PRESIDENTTI (unentietäjälle). — Istukaa.
UNENTIETÄJÄ. — Herra Presidentti ja herrat tuomarit, se on teidän
oikeutenne tahto, joka minut pakottaa tulemaan, muuten pelko olisi
minua pitänyt kaukana.
MATHIS. — Ei voi uskoa tietäjien hulluuksia; ne pettävät ihmisiä,
voittaakseen rahaa. Ne on luontoisia kujeita. Minä olen tuon nähnyt
serkkuni Bothin luona Ribeauville'ssa.
PRESIDENTTI (unentietäjälle). Voitteko langettaa tuon miehen uneen?
UNENTIETÄJÄ (katsoen Mathis'ta). — Voin. Löytyykö vaan mitään
jäännöksiä rikoksesta.
PRESIDENTTI (osoittaen kaluja pöydällä). — Tuo? kauhtana ja tuo hattu.
UNENTIETÄJÄ. — Pankaa kauhtana syytetyn päälle.
MATHIS (päästäen kauhean huudon). — Minä en tahdo.
PRESIDENTTI. — Minä käsken sen.
MATHIS (vastustaen). — Ei koskaan!... ei koskaan!...
PRESIDENTTI. — Te olette siis syyllinen?
MATHIS. — Christian!... missä on Christian? Hän sanoo, hän, olenko minä
rehellinen ihminen!
ERÄS KATSOJA (hiljaa). — Se on kauheata!
MATHIS (santarmeille, jotka panevat kauhtanan hänen päällensä). —
Tappakaa minut paikalla.
PRESIDENTTI. — Teidän vastustuksenne teidät ilmaisee, onneton!
MATHIS. — Minä en pelkää... (hänellä on kauhtana päällä ja hän vapisee,
— hiljaa puhuen itsekseen). Mathis, jos nukut, niin olet hukassa!...
(Hän jää seisomaan, tuijottaen eteensä kuin kauhistunut).
ERÄS VAIMO KATSOJAJOUKOSTA (nousten seisoalle). — Minä tahdon mennä...
antakaa mun mennä ulos.
OVENVARTIJA. — Hiljaa! (Vaimo istuutuu taas. Suuri äänettömyys).
UNENTIETÄJÄ (katsoen terävästi Mathis'iin). — Hän on nukkunut.
MATHIS (sekavalla äänellä). — En... en... minä en tahdo... minä...
UNENTIETÄJÄ. — Minä tahdon!
MATHIS (läähättävällä äänellä). — Ottakaa päältäni tämä...ottakaa...
UNENTIETÄJÄ (presidentille). — Hän on nukkunut. Mitä häneltä pitää
kysyä?
PRESIDENTTI\ — Mitä hän teki yöllä vasten Joulukuun 24 päivää
viisitoista vuotta takaperin.
UNENTIETÄJÄ. — Eikös teillä nyt ole yönaika, Joulukuun 24 päivää
vasten, vuonna 1818?
MATHIS (hiljaa). — On.
UNENTIETÄJÄ. — Mitä kello on?
MATHIS. — Puolivälissä kaksitoista.
UNENTIETÄJÄ. — Puhukaa... minä tahdon.
MATHIS. — Ihmiset lähtevät ravintolasta. Catherine ja pikku Annette
ovat käyneet maata. Kasper tulee takaisin huoneesen... hän ilmoittaa
mulle, että kipsi-uuni on sytytetty. Minä vastaan hänelle: Se on
hyvä... mene maata, minä lähden sinne. — Hän menee. Minä jään yksin
Puolalaisen kanssa, joka lämmittelee uunin edessä. Ulkona kaikki on
unessa. Ei kuulu muuta kuin silloin tällöin hevosen kellon kilke
kujasta. Lunta on kyynärän paksulta. (Äänettömyys).
UNENTIETÄJÄ. — Mitä mietitte?
