CHRISTIAN. — Se on siis totta, Annette, meistä tulee aviopari...
aivanko totta?
ANNETTE (hymyillen). — On se, notarius tuolla; jos tahdotte häntä nähdä?
CHRISTIAN. — En, mutta minun on vaikea uskoa onneani. Minä, Christian
Béme, paljas kortteerimestari, saan vaimokseni kauniimman tytön koko
tienoossa — pormestarin tyttären, herra Mathis'in, arvoisimman ja
rikkaimman miehen, — se, näette sen, minusta on kuin uni! Onhan se
kuitenkin totta, sanokaa, Annette!
ANNETTE. — On, se on totta!
CHRISTIAN. — Miten onnellisesti voi käydä! Jumala varmaankin suo
mulle hyvää, muuten se ei olisi mahdollista. Niinkauan kuin elän,
Annette, niin kauan olen muistava sitä kertaa, kun teidät ensin
näin. Se oli viime keväänä, lähteen luona, kaikkein kylän tyttöjen
keskellä; te nauroitte siinä keskenänne vaatteita pestessä. Minä tulin
ratsastaen Waiselonnesta, vanhan Fritz'in kanssa; olimme käyneet erästä
sanakirjettä viemässä. Minä näen teidän vielä seisovan siinä, pikkuinen
ruiskukankarvainen hame päällänne, valkeat käsivartenne ja punaiset
posket, te käänsitte päätänne ja katsoitte minun tuloani.
ANNETTE. — Se oli kaksi päivää pääsiäisen jälkeen, minä hyvästi muistan
sen.
CHRISTIAN. — Herra Jumala, minä olin siinä vielä! Minä sanoin
Fritz'ille ikäänkuin en olisi ollut millänikään: "Kuka se on tuo kaunis
tyttö, vaari Fritz?" — "Tuoko, kortteerimestari; se on neiti Mathis,
pormestarin tytär; rikkain ja kauniin näillä tienoin". Paikalla minä
ajattelin: "Hyvä, se ei ole sinulle, Christian, se ei ole sinulle,
vaikka olet kahdella sotaretkellä ollut ja vaikka sulla on kaks§
haavaa!" — Ja siitä lähtien minä aina ajattelin itsekseni: On niitä
onnellisia ihmisiä maailmassa, ihmisiä, jotka eivät koskaan ole
ruumiinsa alttiiksi panneet, ja jotka saavat mitä on parainta! Rikas
poika tulee, jonkun notariuksen, juomanpanijan, sama minkä, hän sanoo:
"Tuo minulle kelpaa". Ja sinne meni!
ANNETTE. — Oh! minä en olisi tahtonut.
CHRISTIAN. — Mutta jos olisitte rakastaneet sitä poikaa?
ANNETTE. — Minä en olisi voinut häntä rakastaa, koska rakastan toista.
CHRISTIAN (ihastuneena). — Te ette koskaan tiedä, kuinka se minua
ilahuttaa kuulla teidän sanovan noin... Ette... ette tule koskaan
tietämään! (Annette punastuu ja katsoo maahan. Äänettömyys. Christian
tarttuu hänen käteensä). Muistatteko sitä toista päivää, leikkuuajan
loppupuolella, kun viimeiset lyhteet ajettiin taloon ja te istuitte
kuorman päällä, kukkakimpun ja kolmen eli neljän toisen tytön
kanssa? Te lauloitte vanhoja lauluja... Kaukaa minä teitä kuuntelin
ja ajattelin: — Hän on siellä! — Kohta rupesin laukkaa ratsastamaan
maantiellä. Silloin te, minua nähdessänne, äkkiä herkesitte laulamasta.
Toiset sanoivat teille: "Laula nyt, Annette, laula!" Mutta te ette
tahtoneet enempää laulaa. Miksi ette laulaneet enää?
ANNETTE. — En tiedä... minä häpesin.
