Olipa kerran kaksi miestä. Toinen heistä puhui aina totta ja toinen
aina valehteli.
Nämät miehet yhtyivät kerran salolla ja valehtelija ehdoitti toiselle,
että he yhdessä läksisivät astelemaan.
Astellessaan asumatonta saloa, tuli heidän nälkä.
Totuudenpuhujalla ei ollut evästä, mutta valehtelijalla oli sitä
enemmän.
-- Anna, hyvä mies, minulle ruokaa, sanoi totinen mies. Jollet anna,
niin minä näännyn nälkään.
-- Annan kuin annankin, sanoi valehtelija. Mutta et sinä mitään
ilmaiseksi saa. Jos annat minun kaivaa toisen silmän päästäsi, niin
ruokin sinua.
Toinen suostui siihen ja valehtelija kaivoi hänen päästään silmän.
Syötyään alkoivat he taas astella tietä eteenpäin. Eipä aikaakaan, niin
alkoi nälkä taas vaivata heitä. Totinen mies sanoi valehtelijalle:
-- Anna, hyvä mies, minulle taas ruokaa, sillä muuten kuolen nälkään.
-- Annan kuin annankin, vastasi valehtelija. Mutta maksuksi tahdon minä
sinun toisen silmäsi.
Vaikeatahan oli molemmista silmistään siten luopua, mutta totisella
miehellä ei ollut muuta neuvoa, ja niin salli hän sen tapahtua.
Kun totinen mies oli tullut näin aivan sokeaksi, vei valehtelija hänet
kirkon viereen ja jätti siihen.
Tuli yö. Silloin lensi kolme korppia kirkon harjalle ja alkoi
keskustella.
-- Minä tiedän hyvän asian, sanoi ensimäinen.
-- Minä tiedän vielä paremman, vastasi siihen toinen.
-- Minä tiedän kaikista parhaimman, sanoi kolmas.
-- Minäpä kerron, mitä minä tiedän, sanoi silloin ensimäinen. Tässä
kaupungissa on suuri veden puute, sillä sitä on kaukaa noudettava.
Kukaan ei tiedä, että lähinnä kirkkoa olevan talon tuvan karsinassa on
vesipaikka. Ei tarvitse muuta kuin pistää sormellaan multaan, niin heti
vettä pulppuaa. Ja sitä tulee niin runsaasti, että kymmenellä hevosella
saa sitä kuljettaa pois.
-- Minäpä tiedän vielä paremman asian, sanoi toinen korppi. Jos joku on
sokea, niin menköön vain sakastin portaitten luo ja kerätköön rikkoja,
ja pyyhkiköön niillä silmänsä, niin saa hän näkönsä.
-- Minäpä tiedän kaikista parhaimman asian, sanoi kolmas korppi.
Kuninkaan tytär on jo kauan aikaa ollut kovasti sairaana, eikä häntä
kukaan ole osannut parantaa. Mutta minä tiedän, millä tauti hänestä on
ajettava pois. Tämän kirkon alttarin sisällä on vaateriepu, kun sen
ottaa ja sitä keittää kattilassa, niin tulee siitä sellaista rohtoa,
jolla kuninkaan tytär parantuu.
Korppien lennettyä pois, meni mies sakastin portaitten luo, kokosi
rikkoja ja pyyhki niillä silmiään. Tehtyään sen, tuli hän jälleen
näkeväksi.
Aamun koitettua meni hän siihen taloon, josta korpit olivat puhuneet ja
pyysi vettä juodakseen.
-- Ei, hyvä mies, meillä ole vettä, vastasi emäntä. Niin on huono tässä
kaupungissa veden saanti, että sitä ei voi antaa jokaiselle pyytäjälle.
-- Jos laskette minut vain tuvan karsinaan, niin kyllä minä vettä
teille toimitan, sanoi mies.
Kun mies tuli tuvan karsinaan, otti hän kourallisen multaa maasta.
Heti pulpahti siitä esiin sellainen vesimäärä, että mies tuskin pääsi
tuvasta pakoon, niin pian se täyttyi vedellä.
Kun kaupungilla levisi tieto, että suuri lähde oli löydetty keskellä
kaupunkia, annettiin miehelle suuri palkinto.
Totinen mies meni sitten kuninkaan linnaan ja sanoi kuninkaalle:
-- Mitenkä se teidän tyttärenne on kipeä?
-- Eihän kukaan sen kivusta tiedä, vastasi kuningas, mutta kovin on
huonona ollut. Kyllä sitä on kaikilla tavoin koetettu parantaa, mutta
mistään ei ole apua ollut. Tiedätkö sinä mitään keinoa?
-- Menkää kirkkoon, rikkokaa alttari ja ottakaa sen sisästä
vaatekappale. Pankaa se kattilaan ja keittäkää siitä lääkettä, niin
kyllä kuninkaantytär paranee, vastasi mies.
Kuningas käski tehdä niinkuin mies oli neuvonut. Alttarin sisältä
löydettiin vaate ja siitä keitettiin kattilassa voidetta, jolla
kuninkaantytär pestiin. Ja hän tuli heti aivan terveeksi.
Kuningas antoi miehelle suuret summat rahaa palkinnoksi ja totinen mies
eli onnellisena kuolemaansa asti.