MATHIS. — Minä mietin, että minä olen rahan puutteessa... että, jos
ei mulla ole kolmetuhatta franc'ia 31 päivänä, ravintola myydään...
ajattelen, ett'ei ole ulkona ketään... että on yö, ja että Puolalainen
on kulkeva suurta tietä, aivan yksinään lumessa.
UNENTIETÄJÄ. — Joko olette päättäneet käydä hänen päällensä?
MATHIS (vähäisen äänettömyyden perästä). — Tuo mies on vahva... hänellä
on leveät hartiat... arvelen, että hän puolustaiksee hyvästi, jos joku
kävisi hänen kimppuunsa. (Mathis liikkuu).
UNENTIETÄJÄ. — Mikä teillä on?
MATHIS (hiljaa). — Hän katsoo minuun... Hänellä on harmaat silmät.
(Ajattelevaisesti, niinkuin puhuisi itsekseen). Minun täytyy se teko
tehdä!
UNENTIETÄJÄ. — Oletteko päättäneet sen?
MATHIS. — Olen... minä teen sen!... minä uskallan... minä uskallan...
UNENTIETÄJÄ. — Puhukaa!
MATHIS. — Minun pitää kumminkin katsoa... minä käyn ulos... Kaikki on
pimeätä... lunta yhä sataa... ei näe kukaan mun jälkiäni lumessa. (Hän
nostaa kätensä ja näkyy etsivän jotakin).
UNENTIETÄJÄ. — Mitä te teette?
MATHIS. — Minä tunnustelen re'essä, onko hänellä pistoleja!...
(Tuomarit katsovat loisiinsa, liikennettä kuulijajoukossa). — Hänellä
ei ole mitään... minä teen teon... teen!... (Hän kuuntelee). Ei kuulu
mitään kylässä... Anna Weber'in lapsi itkee... Vuohi määkyy tallissa...
Puolalainen kävelee kamarissa.
UNENTIETÄJÄ. — Te tulette takaisin huoneesen?
MATHIS. — Niin. Hän on pannut kuusi franc'ia pöydälle; minä annan
hänelle takaisin rahat. Hän katsoo hyvin minuun; (Äänettömyys).
UNENTIETÄJÄ. — Hän sanoo teille jotakin?
MATHIS. — Hän kysyy, kuinka pitkä matka on Mutzig'iin?... Neljä
vähäistä peninkulmaa... Minä toivotan hänelle onnellista matkaa...
Hän vastaa mulle: Jumala teitä siunatkoon! (Äänettömyys). Ho! ho!
(Mathis'in muoto muuttuu).
UNENTIETÄJÄ. — Mitä?
MATHIS (hiljaa). — Vyö! (Äkkiä, kuivalla äänellä). Hän lähtee... hän
on lähtenyt!... (Mathis sillä hetkellä astuu pari askelta kyyryssä;
hän näyttää seuraavan saaliinsa jälkiä. Unentietäjä nostaa sormensa,
huomauttaakseen tuomareita. — Mathis ojentaa kätensä). Kirves!... missä
kirves! Ah! tässä, oven takana. — Kuinka kylmä! lunta sataa... ei
yhtäkään tähteä... Rohkeutta, Mathis, vyö on oleva sinun... rohkeutta!
(Äänettömyys).
UNENTIETÄJÄ. — Hän lähtee matkalle... Te seuraatte?
MATHIS. — Niin.
UNENTIETÄJÄ. — Missä olette?
MATHIS. — Kylän takana... pelloilla... mikä pakkanen. (Hän värisee).
UNENTIETÄJÄ. — Te olette kulkeneet oikotietä?
MATHIS. — Niin... niin (osoittaa kädellään). Tuossa on iso silta...
ja tuolla alhaalla, pohjassa, joki... Miten koirat ulvovat Danielin
talossa!... Ja ukko Finck'in paja, miten se on punainen kupeelta!
