KAIKKI (nauraen). — Se on hän!... se on hän!...
CHRISTIAN (pyyhkien hattuaan ja koputellen jalkojaan). — Mikä ilma!
Hyvää iltaa, rouva Mathis; hyvää iltaa, neiti Annette. (Hän kättelee
häntä).
WALTER. — Annette ei erehtynyt.
CHRISTIAN (kummastuneena, nähdessään toisten nauravan). — No, mitä
teillä nyt on uutta?
HEINRICH. — Niin, kortteerimestari, me nauramme sille, kuin neiti
Annette huusi edeltä käsin: Se on hän!
CHRISTIAN. — Sitä parempi; se osoittaa, että minä olin hänen
ajatuksissaan.
WALTER. — Kyllä sen uskon; hän käänsi päätään joka kerran kuin ovi
aukesi.
CHRISTIAN. — Onko se totta, neiti Annette?
ANNETTE. — On, se on totta.
CHRISTIAN. — Jumalan kiitos! kas niin puhua pitää. Minun on hyvin
onnellista kuulla Annetten niin puhuvan. (Hän panee lakkinsa naulaan
ja asettaa sapelinsa nurkkaan). Se minua lämmittää ja sitä minä
tarvitsenkin.
CATHERINE. — Te tulette matkalta, Herra Christian!
CHRISTIAN. — Hövaldista, rouva Mathis, Hövaldista. Voi sitä lumen
tuloa! Olen sitä kyllä nähnyt Auvergnissä ja Pyreneillä, vaan mokomaa
en ole koskaan nähnyt. (Hän käy istumaan ja lämmittää käsiään uunin
edessä vilusta väristen. Annette, joka on kiiruhtanut ulos, palaa
kyökistä tuoden viiniruukun, jonka asettaa uunin päälle).
ANNETTE. — Täytyy lämmittää viini, se on parempaa.
WALTER (nauraen Heinrichille). — Miten hän pitää hänestä huolta! Kyllä
hän ei meidän toisien tautta olisi mennyt sokeria ja kanelia noutamaan.
CHRISTIAN. — Te ette vietäkään päiviänne lumessa; te ette ole
lämmittelemisen tarpeessa.
WALTER (nauraen). — Ei, lämmin ei meiltä puutu vielä, Jumalan kiitos!
Me emme värise niinkuin tuo kortteerimestari. Onpa kumminkin surkeata
nähdä kortteerimestaria, joka värisee kauniin tytön edessä, joka
hänelle antaa sokeria ja kanelia.
ANNETTE. — Olkaa vaiti, vaari Walter; teidän pitäisi olla häpeissänne
ajatella semmoista.
CHRISTIAN (hymyten). — Puolustakaa minua, neiti Annette, älkää antako
minua uhriksi tuolle Walter vanhukselle, joka nauraa lumelle ja
myrskylle hyvän valkean ääressä. Jos hän vaan olisi viisi tuntia ulkona
niinkuin minä, niin tahtoisin nähdä, minkänäköinen hän silloin olisi.
CATHERINE. — Te olette olleet viisi tuntia Hövaldissa Christian? Herra
Jumala! kyllä se on kumminkin kauhea virka tuo.
CHRISTIAN. — Minkä sille voi?... Kello kahta käydessä tuotiin meille
sana, että salakauppiaat pimeän tultua kulkisivat joen poikki Banc de
la Roch'en kohdalla, kuljettaen tupakkia ja jahtiruutia; ei muuta, kuin
täytyi nousta ratsun selkään.
HEINRICH. — Ja salakauppiaat tulivat?
CHRISTIAN. — Ei, eihän kurjat tulleet! He olivat saaneet varoituksen;
ovat kulkeneet muualta. En vieläkään ole oikein tunnossani, sormeni
kuin ovat kohmeessa. (Annette kaataa viiniä lasiin ja tarjoo hänelle).
ANNETTE. — Täss' on, Herra Christian, lämmitelkää itseänne.
CHRISTIAN. — Kiitoksia, neiti Annette. (Hän juo). Se tekee mulle hyvää.
WALTER. — Hän ei ole vastahakoinen, tuo kortteerimestari.
CATHERINE. — Annette, tuo tänne karafiini; tappurani tarvitsevat
vettä. (Annette menee vasemmalle karafiinia noutamaan tarjinpöydältä.
— Christianille). No yhtä kaikki, teillä on vielä, Christian, onnea;
kuulkaa mikä ilma ulkona.
CHRISTIAN. — On se, se alkoi juuri kuin meitä tuli vastaan tohtori
Franz. (Hän nauraa). Ajatelkaapa, kuin tuo vanha hupakko palasi
Schneeberg'istä, tuoden suuren kiven, jota hän oli ollut kaivamassa
ylös raunioista; tuuli vinkui ja peitti hänet melkein rekineen
päivineen lumeen.
CATHERINE (Annettelle, joka tuo hänelle vettä). — Se on hyvä...
kiitoksia. (Annette menee asettamaan karafiinin tarjinpöydälle, sitten
ottaa hän työrasiansa ja istuutuu Catherinen viereen).
HEINRICH (nauraen). — Kyllä hyvin voi sanoa, että kaikki oppineet
ovat hulluja. Miten monta kertaa enkö ole nähnyt tuon vanhan tohtorin
poikkeavan peninkulman vieläpä kaksikin käydäkseen katsomassa
sammaltuneita kiviä, jotka eivät kelpaa miksikään. Eikö pidä silloin
pään olla pyörällä?
WALTER. — Kyllä hän on kummallinen mies, hän rakastaa kaikkea, joka on
menneistä ajoista: vanhoja tapoja ja vanhoja kiviä; mutta se ei estä
häntä olemasta parhain lääkäri näillä seuduin.
