Kuninkaalla oli puoliso pahansisuinen ja julma, joka kovasti vihasi
tytärpuoltaan. Kaiken tyttö koetti tehdä miellyttääkseen äitipuoltaan,
mutta kaikkea tämä moitti.
Kerran kun tyttö etsi kuninkaan päästä täitä, löysi hän aivan pienen
täin ja sanoi nauraen:
-- Siinäpä on suuri täi, aivan kuin kolmivuotinen sika.
Sen kuuli äitipuoli ja sanoi kuninkaalle:
-- Kuulitko, mitä tyttäresi sanoi?
-- En kuullut, vastasi kuningas.
-- Sinä olet häntä hyvänä pitänyt ja hän sinua haukkuu siaksi. Ja
millaiseksi siaksi! Niin suureksi kuin on kolmivuotinen sika.
Silloin kuningas suuttui ja sanoi tyttärelleen:
-- Saat tuota täitä hoidella. Jollei se kolmessa vuodessa tule sian
suuruiseksi, niin leikataan sinulta pää poikki.
Tyttö kun sen kuuli, niin pani hän sen täin pieneen laatikkoon ja alkoi
sitä syöttää. Parissa kolmessa viikossa se kasvoi niin suureksi kuin se
laatikko oli. Silloin hän pani sen suurempaan astiaan, mutta kuukauden
päästä oli se niin suuri, että se oli siitäkin muutettava. Siitä muutti
tyttö sen suureen tynnöriin, ja kun kolme vuotta oli kulunut umpeen,
niin oli se kasvanut niin suureksi, että arveltiin sen painavan enemmän
kuin kolmivuotiaan sian.
Silloin se nyljettiin ja nahka naulattiin portin päälle ja kuningas
asetti sellaisen määräyksen, että ken arvaa, minkä eläimen nahka se on,
hän saa kuninkaan tyttären vaimokseen.
Nyt alkoi vaeltaa kansaa sitä nahkaa katsomaan, mutta kukaan ei voinut
arvata, minkä eläimen se oli. Siinä tuumittiin ja päätä pyöritettiin,
mutta turhaan. Rikkaat ja köyhät tulivat tarkastamaan, sillä jokainen
olisi ottanut mielellään kuninkaan kauniin tyttären vaimokseen.
Eräänä päivänä kuului mereltä järeä ääni:
-- Se on täin nahka!
Kun kaikki katsoivat sinnepäin, niin näkivät he merihirviön pistävän
päänsä laineista esiin ja sitten painuvan jälleen syvyyteen.
Kuningas ei olisi mielellään antanut tytärtään sellaiselle
merihirviölle, mutta hänen vaimonsa sai hänet kuitenkin taivutetuksi
tuumaan, ja niin alettiin valmistella häitä.
Kuukauden päästä olivat häät ja kansaa oli kerääntynyt läheltä ja
kaukaa. Siinä sitä odotettiin sulhasta. Vihdoin nähtiin merestä
nousevan olennon. Ihmisen näköinen hän oli, mutta oli hänellä kolme
päätä ja koko ruumis oli karvainen. Kalpeana katseli tyttö sulhastaan.
Tämä nosti hänet syliinsä ja vei hänet kauas.
Loitolla kuninkaan linnasta oli merihirviöllä oma asuntonsa. Linnaksi
se oli liian pieni ja kyläksi liian suuri. Tänne hän vei tytön.
Kun tyttö katseli ympärilleen, niin ei hän missään nähnyt elävätä
olentoa, linna oli aivan autio.
Täällä tyttö eli miehensä kanssa ja pian hän alkoi hänen muotoonsa
tottua, niin peloittava kuin se olikin. Ja mies oli hänelle hyvä ja
koetti kaikin tavoin häntä palvella.
Tytölle syntyi poika ja hän oli siitä hyvin onnellinen. Kerran heräsi
tytössä halu käydä entisessä kodissaan kuninkaan linnassa ja hän pyysi
mieheltään lupaa saada mennä isäänsä ja äitipuoltaan katsomaan.
-- Mene, sanoi mies, mutta sinä et saa mitään kertoa olostasi täällä.
Sen tyttö lupasi. Kun hän tuli kuninkaan linnaan, niin alkoi äitipuoli
heti tiedustella:
-- Kerrohan, millaista on sinun elämäsi uudessa kodissasi. Onko miehesi
sinulle hyvä ja kohtelevatko muut sinua rakkaudella?