(Hiljaa, puhuen itselleen). Tappaa ihminen... tappaa ihminen... Älä
tee sitä, Mathis... Älä tee sitä... Jumala ei sitä tahdo! (Alkaa
taas kumarruksissa kävellä). Sinä olet hullu!... Kuule, sinä tulet
rikkaaksi... sun vaimosi ja lapsesi eivät tule olemaan minkään
puutteessa... Puolalainen on tullut... sitä pahempi... sitä pahempi...
Hänen ei pitäisi tulla!... Sinä olet maksava kaikki, sinulla ei
enää tule olemaan velkoja... (Huutaen sekavalla äänellä). Ei löydy
hyvää Jumalala, sinun täytyy hänet tappaa!... Sillä... tuossa on jo
silta!... (Äänettömyys; hän seisahtuu ja kuuntelee). Ei ketään ole
tiellä, ei ketään... (Kauhistuneella katseella) Mikä hiljaisuus!
(Hän pyyhkii otsaansa kääpään). Sull' on vari, Mathis... sun sydämes
tykyttää... se on juoksemisesta... Kello lyö yksi Wéchem'issä... ja
kuu, joka tulee näkyviin... Puolalainen on ehkä jo kulkenut... sitä
parempi... sitä parempi!... (Kuunnellen). Kello... niin on!... (Hän
kyyristäikse äkkiä ja jää liikkumatonna seisomaan. Äänettömyys. Kaikki
katsovat terävästi häneen. — Hiljaa). Sinä tulet rikkaaksi!... (Kellon
helinä alkaa kuulua. Eräs nuori vaimo peittää kasvonsa esiliinaansa,
toiset kääntävät kasvonsa toisaalle. Yhtäkkiä Mathis nousee suoraksi
kiljaisten ja lyö kauhean kovasti pöytään). Ah! ah! tuossa olet,
Juutalainen. (Hän hyökkää eteenpäin ja lyö raivokkaasti).
ERÄS VAIMO. — Ah! hyvä Jumala!... (Hän pyörtyy).
PRESIDENTTI (vapisevalla äänellä). Viekää pois tuo vaimo. (Vaimo
viedään pois).
MATHIS (nousten suoraksi). — Hän on saanut osansa! (Hän kumartuu
katsomaan, sitten lyö viimeisen iskun). Hän ei liikahda enää... se
on loppunut! (Hän nousee pystyyn, huomaten ja katsoo ympärilleen)
Hevonen on lähtenyt tiehensä re'en kanssa. (Kuunnellen). Joku tulee!...
(Hän käännäkse kauhistuneena ja tahtoo paeta). Ei... se on tuuli,
joka puissa sohisee... (Kumartuen). Sievään... sievään... vyö!...
se on mulla, ha! (Hän liikkuu niinkuin sitoisi vyön ympärilleen).
Se on täynnä kultaa, aivan täynnä!... Liiku kiireesti... Mathis...
kiireesti!... (Hän kumartuu ja näyttää nostavan ruumista selkäänsä,
sitten alkaa hän käydä ympäri oikeuden pöydän, selkä kyyryssä,
raskailla askeleilla, ikäänkuin ihminen, jolla on raskas taakka
seljässä).
UNENTIETÄJÄ. — Minne menette?
MATHIS (seisahtuen). — Kipsi-uunille.
UNENTIETÄJÄ. — Te olette siinä.
MATHIS. — Olen! (Ikäänkuin laskisi kuormansa maahan). Kuinka hän
on raskas!... (Hän hengittää raskaasti, sitten kumartuu ja näyttää
uudestaan nostavan ruumista. — Painuneella äänellä) Mene tuleen.
Juutalainen! mene tuleen!... (Hän näyttää työntävän seipäällä kaiken
voiminsa. Yht'äkkiä hän päästää kauhean huudon ja vaipuu alas pidellen
käsillään päätään — Hiljaa). Mitkä silmät!... oh! mitkä silmät!...
(Pitkä äänettömyys. Nostaen päätään). Sinä olet hullu, Mathis!... Katso
nyt... ei ole enää jäljellä kuin luut... luut palavat myöskin... Nyt,
vyö... pane rahat taskuihisi... Kas niin... Ei kukaan tiedä mitään...
