heittäyn tuonne kanavaan, niin muut
pelastuvat.
KARI.
_(Tarttuu kiini häneen.)_ Antti, oletko mieletön?
ANTTI.
Kun Joonas heitettiin mereen, niin myrsky asettui. _(Nostaa kasvonsa
taivasta kohti.)_ Korkeuden herra, rankaise minua yksin, elä anna muiden
kärsiä minun tähteni!
KARI.
_(Yhä pitäen häntä kiini.)_ Mies hoi! mihinkä sinä olet järkesi
kadottanut?
ANTTI.
Sinä et saa estää minua pelastamasta muita. _(Puoleksi polvillaan
rukoillen häntä.)_ Minä rukoilen sinua, laske minut tuohon syvyyteen.
KARI.
Ei, hyvä mies, se enää auta.
ANTTI.
Jos ei autakaan, mutta minun täytyy sinne. Minä en jaksa kantaa tätä.
KARI.
Huono mies. Etkö jaksa kärsiä sitä mitä muutkin.
ANTTI.
Se on tosi se.. Ehken voisin olla apunakin muille.
KARI.
Suurenakin apuna.
ANTTI.
Luuletko niin?
KARI.
Varmaan.
_(Kuuluu pientä meteliä; pari miestä tuovat Mäkärätä puoleksi väkisten:
hänen naamansa ja kätensä ovat veressä, vaate on kääritty kaulan ympäri;
Antin antama takki on hänen päältään poissa.)_
MÄKÄRÄ.
Heittäkää irti, kyllä minä menen. _(Miehet heittävät irti Mäkärän, joka
menee Antin ja Karin luo.)_
MÄKÄRÄ.
_(Kiskaisee vaatteen kaulastaan, josta verihaava tulee näkyviin.)_
Katsokaa, taivaan herra on kova.
KARI.
_(Säikähtäen.)_ Mikä miehellä!
_(ANTTI peräytyy, kääntää pois kasvonsa ja painuu kädet ristissä
istumaan.)_
MÄKÄRÄ.
Pirut olivat viedä minulta hengen, vaan keskenpä se jäi.
KARI.
_(Katsottuaan haavaa ottaa taskustaan kääreen ja sitoo sillä haavan.)_
Ei tämä ole kovin vaarallinen, mutta jos olisi mennyt hiukan syvemmälle,
niin olisipa ukon henki vaarassa. Itsekö sinä tämän teit?
MÄKÄRÄ.
Niinkuin pirut pakoittivat. Kauan ne sentään perästä ajoivat, ennenkun
saivat saunan nurkkaan ahdistetuksi, ja silloin ei muu auttanut kuin ..
puukko kurkkuun.
ANTTI.
_(Nousee ja katsoo ympärilleen.)_ Ei auta rukouskaan. Jumala on jättänyt
meidät.
ERÄS MIES.
_(Tuopi Antin Mäkärälle antamaa takkia Antille.)_ Eikös tämä ole
kirkkoherran takki, mitenkä se on tuonne tielle joutunut?
ANTTI.
Viekää pois, en tahdo enää nähdä sitä.
MÄKÄRÄ.
Mitä? Sehän on Mäkärän takki. Tuonhan ne pirut kun pois riistivät, niin
sitten saivat kiini.. Kas, päiväkin jo nousee.
KARI.
_(Katsastaa ylös sitoessaan.)_ Ja halla kiihtyy.
ANTTI.
Mikä on mittasi Herra!
MÄKÄRÄ.
Hänellä ei mitään mittaa ole.
_(Aurinko nousee ja hiljalleen valaisee koko seudun; ANTTI seisoo muihin
selin ja katsoo liikkumatoinna auringon nousuun päin.)_
KARI.
_(Sidottuansa haavan kääntyy myös sinne päin; osoittaen kädellään.)_
Sieltä se nyt kohoo pimeyden töitä valaisemaan.
ANTTI.
_(Epätoivon äänellä.)_ Se on myöhäistä, se on myöhäistä!.. En käsitä
minä sinun suuruuttasi Herra!