1
Jopa aurinko maata turtaa
hyvin hellitti poutasäin.
Tien roudan lävitse murtaa
elo ikuinen päivää päin,
moni vihreä pälvitilkku
jo kentillä kuumottaa,
ens rentukan keltapilkku
puron vartehen puhkeaa.
Jopa ulapan auki huhtoi
suvituuli huoleton,
jäät rannan kivihin
ruhtoi ja nostatti aallokon;
jäälauttoja hartehiltaan
ne paiskovat vaahtopäät,
ja sihisten sulavat iltaan
ne mennehen talven jäät.
2
Se kantele soitettavaksi,
kuin muutkin, tehtihin kai,
kupu vuoltiin kaikuvaksi,
ja se heleät kielet sai.
Mut minne, minne se joutuikaan,
kun soitettu ei sitä milloinkaan?
Jäi unhoon se laatijaltaan,
kai unohtui muiltakin,
jäi loukkohon se, tomun valtaan,
puri ruoste sen kielihin.
Niin kantele odotti loukossaan,
mut soitettu ei sitä milloinkaan.
Ja kuka sen kerran keksi
jo kielin katkennein,
toi vanhoille ihmeheksi,
leluks lapsille yksintein;
piti lapset sen leikkilaivanaan.
Mut soittaneet eivät sitä milloinkaan.
Kun vihdoin se leikkipaatti
sai tuohesta purjehen,
ens tuulen puhuri saatti
yli ulapan kiehuvan sen.
Lens kauvas se, kuohut keulassaan,
mut soitettu ei sitä silloinkaan.
Pois autiorannalle heitti
sen kuohut jonnekkin
ja helein hiekoin peitti
sen pienen ruumihin.
Niin löytänyt oli se rauhan maan,
Mut soitettu ei sitä milloinkaan.
3
Lähdössään oli merimies.
— Minne matkasi lienee?
— Kukapa sen niin varmaan ties
minne tuulet vienee.
— Tuultenko vietävä oot sinä vain?
— Tuulta on paljo mun matkassaan.
— Olkoon. Mut missä sun aatteesi ovat,
miehentahtos, ja määräsi kovat?
Ilman niit’ olet irtolainen,
aalloilla keinuva korkki vainen.
— Merelle, merelle pauhaavalle
saattaa sortua mies.
saattaa painua aallon alle
tai säilyä voi, kenties.
Vaikka en päätyisi milloinkaan
minkäänlaisehen valkamaan,
niin vaaran vierellä voitto lie,
taistossa elämän tie.
4
Ma rannan aaltoja lukea koin,
ja niit’ oli monta, monta.
Vain keinua niitten keralla voin,
mut lukea — mahdotonta.
Ei sellaista tekstiä lukea voi
sen painetun kirjan lailla;
ken aaltojen kirjan suuren loi,
lukutaitoa hänkin oli vailla,
hän tunsi vain ihanan hurmion
ja elämänriemun täyden,
ikiunten syliin mi vievä on
kuin aallonkeinussa käyden.
Mit’ ei voi viisaus kirjoineen,
sen voi tuo läikky laineen,
joka sielun, aineesta syntyneen,
taas laulaa lepohon aineen.