Takapihalta kuului naurua, poikaäänien hihkaisuja ja kimeitä
hätähuutoja.
Heikki seisahtui kujan suuhun, hän tunsi Lotin äänen melun seasta.
-- Pojan naskalit taas kiusaavat pikku prinsessaa, mutisi hän, pisti
sirpin aidanseipäitten väliin ja harppasi hätään.
Hassunkurinen ja samalla liikuttava näky kohtasi hänen silmiään.
Kaarlo, Joju ja muonamiehen Aatu hätyyttivät laihaa, surkean näköistä
kissaa, joka näin kolmelta taholta ahdistettuna ei tiennyt minne paeta.
Keskellä poikaparvea seisoi Lotti keltaiset kiharat valloillaan,
punaiset täplät poskilla.
-- Ei saa, ei saa rääkätä minun kissaani, huusi hän.
Voimattomassa vihassaan hän pui pojille nyrkkiä.
-- Häijyt pojat, minä sanon äidille. Antakaa kiltin kissani olla
rauhassa. Se on loihdittu prinssi.
Pojat räjähtivät raikuvaan ivanauruun.
-- Kyllä on hieno prinssi, ilvehti Joju. -- Hei Aatu, ota kiinni.
Tuossa se on. Pelosta pökertynyt kissa ryntäsi suoraa päätä Aatun sille
asettamaan ansaan.
-- No nyt se raato on kiinni, kiljui Aatu.
-- Mitä sille teet? kysyi Kaarlo lapsen säälimättömällä uteliaisuudella.
-- Vien ravunsyötiksi.
Lotti päästi sydäntäsärkevän hätähuudon. Kuin vastaukseksi sille
paukahti tukeva korvapuusti, ja Aatu tupertui maahan.
-- Vai te lurjukset rääkkäätte eläimiä, kuului Heikin vihainen ääni.
Aatu nousi seisomaan naukuva kissa yhä käsissään. Toista poskea
kaunisti tulipunainen läikkä.
-- Laske kissa paikalla vapaaksi.
-- Enkä.
-- Laske vapaaksi tai saat maistaa muutakin kuin korvapuustia.
-- Mitä sinulla täällä on tekemistä? ryhtyi Joju kiukkuisesti
puheeseen. Mene luomaan lantaa äläkä sekaannu meidän hommiin.
-- Häpeä, Joju, olet olevinasi herrasmiehen poika ja käyttäydyt kuin
siivoton sälli.
Nyt kuten niin monta kertaa ennen Heikin kanssa riidellessään Joju jäi
sanattomaksi. Kaarlo läheni häpeissään Aatua ja kuiskasi:
-- Päästä kissa, kun Heikki käskee.
-- Heikki käskee, kivahti Aatu. -- Mikä hän on käskijäksi? Mokomakin
renki, maankiertäjä, kerjäläinen, kupinnuolija.
Joju ja Kaarlo loivat kauhistuneen katseen Heikkiin. Että Aatu uskalsi
noin häpäistä häntä! Kyllä hän nyt saa!
Mutta heidän suureksi kummakseen loi Heikki vain halveksivan katseen
vihasta puhkuvaan Aatuun ja naurahti.
-- Ei suuret sanat suuta halkaise, sanoi hän.
Aatu oli peräytynyt joitakin askelia loitomma. Nähdessään, ettei Heikki
hyökännyt kimppuun, hän laski kissan valloilleen.
-- Menköön katti, sanoi hän huolettomasti, -- ilmanhan minä vain
kurillani. Tulkaa, pojat, mennään palloa lyömään.
Joju ja Kaarlo hävisivät taistelutantereelta. Jäljelle jäivät vain
Heikki, kissa ja kiitollinen Lotti.
-- Sehän on kauhean ruma kissa, sanoi Heikki. -- Mikä lienee
kulkurikissa. Ja kyljessä sillä on haava.
-- Siksi minä siitä juuri pidänkin, kun se raukka on kipeä. Ja kaikki
sitä vihaavat. Ei sillä ole ketään muuta kuin minä. Marttakin ajoi sen
pois lastenhuoneesta, ja Riikka kielsi sitä tulemasta keittiöön.
Lotti oli riisunut esiliinansa ja kietoi sen kissan ympärille. Laiha,
takkuinen kissa kehräsi kiitollisena.
-- Minä tiedän, sanoi Heikki, viedään se minun luhtiini.
Lotti loi häneen siniset lapsensilmänsä tutkivasti.
-- Etkö sinä tee sille pahaa?
-- En toki.
-- Etkä anna toisten poikien kiusata sitä? Et Jojunkaan?
-- En anna. Aatu ei saa tulla likelle koko luhtia. Laitetaan vuode
nurkkaan, ja sinä tuot sille maitoa.
Iloisena Lotti suojatteineen kiipesi Heikin luhtiin. Vanha säkki
täytettiin heinillä ja haavoittunut mirri vetäytyi tyytyväisenä
leposijalleen.
-- Heikki, sanoi Lotti, -- sinä olet hyvin hyvä poika. Minä pidän
sinusta. -- Ja kun tulen isoksi, menen sinun kanssasi naimisiin, lisäsi
hän juhlallisesti.
Heikki kohotti risaista hattuaan ja kumarsi syvään ja kunnioittavasti.
-- Kiitän, pikku prinsessa. Tahtonne on lakini.
-- Olenko minä prinsessa? kysyi Lotti silmät suurina.
-- Etkö sitä tiedä? Prinsessahan sinä olet, ja minä olen halpa
tallirenki. Saduissa tallirengit aina saavat prinsessan. Ja nyt vie
tallirenki prinsessan takaisin hänen valtakuntaansa keijujen luo
kukkanurmikolle.