CHRISTIAN (panee tupakkaa piippuunsa). — Epäilemättä, epäilemättä.
CATHERINE. — Mikä myrsky! Toivon Mathis'illa olevan sen verran älyä,
että hän taukoo johonkuhun. (Puhuen Walterille ja Heinrichille). Minä
käskin teitä jo lähtemään matkalle; te olisitte huolettomina kotonanne.
HEINRICH (nauraen). — Neiti Annette on syypää kaikkeen; hänen ei olisi
pitänyt sammuttaa lyhtyä.
ANNETTE. — Oh! te jäätte hyvin mielellänne.
WALTER. — Yhdentekevä, rouva Mathis on oikeassa; olisimme tehneet
paremmin kuin olisimme lähteneet.
CHRISTIAN. — Teillä on ankarat talvet täällä.
WALTER. — Ei kaikkina vuosina, kortteerimestari; viiteentoista vuoteen
ei meillä ole tänkaltaista ollut.
HEINRICH. — Ei ole ollut; sitten Puolalaista talvea en muista nähneeni
näin paljon lunta. Mutta sinä vuonna Schneeberg oli jo valkeana
Marraskuun ensimmäisinä päivinä ja kylmää kesti Maaliskuun loppuun
asti. Jäiden lähtiessä kaikki joet paisuivat yli ympäristönsä, ei
näkynyt muuta kuin hukkuneita hiiriä ja maanmyyriä pelloilla.
CHRISTIAN. — Senkö tautta talvea kutsutaan Puolalaiseksi?
WALTER. — Ei, se on muun asian tautta; kauhean asian tautta, jota
näiden seutujen asukkaat aina muistavat. Rouva Mathis muistaa sen
myöskin, aivan varmaan.
CATHERINE. — Te olette oikeassa, Walter. Se asia teki aikoinaan suurta
melua.
HEINRICH. — Siinä te, kortteerimestari, olisitte voineet ristin ansaita
rintaanne.
CHRISTIAN. — Mutta mitäs se on sitte? (Myrskyn pauhina ulkona).
ANNETTE. — Myrsky kiihtyy.
CATHERINE. — Niin tekee, lapseni, kuinhan vaan ei isäsi olisi matkalla.
WALTER (Christianille). — Minä voin teille kertoa asian alusta loppuun
asti, sillä minä olen sen itse nähnyt. Kuulkaa, tänäpäivänä on juuri
viisitoista vuotta siitä, kuin istuin tämän pöydän ääressä Mathis'in
kanssa, joka oli ostanut myllynsä viisi eli kuusi kuukautta sitä ennen,
— Diederich Omacht, Johann Roeber, jota kutsuttiin pikku puusuutariksi,
ja useampia muita, jotka nyt makaavat kyljellään ison marjakuusen
takana. Sinne meidän kaikkein on joutuminen varhemmin tai myöhemmin;
onnelliset ne, joiden omaatuntoa ei mikään paina! (Sillä hetkellä
Christian kumartuu, ottaa hiilen kopraansa ja sytyttää piippunsa;
sitten hän nojautuu kyynäspaillään pöytää vaslen). Me olimme juuri
kortinpeluusen rupeamaisillamme ja salissa oli vielä paljon väkeä, niin
silloin, kellon lyödessä kymmenen, joku aisakellolla ajava taukosi
oven eteen ja paikalla astui muuan Puolalainen sisään, Puolalainen
juutalainen, noin neljänkymmenenviiden eli viidenkymmenen mies,
vankka ruumiiltaan, somavartaloinen. Luulen näkeväni hänen astuvan
sisään ruohonpäisessä, turkiksilla reunustetussa kauhtanassaan,
näädännahkainen lakki päässä, pitkä ruskea parta ja jalassa isot
topatut jäniksennahkaiset saappaat. Hän oli jyvänkauppias. Hän
sanoi sisään astuessaan: "Rauha olkoon teidän kanssanne!" Kaikki
katsahtivat sinnepäin ja ajattelivat: "Mistä tuo tulee?... Mitähän
tahtonee", koska Puolalaiset juutalaiset, jotka myövät eloa, eivät
tule näille seuduille, ennenkuin Helmikuussa. Mathis kysyi häneltä:
"Mitä teille pitää olla?" Mutta hän, sanaakaan vastaamatta, alkaa
auaista kauhtanaansa ja päästämään isoa vyötänsä, joka hänellä oli
ympärillään. Hän asettaa pöydälle tämän vyönsä, jonka sisässä rahat
kuuluu helisevän, ja sanoo: "Lunta on syvältä, tie on hankala... käykää
panemaan mun hevoseni talliin; tunnin päästä minä lähden". Sitten ottaa
hän putellin viiniä, ketäkään puhuttelematta, niinkuin murheellinen ja
asioitaan aprikoiva mies. Kello kaksitoista, vartija Jéri astuu sisään,
kaikki lähtevät tiehensä. Puolalainen jääpi yksinään. (Kovia tuulen
puuskia kuuluu ulkoa, ikkunalasin särkeminen kuuluu).
CATHERINE. — Herra Jumala! Mikä nyt tapahtui?
HEINRICH, — Ei se ole mitään, rouva Mathis, se on ikkunalasi, joka
särkeytyi; luultavasti on joku ikkuna jäänyt auki.
CATHERINE (nousee istuiltaan). — Minun täytyy mennä katsomaan. (Hän
menee).
ANNETTE (huutaen). — Ei sinun huoli lähteä...
CATHERINE (kyökistä). — Ole nyt huoleti, minä tulen paikalla.