Korkea kiittäminen mun viel’ on kunnia muu,
valtias kuoloton min kotikaupungilleni soi:
ratsastaito ja valtius merten.
Meidän, suuri Poseidon, suitsin
suistaa soit hevon ensimäisen
seudun tään iki-ylpeydeksi.
Sorja, sormienmyötäinen
airo taas meren mahtavan
vettä velloen kiiruhtaa,
laumaa Nereun lapsien
saatellen satajalkaa.
»Oidipus Kolonoksessa» tekee personallisimman vaikutuksen kaikista
Sophokleen tragedioista. Se on hyvin vanhan miehen teos, ja siinä
ilmenevä iltavalaistus näyttää olevan sama, joka lankesi yli runoilijan
myöhäisen elämänehtoon. Oli hän miten onnellinen ja sopusointuinen
tahansa, hän oli nähnyt isänmaansa onnettoman sodan kautta joutuvan yhä
lähemmäksi perikatoa, ja hartioillaan 90 ikävuotta oli hän itsekin jo
varmaan kypsä erkanemaan elämästä; lukijalla on varma tunne siitä että
hän väliin puhuu omasta puolestaan koorin vanhusten ja ennen kaikkia
elämään väsyneen ja onnettoman Oidipuksen suulla. Eräs koorilauluista,
joka kuuluu koko kreikkalaisen tragedian pessimistisimpiin ja
elämänkielteisimpiin, antaa järkyttävän kuvauksen vanhuuden suruista
ja vaivoista, joille kuolema on ainoa parannus; paras osa kaikista on
ettei koskaan synny, ja lähinnä paras varhainen kuolema. Mutta vielä
selvemmin luulee kuulevansa runoilijan oman äänen ja saavansa tietoa
hänen omista elämänkokemuksistaan näissä Oidipuksen surumielisen
kauniissa, ylevän hillityissä sanoissa Theseukselle:
Oi armas Aigeun poika, jumaloilla vain
ei ole vaivaa, vanhuutta, ei kuolemaa,
mut ajan kaikkivalta murtaa kaiken muun.
Kas, mannun mahti, ruumiin voima raukeaa,
meilt’ usko uupuu, epäluulo elpyvi,
eik’ yhä yksi mieli kestä milloinkaan
välillä valtioitten eikä ystäväin.
Ja sama armo, jonka jumalat murhenäytelmässä lahjoittavat Oidipukselle,
tuli todellisuudessa runoilijan osaksi. Hän sai poistua ennenkuin oli
ehtinyt olla todistajana isiensä kaupungin kukistumisessa, ja hänenkin
kuolemansa sanotaan olleen helppo ja tuskaton.