Tyttö muisti miehensä varoituksen eikä kertonut sanaakaan. Mutta
äitipuoli arvasi tytön häneltä jotain salaa -- ja hän päätti keinolla
millä tahansa saada siitä selon. Toisena päivänä hän taas kyseli:
-- Minkätähden sinä et tahdo kertoa mitään elostasi ja oloistasi? Onko
miehesi aina kotona?
-- Päivin en häntä koskaan näe, en muuta kuin öisin.
-- Onko hänen muotonsa muuttunut vai onko pysynyt samana?
-- Sitä en tiedä.
-- Etkö ole tulella katsonut?
-- En ole.
-- Kun nyt menet kotia, niin sytytä tuli yöllä, kun hän on nukkunut.
Silloin näet, minkä näköinen hän on.
Kun tyttö tuli kotiaan, niin kysyi mies:
-- Oletko ollut vaiti?
-- Äitipuoleni houkutteli minua puhumaan ja minä sanoin yhtä ja toista.
Ja kun kerroin hänelle, etten ole sinua koskaan nähnyt, niin käski hän
salaa yöllä katsoa valkean valossa.
-- Jos minua rakastat, sanoi mies, niin elä sitä koskaan tee. Minut on
loihdittu kolmeksi vuodeksi mereen. Jos kolmeen vuoteen ei ainoakaan
ihminen minua näe, niin pääsen jälleen ihmiseksi.
Kun tyttö tämän salaisuuden kuuli, niin heräsi hänessä halu nähdä,
millainen hänen miehensä oli. Kauan hän hillitsi itseään, mutta eräänä
yönä, kun hänen miehensä oli nukkunut, ei hän enää voinut itseään
hillitä, vaan sytytti tuohuksen ja kumartui katsomaan vieressään
nukkuvaa miestä.
Hän hämmästyi nähdessään kauniin miehen rinnallaan. Puolet oli hänen
ruumiistaan jo karvatonta, mutta toinen puoli oli vielä kuin pedolla.
Silloin heräsi mies ja tuli hyvin murheelliseksi.
-- Niin vähän sinä siis saatoit itseäsi hillitä, sanoi hän. Jos olisit
vielä puolet ajasta odottanut, niin olisin tullut kokonaan ihmiseksi
taas. Näin olet kaiken tuhonnut ja minun täytyy sinun luotasi ainiaaksi
lähteä pois.
Hän poistui linnasta ja sukelsi mereen. Kun hän sinne oli uponnut,
niin syttyi koko linna tuleen ja tyttö sai hädin tuskin lapsensa
pelastetuksi liekeistä.
Kun hän köyhänä ja asuntoa vailla seisoi meren rannalla palavan linnan
raunioiden luona, niin sanoi hän:
-- Pahoin olen miestäni vastaan rikkonut. Mutta sen rikkomuksen tahdon
sovittaa. Kotia ei minulla ole, minne menisin, sillä äitipuoleni luo
en tahdo mennä, koska hän minut tähän onnettomuuteen houkutteli. Minä
tahdon mennä eteenpäin, yhä eteenpäin siksi kunnes jälleen kohtaan
mieheni.
Hän lähti astelemaan lapsi sylissään. Näin tuli hän meren niemeen,
josta hän ei enää päässyt eteenpäin. Siinä hän rannalla yksinään itki,
itki siksi, kunnes vaipui uneen. Kun hän unestaan heräsi, niin näki hän
etäällä ketun kantavan hänen poikaansa suussaan ja katoavan metsään.
Silloin hän vaipui maahan ja itki vieläkin katkerammin.
Merestä nousi karhu ja kysyi häneltä:
-- Mitä itket?
-- Sitä itken, kun minulla oli mies, hyvä ja kunnollinen ja oman
järjettömyyteni kautta hänet kadotin ja hän läksi luotani. Minulla oli
koti, jossa olin onnellinen ja se minulta paloi. Minulla oli poika ja
senkin olen menettänyt.
-- Tule selkääni, sanoi silloin karhu. Minä vien sinut miehesi luo.
Tyttö nousi karhun selkään ja karhu läksi uimaan. Kun he olivat tulleet
meren aukealle selälle, josta ei näkynyt maata millään puolella, sanoi
karhu:
-- Minun on nälkä.
Tyttö antoi karhulle kaiken, mitä hänellä oli evästä. Karhu ui jonkun
matkaa ja valitti taas nälkäänsä. Silloin tyttö antoi karhun syödä
hänen molemmat kätensä.
-- Miksi surisin käsiäni, sanoi tyttö, kun vain saan mieheni nähdä.
