ANNETTE. — Hyvää iltaa, herra Heinrich.
HEINRICH (kääntyen sinnepäin). — Ah! Tekö siinä olette, neiti Annette;
hyvää iltaa, hyvää iltaa!... Me puhuimme juuri äsken teistä.
ANNETTE. — Minusta?
HEINRICH. — Niin teistä, juuri teistä. (Hän asettaa laukkunsa penkille,
sitten ihailevalla katsannolla). Voi kuinka te olette iloinen ja
kauniisti puettu. Se on somaa, teidän voisi sanoa menevän häitänne
viettämään.
ANNETTE. — Te tahdotte leikkiä laskea, herra Heinrich?
HEINRICH. — En, en minä puhu leikkiä; minä sanon mitä ajattelen, te
tiedätte sen. Nuo ihanat punaiset posket, tuo kaunis päähine ja pikku
sirosti tehty hame, ja vielä nuo pienet kengät, ei ne ole vanhan
metsänvartijan silmäin miellykkeeksi, niinkuin minun. Ne on toista
varten, (hän tirkistää silmiään) toista varten, jonka minä hyvin
tunnen, he! he! he!
ANNETTE. — Oi, voiko niin sanoa?
HEINRICH. — Voi kyllä, saattaa sanoa, että te olette kaunis tyttö,
soreavartaloinen, ja iloinen, ja sievä; ja että toinen iso... te
tiedätte kyllä, ruskeilla viiksillään ja suurilla saappaillaan, ei
suinkaan ole surkuteltava. En, en surkuttele häntä ollenkaan.
(Walter aukaisee perä-oven ja pistää päänsä sisään. Annette katsoo
sinne).