Oli kerran Matti ja Maija,
ja he rakasti toisiaan.
Monet muutkin Matit ja Maijat
kai rakastaa toisiaan,
mut nämä oli Maija Koisti
se konttorineitonen,
ja Matti Savikurki,
pienvirkailija tunnollinen.
He sielujen sympatiiaa
tosilemmessä tunsivat
— jos ketkään, niin tottavieköön
he toisiaan rakastivat,
he päivin ja yönkin hetkin
vain uneksit toisistaan,
ja kun toisens he kohtasit illoin,
he vaipuivat suudelmaan.
He suutelit siihen asti
että Maija pikkuisen sai,
senjälkeen oli selvä juttu
että Matti Maijan nai
— kas kunnon poika oli Matti
ja hän Maijaansa rakasti niin!
Oi, terve, Maija ja Matti,
ei kaikki rakasta niin!
Pesän yhteisen laittoivat he
ja olivat onnelliset.
Ei surreet he huomista päivää
kuin nykyiset ihmiset,
vaan luottivat isähän taivaan,
joka hänkin rakastaa
ja kaarneen poikia ruokkii,
kedon kukkaset vaatettaa.
Mut pesähän Matin ja Maijan
ei osunut anti muu,
vain heilimöi anteliaasti
se lemmen hedelmäpuu...
Koki Matti pennejä koota,
teki kahdenkin miehen työt,
ja Maija säästi ja neuloi,
kera Mattinsa valvoen yöt.
Oi rakkauden voimaa
kuin pienissä se väkevä on,
kuin yhäti saattaa se kestää
läpi puutteen ja ahdingon,
ei säiky, jos kuinka köyhyys
käy ovesta irvistämään,
jos Matilta kolmatta kertaa
jo takki käännetään.
Mut ihmislapsi ei koskaan
täystyytyväinen lie.
Ja kerran Matinkin aatos
hyvin oudoille teille vie.
— Nyt Maija on sairas, ja lasta
saa Matti lullata
ja mustikkavellit keittää
ja astiat tiskata,
niin silloinpa Matin kulmat
jo hiukan ryppyhyn käy
ja aviojuhdan toimeen
ei tyytyvän hän näy,
vaan pienintä lullatessa
kun hetkeksi istua saa,
hän kyyneleisin silmin
näin laulun laulahtaa:
*