Jonkun matkaa uituaan valitti karhu taas nälkäänsä.
-- Syö jalkani, sanoi tyttö. Miksi surisin jalkojani, kun vain saan
mieheni nähdä.
Kun he vihdoin saapuivat rantaan, niin heitti karhu hänet rannalle
kädettömänä ja jalattomana. Mutta tyttö ei valittanut, vaan kiitti
karhua, joka oli hänet tuonut meren yli.
Silloin karhu sylki suustaan tytön kädet ja jalat ja asetti ne jälleen
paikoilleen. Sen tehtyään sanoi karhu:
-- Mene tästä eteenpäin siksi, kunnes tulet tulisen vuoren luo. Nouse
sen huipulle, niin näet edessäsi tien. Sitä lähde astumaan, kunnes
tulet pienelle mökille. Sinne poikkea, niin sinua neuvotaan eteenpäin.
Tyttö teki, niinkuin karhu oli hänelle neuvonut. Kun hän tuli mökkiin,
oli siellä vanha vaimo. Tälle kertoi tyttö koko elämäntarinansa, ja
siitä vaimo huomasi, että hän oli hänen veljensä puoliso.
-- Lepää tämä yö minun tuvassani, sanoi vaimo, niin aamulla neuvon
sinua eteenpäin.
Yöllä kehräsi vaimo ja keri langan kerälle. Aamulla hän heitti sen
vierimään pitkin tietä ja sanoi tytölle:
-- Seuraa kerää siksi kunnes se pysähtyy.
Tyttö teki niin ja tuli toiselle tuvalle, jossa asui hänen miehensä
toinen sisar. Tämä antoi hänelle aamulla kuontalon ja viipsinpuut ja
sanoi:
-- Mene sinne, minne kerä vierii. Ja kun se pysähtyy, niin pysähdy
siihen ja pane maata.
Tyttö asteli kerän jälestä ja tuli vihdoin korkealle, aivan alastomalle
kalliolle. Kun hän siinä istui, niin näki hän kalliosta veräjän
avautuvan, ja siitä tuli nainen, joka astui tytön luo.
-- Mitä etsit täältä? sanoi nainen.
-- Miestäni, jonka tiedän täällä olevan.
-- Jos annat minun kuontalolla kehrätä, niin päästän sinut miehesi luo,
sanoi nainen.
Tyttö antoi naiselle kuontalon ja meni vuoreen. Siellä hänen miehensä
makasi, mutta vaikka tyttö kuinka olisi koettanut häntä herättää, niin
ei hän avannut silmiään, sillä nainen oli pistänyt unineulat hänen
korviinsa.
Valittaen vietti tyttö yön miehensä luona. Kun aamu tuli, ajoi nainen
hänet vuoresta pois. Mutta palvelijat olivat kuulleet, mitä tyttö oli
sanonut nukkuneelle miehelleen ja he sen kertoivat hänelle.
-- Vaimosi oli koko yön sinun luonasi, sanoivat he, mutta sinä et
herännyt, kun unineulat olivat korvissasi.
Illalla nainen, joka oli paha haltija, meni taas tytön luo ja pyysi
saada kehrätä hänen kuontalollaan. Kun tyttö tuli vuoreen, niin oli
poika ollut varovainen, eikä ollut antanutkaan pahan haltijan pistää
unineuloja hänen korviinsa. Hän kuuli vaimonsa äänen ja kysyi häneltä:
-- Miten olet tänne päässyt? Miten olet tullut suuren ulapan yli?
-- Minut toi karhu selässään.
-- Se karhu on minun veljeni. Minne jätit poikasi?
-- Nukkuissani varasti sen minulta kettu.
-- Se kettu oli minun toinen veljeni. Silloin on poikani turvassa. Sinä
olet kaikki koettelemukset kestänyt ja niin on meille pelastuksen päivä
koittava. Kun ensi yönä tulet luokseni, niin muista sulkiessasi vuoren
portin lausua rukous. Kun sen teet, niin ei paha haltija voi enää sitä
avata.
Kolmantena iltana teki tyttö niinkuin hänen miehensä oli neuvonut.
Kun paha haltija koetti vuoren veräjää avata, paloi hän siihen. Tyttö
ja hänen miehensä tulivat vuoresta kaikkien niiden kanssa, jotka
haltija oli sinne sulkenut. Ja kun he saapuivat omille mailleen, niin
oli palanut talo jälleen paikollaan ja kettu oli tuonut heidän poikansa
sinne. Ja siellä he elävät vieläkin, elleivät ole kuolleet.