Todistuksia ei löydetä.
UNENTIETÄJÄ (presidentille). — Mitä häneltä pitää vielä kysyä?
PRESIDENTTI. — Se on tarpeeksi. (Kirjurille) Oletteko kirjoittanut?
KIRJURI. — Olen, herra presidentti.
PRESIDENTTI. — No, herätettäköön hän, ja katsokoon itse.
UNENTIETÄJÄ. — Herätkää... minä tahdon sen! (Mathis herää, hän on kuin
pyörryksissä).
MATHIS. — Missä minä olen? (Katsoo ympärilleen). Ah! niin... Mitä on
tapahtunut?
KIRJURI. — Tässä on teidän todistuksenne... Lukekaa.
MATHIS (luettuaan muutamia rivejä). — Voi minua onnetonta, olen sanonut
kaikki!... Minä olen hukassa!...
PRESIDENTTI (tuomareille'). — Te kuulitte... hän on tuominnut itsensä.
MATHIS (reväisten päältään kauhtanan). — Minä panen vastaan... se on
väärin... Te olette kaikki konnia!... Christian... vävyni... Minä
vaadin Christianin...
PRESIDENTTI. — Santarmit, saattakaa tuo mies olemaan vaiti. (Santarmit
ympäröitsevät Mathis'ta).
MATHIS (lyöden ympärilleen). — Se on rikos oikeutta vastaan... mutta
otetaan ainoa todistajani... Minä panen vastaan Jumalan edessä!
(Sydäntä särkevällä huudolla) Christian... sun vaimosi isää tahdotaan
tappaa... Avukseni! (Hän lyö ympärilleen kuin raivo).
PRESIDENTTI (murheellisesti). — Syytetty, te pakoitatte minua sanomaan
teille sitä, jota olisin tahtonut teiltä salata: saatuaan tiedon
teidän rikoksestanne on Christian Béme tappanut itsensä!... (Mathis
seisoo kauhistuneena, tuijottaen presidenttiin. Suuri äänettömyys.
Tuomarit keskustelevat hiljaa. Jonkun hetken päästä presidentti nousee
seisoalle).
PRESIDENTTI (verkalleen). — Siihen nähden, että Hans Mathis on,
yöllä vasten 24 p. Joulukuuta 1818 kello 12 ja välillä, murhannut
Baruch Koveskin ja murhanteon asianhaarat ovat vaikeuttavaa laatua,
koska murha oli täydellä aikomuksella tehty, tapahtui yöllä ja oli
ryöstöä ase kädessä, niin tuomitsemme hänet kaulasta hirtettäväksi,
kunnes siitä kuolema seuraa. (Kääntyen ovenvartijaan) Vartija, anna
pyövelin tulla sisään. (Suuri melu kuulioiden joukossa. Ovenvartija
aukaisee oikeanpuolisen oven; pikku mies, punaisessa puvussa, kalpeat
kasvot ja kiiltävät silmät, näkyy kynnyksellä. Syvä äänettömyys.
Presidentti ojentaa kätensä Mathis'ta kohti. Kova kellon helinä. Mathis
nostaa kätensä päänsä yli ja horjuu: kaikki katoavat. — Ollaan taas
pormestarin kamarissa. On valoisa päivä; aurinko paistaa huoneesen
ikkunapeilteiden lomitse ja tekee loistavia viivoja lattialle.
Alkovin uutimet liikkuvat. Karafiini putoaa pöydältä ja särkyy.
Samalla hetkellä alkaa iloinen soitto kuulua ravintolan edustalta; se
soittaa Lauterbachin vanhaa laulua; joukko ääniä laulaa soiton myötä.