CHRISTIAN. — Teillä ei vielä ollut mitään tunteita minua kohtaan?
ANNETTE. — Oh! oli kyllä.
CHRISTIAN. — Rakastitteko minua jo silloin?
ANNETTE. — Rakastin.
CHRISTIAN. — No, sepä oli vasta; tuo asia minua huoletutti, minä
ajattelin: hän ei tahdo laulaa santarmin edessä, hän on liian ylpeä.
ANNETTE. — Oh!... Christian!
CHRISTIAN. — Niin, se teki minulle paljon huolta. Minä tulin
murheelliseksi. Vaari Fritz sanoi minulle: "mikä teitä vaivaa?" Mutta
minä en tahtonut mitään tunnustaa, ja vastasin hänelle: "Antakaa minun
olla... Pitäkää huolta palveluksestanne... Se on paljon parempi!" Minä
olin suutuksissani itselleni; ellen olisi tuntenut velvollisuuttani,
olisin tehnyt kaks juttukirjaa pahantekijöistä yhden asemesta.
ANNETTE (hymyillen), — Se ei olisi estänyt teitä yhtähyvin minua
rakastamasta!
CHRISTIAN. — Ei! rakkaus oli minua vahvempi. Joka kerta, kun kuljin
ikkunain ohitse ja te katsoitte...
ANNETTE. — Minä katsoin aina. Minä hyvin kuulin teidän tulevan!
CHRISTIAN. — Joka kerta minä ajattelin: Mikä kaunis tyttö!... mikä
kaunis tyttö! Se voisi onnestaan kerskailla, joka hänen saisi
vaimokseen.
ANNETTE (hymysuin). — Ja te tulitte meille joka ilta.
CHRISTIAN. — Virkatoimista päästyäni. Minä tulin aina ensimmäisenä
ravintolaan, sanoen tulevani viiniä juomaan; ja kun te sitä itse toitte
mulle, en voinut olla punastumatta. Se on hullua vanhalta sotamieheltä,
mieheltä, joka on käynyt sodassa. No, se on kumminkin niin. Te
huomasitte sen ehkä?
ANNETTE. — Huomasin... se oli minun mieleeni! (Katsovat loisiinsa ja
nauravat yhdessä).
CHRISTIAN (puristaen Annetten käsiä). — Voi Annette... Annette... kuin
minä teitä rakastan!
ANNETTE. — Ja minä, minä rakastan teitä myös hyvin, Christian.
CHRISTIAN. — Alusta alkaen?
ANNETTE. — Niin, ensimmäisestä päivästä lähtien, jona minä teidät
näin. Kuulkaapa, minä olin juuri tässä ikkunassa Loisin kanssa; me
keträsimme, i mitäkään ajattelematta. Silloin sanoi Lois: "Uusi
kortteerimestari!" Minä väistin akkunaliinan ja nähden teidän
ratsastavan, ajattelin paikalla: tuo minua miellytti hyvin. (Hän
peittää kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häpeissään).
CHRISTIAN. — Ja ilman vaari Fritz'ittä en olisi koskaan uskaltanut
pyytää teitä vaimokseni! Te olitte niin, niin ylevämpi paljasta
kortteerimestaria, ettei mulla koskaan olisi ollut sitä rohkeutta. Jos
teille kertoisin, miten minä otin päälleni sen rohkeuden, ette voisi
sitä uskoa.
ANNETTE. — Se ei tee mitään, kertokaa vaan.
CHRISTIAN. — No, muutamana iltana, kun hevosia olimme ruokkimassa,
Fritz yht'äkkiä sanoo minulle: "Kortteerimestari, te rakastatte
neiti Mathis'ta". Tuota kuullessani en tahtonut jaloillani pysyä. "Te
rakastatte neiti Mathis'ta. Miksi ette pyydä häntä vaimoksenne?" —
Kyllä minä tiedän! Luuletteko minua tuhmaksi? Huolisiko semmoinen
tyttö kortteerimestarista? Te ette ajattele mitä te sanotte, Fritz!
