MATHIS. — No, Catherine, tulevatko toisetkin?
CATHERINE. — Ne ovat jo kaikki salissa; notarius lukee heille
välikirjan.
MATHIS. — Hyvä... (Annette ja Christian menevät toisensa luo; he
haastelevat hiljaa).
CHRISTIAN (pidellen Annetten käsiä). — Voi neiti Annette, kuin olette
sievä tuossa päähineessä!
ANNETTE. — Se on isä, joka sen on tuonut mulle Ribeauville'sta.
CHRISTIAN. — Kas, se on kunnon isä.
MATHIS (katsoen peiliin). — Pitäisi siistitä itsensä tämmöisenä
päivänä. (Kääntyen iloisen näköisenä). No nyt, herra kortteerimestari,
nyt on se tärkeä hetki tullut.
CHRISTIAN (ilman kääntämättä). — On, herra Mathis.
MATHIS. — No, mutta tiedättekö mitä tehdään, kun koko maailma on
yksimielinen, kun isä, äiti ja tytär ovat tyytyväiset?
CHRISTIAN. — Mitä tehdään?
MATHIS. — Toivotetaan hyvää päivää sille, joka on vaimoksenne tuleva,
häntä syleillään ja suudellaan, he! he! he!
CHRISTIAN. — Onko se totta, neiti Annette?
ANNETTE (antaen kätensä). — Oh! en minä tiedä, herra Christian.
(Christian suutelee häntä).
MATHIS. — Täytyyhän tutustua!
(Annette ja Christian katselevat toisiansa hyvin rakkaasti.
Äänettömyys. Catherine, joka istuu uunin ääressä, peittää silmänsä
esiliinaansa; näyttää itkevän).
MATHIS (tarttuen Catherinen käteen). — Catherine, katso nyt noita
kunnon lapsia, miten ovat onnellisia! Kun ajattelen, että mekin
olemme olleet noin! (Catherine on ääneti. Mathis, erikseen, uneksivan
näköisenä). Se on kuitenkin totta, noin minäkin olen ollut. (Ääneen)
No niin, kaikki käy hyvin. (Tarttuen Catherinen käsivarteen ja vieden
häntä ulos). Tule, pitää vähän jättää nuo lapset yksinään. Varmaan
heillä on paljon puhumista toisilleen. — Miksi itket? Oletko pahoillasi?
CATHERINE. — En.
MATHIS. — No, koska sen siis pitää tapahtua, emme voi parempaa toivoa.
(Menevät).