Siellä on häänuoriso, joka pitää aamusoitantoa morsiamen kunniaksi
hänen ikkunainsa alla. Kuulee ihmisiä juoksevan kadulla. Joku ikkuna
auaistaan. Soitto vaikenee. Naurun hohotuksia. Monta ääntä huutaa:
Tuossa hän on... tuossa hän on... se on Annette!... — Soitto ja laulu
alkaa uudestaan ja muuttuu ravintolan huoneisin. Suuri melu alhaalla.
Kuulee jonkun sukkelin askelin juoksevan portaita ylös; joku kolkuttaa
Mathis'in ovea).
CATHERINE (ulkona, huutaen). — Mathis, nouse valveille. On jo selvä
päivä. Kaikki kutsuvieraat ovat tuolla alhaalla. (Äänettömyys. Ovea
kolkutetaan kovemmin).
CHRISTIAN (samoin). — Herra Mathis! herra Mathis! (Äänettömyys). Miten
hän makaa... (Toisia kuuluu nousevan portaita. Yhä kovemmin lyödään
oveen).
WALTER (samoin). — Hei, Mathis. Nouse nyt... häät ovat alkaneet... hop!
hop!... (Pitkä äänettömyys). Se on kummallista, hän ei vastaa.
CATHERINE (levottomalla äänellä). — Mathis, Mathis! (Kuuluu supatoksia,
keskusteluja oven takaa, sitten Christianin ääni kohoaa ja hän sanoo
pikaisella äänellä: Ei, se on tarpeetonta, antakaa mun. — Ja melkein
samassa ovi, johon kovasti lyödään, aukiaa seljälleen. Christian näkyy;
hän on täydessä virkapuvussa).
CHRISTIAN (kynnyksellä). — Herra Mathis!... (Hän huomaa karafiinin
palaset lattialla, juoksee alkoviin, aukaisee uutimet ja päästää
huudon).
CATHERINE (juosten siihen hyvin hätäisenä) — Mitä nyt? Mitä se on,
Christian?
CHRISTIAN (äkkiä kääntyen). — Älkää katsoko, rouva Catherine!... (Hän
ottaa hänet syliinsä ja vie häntä ovea kohti, huutaen painuneella
äänellä). Tohtori Franz! tohtori Frantz!
CATHERINE (vastustaen). — Anna minun olla, Christian... minä tahdon
nähdä...
CHRISTIAN. — Ei! (Huutaen portaissa niille, jotka ovat alhaalla).
Estäkää Annettea tulemasta tänne ylös. — Voi hyvä Jumala! hyvä Jumala!
(Sillä aikaa on Walter, Heinrich ja suuri joukko vieraita, miehiä ja
vaimoja, tulleet kamariin; he tunkeutuvat alkovin ympäri. Heinrich
aukaisee ikkunat ja väistää kartiineja).
WALTER (katsoen Mathis'ta). — Hänen muotonsa on aivan sininen! (Yleinen
kauhistus. Tohtori Franz tulee aivan hengästyneenä. Joukko hajaantuu
päästääkseen häntä esille).
TOHTORI (äkisti). Se on halvauksen kohtaus. (Vetäen taskustaan
kalutolkkinsa). Pidelkää kättä, herra Walter. Kuinhan vaan verta
tulisi! (Soittoniekat tulevat sisään soittokalut kädessä; joukko
ihmisiä, juhlavaatteissa, seuraa heitä, supattaen keskenään ja astuen
varpaillaan; sitten nuori vaimo, kantaen lasta sylissään, näkyy
kynnyksellä ja seisahtuu hämmästyneenä nähdessään tätä ihmisjoukkoa.
Lapsi puhaltaa pikku torveen).
WALTER. — Verta ei tule.
TOHTORI. — Ei. (Kääntyen vihaisesti). Ettenkö saa tuota lasta olemaan
vaiti!
NUORI VAIMO. — Ole vaiti, Ludvig, anna tänne! (Hän tahtoo ottaa häneltä
torven. Lapsi vastustaa ja rupeaa itkemään).
TOHTORI (surullisella äänellä). Se on loppunut... herra pormestari on
kuollut... Valkea viini on hänet tappanut.