— "Miksi ei? Neiti Mathis katselee teitä mielihyvällä; joka kerta,
kuin pormestari tulee teitä vastaan, huutaa hän teille kaukaa: No
hyvää päivää, herra Christian, kuinka voitte! Käykää nyt toki useammin
meillä; minä olen saanut volxheimiä, me juomme lasin sitä. Minä pidän
virkeistä nuorista miehistä, minä! — Se on totta, herra Mathis sanoi
mulle niin".
ANNETTE. — Oh! minä tiesin kyllä, että hän teistä piti. Hän on niin
hyvä isä.
CHRISTIAN. — Minä katsoin sitä hyvin kohteliaaksi hänen puolestaan;
mutta ruveta uskomaan, että hän antaisi mulle tyttärensä, niinkuin
hän antaa kättä, siinä oli minusta suuri eroitus, ymmärrättehän
sen? Ja mitä Fritz mulle kertoi, tahi oli kertomatta, se oli mulle
yhdentekevää, ja niinä sanoin hänelle: Todistuksena siitä, etten ole
niin tuhma, kuin te luulette, on se, että minä haen muutosta toiseen
paikkaan! — "Älkää sitä tehkö? Olen varma siitä, että kaikki käy
hyvin; teiltä vaan puuttuu rohkeutta; se on kummallista semmoiselta
mieheltä, joka on miehuullinen ja sodassa kokenut. Mutta koska te ette
uskalla, niin minä uskallan!" — Te? — "Niin minä?" Ja minä en tiedä,
miten hän lienee siitä pujahtanut, ennenkuin sain vastanneeksi. Voi,
Herra Jumala, hän ei ollut enää pihalla, että olisin voinut kutsua
häntä takaisin. Päätäni pyörrytti, minä häpesin itseäni. Minä menin
huoneeseni... minä piiloittelin ikkunanluukun taakse... Aika kului
kulumistaan .. Fritz viipyi yhä. Mieleni kuvitteli, miten hänelle
tehtäisiin esteitä, niinkuin niitä tehdään, tiedättehän: Tyttö on vielä
liian nuori... hänellä on aikaa odottaa, j.n.e., j.n.e.; viimein että
hänet ajettaisiin ulos!
ANNETTE. — Christian parkaa!
CHRISTIAN. — Vihoviimeinkin minä näen hänen tulevan. Minä kuulin hänen
kujalla huutavan mulle: "Kortteerimestari, missä hiidessä te olette?"
— No, tässä minä olen! Annettiinko teille rukkaset? — "Rukkaset! Mitä
vielä... kaikki tahtoivat teitä, kaikki, isä, äiti"... — Ja neiti
Annette? — "Neiti Annette? uskon sen!" Silloin minä, näettesen, tämän
kuultua, olin niin onnellinen... eikös vaari Fritz ole hyvä, eikös
ole?... no, minä halasin häntä (Panee kätensä Annetten kaulan ympäri)
ja likistin häntä... minä likistin! (likistää Annettea, joka nauraa).
Ja en ole ollut koskaan niin onnellinen.
ANNETTE. — Aivan kuin minä, kun mulle sanottiin: "Herra Christian
pyytää sinua vaimoksensa, tahdotko hänelle mennä?" Paikalla minä
huusin: — Toista en tahdokaan; ennen kuolen, kuin lähden toiselle!
— Minä itkin, en tiedä mistä syystä, ja turhaan isäni sanoi mulle:
"No, no, elä itke; sinä saat hänet, koska häntä tahdot!" Se ei mua
kuitenkaan estänyt itkemästä. (Nauravat. Ovi aukenee, Mathis näkyy
kynnyksellä; hän on juhlavaatteissa: plyyssi-housut pitkävartiset
saappaat, punaiset liivit, kiiltonappinen lyhyt nuttu, leveäliepeinen
Elsassilainen hattu päässä).