Heikki nosti Lotin syliinsä ja kantoi hänet alas luhdin portaita.
Vihreälle pihamaalle juhannuskukkasten keskelle hän laski tytön. Ja
jatkoi sitten matkaansa kujaa myöten heinäniitylle.
Kun hän tuli kotiin muun heinäväen kanssa harava olalla reippaasti
laulaen, juoksi Lotti häntä vastaan.
-- Se kehrää siellä, kertoi hän iloisesti, -- kehrää ja latkii maitoa.
Ja täällä on vieraita.
Heikki loi välinpitämättömän katseen pääportaiden edustalla seisovaan
hevoseen ja kieseihin. Sitten hän hätkähti ja katosi nuolennopeasti
talliin.
-- Hiljaa, pikku prinsessa, ennätti hän ovella kuiskata Lotille, -- älä
kerro kenellekään, että olen täällä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kapusi ylisille ja hautautui heiniin.
Pienestä aukosta hän saattoi nähdä pihalle, saattoi nähdä, miten mister
Smithin isot jalat astuivat kieseistä maahan ja hänen suuriruutuinen
ruhonsa hitaasti seurasi jäljestä.
Mister Smith oli huolestuneen ja nääntyneen näköinen. Tähystäjä tunsi
sopimatonta vahingoniloa.
Englantilainen marssi suoraa päätä pastorin virkahuoneeseen, istuutui
tuolille, jonka pastori hänelle sysäsi ja pyyhkäisi pari kertaa
otsaansa suurella nenäliinalla.
-- Herra pastori, aloitti hän, -- minä olla syvästi liikutettu, very
unhappy, onneton. The young baron olla poissa, karannut.
Mister Smith lausui tämän jonkin verran kiihtyneellä äänellä, mutta
hänen kasvonsa olivat aivan levolliset.
-- Nuori paroni? Tarkoitatteko Sarvimäen paronin poikaa?
-- Yes.
Mister Smith nyökkäsi murheellisena. Ja sitten hän alkoi selittää.
Nuori paroni oli kadonnut kotoa kolme viikkoa sitten. Hän oli
ilmoittanut sisarellensa lähtevänsä retkeilemään, ja että oli turha
huolehtia hänen puolestaan. Hän oli ollut ahkerassa kirjeenvaihdossa
erään koulutoverinsa kanssa, ja arveltiin joistakin merkeistä päättäen
hänen lähteneen tämän luokse. Mutta kun sieltä tiedusteltaessa
vastattiin, ettei hän ollut siellä käynyt, alettiin kuulustella
toisaalta. Mutta toistaiseksi olivat kaikki tiedustelut olleet turhat.
Viimein oli heidän ollut pakko kirjoittaa paronille tapahtumasta. Tänä
aamuna oli paroni palannut kotiin. Hän oli ollut kovin suuttunut ja
kiihdyksissä. Mister Smith oli saanut oikean nuhderyöpyn niskaansa.
Ja poika pysyi yhä kadoksissa. Eikö herra pastori tahtoisi lukea ensi
pyhänä kirkossa kuulutusta pojan katoamisesta? Rovasti oli matkoilla,
ja häntä oli neuvottu tulemaan herra kappalaisen luo. Tähän asti oli
tapahtumaa salattu, mutta nyt ei voitu muuta kuin tuoda se julkisuuteen.
Pastori kuunteli pitkää piippuaan imien englantilaisen kotiopettajan
pitkää selitystä, ja hänen kasvonsa kävivät vakaviksi.
Ikävä juttu. Osoitti suurta kurittomuutta ja hurjapäisyyttä nuoressa
paronissa. Hän oli jonkun kerran tavannut Sarvimäen paronin pitäjän
asioissa. Tämä oli tehnyt rehdin aatelismiehen vaikutuksen, jonkin
verran ylpeän ja itsevaltiaan. Todella ikävä pulma. Ja missä taivaan
nimessä poika saattoikaan olla?
Hän lupasi mister Smithille tehdä voitavansa. Englantilainen hyvästeli
ja lähti pastorin saattamana.
-- Onko Heikki täällä? kysyi pastori Jojulta ja Kaarlolta, jotka ulkona
ihailivat Sarvimäen hevosta. -- Hänen pitäisi juottaa vieraan hevonen.
-- Heikki! huusivat pojat yhteen ääneen. Mutta Heikki oli kadonnut
jäljettömiin, hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Vasta kun pyörien jyrinä
ilmoitti mister Smithin lähteneen, hän uskaltautui jälleen ihmisten
ilmoille. Mutta hänen käyntinsä ei nyt ollut yhtä reipas kuin ennen ja
hänen katsannossaan oli jotain arkaa, kun hän hiipi pihan yli luhtiin.
-- Hm, sanoi pastori vaimolleen illalla. -- Omituinen juttu. Sellainen
hurjapäinen poika.
Hän avasi paperin, minkä englantilainen oli antanut kuulutuksen
pohjaksi. Se sisälsi nuoren Henrik Gyllenheimin pienoiskuvan ja
tuntomerkit. Vaalea, ohimoilla kähertyvä tukka, eloisat, harmaansiniset
silmät, hienopiirteinen suu, kapea nenä.
-- Kas, sanoi äiti, joka isän olan takaa oli kurkistanut kuvaan. -- Se
muistuttaa koko lailla Heikkiä.
Pastori tuijotti hetken aikaa vaimoonsa. Sitten hän ponnahti pystyyn ja
iski kämmenensä pöytään.
-- Anna, sanoi hän, -- me olemme lähempänä arvoituksen ratkaisua kuin
aavistimmekaan. Lähetä heti noutamaan Heikki tänne.
Riikka juoksi pojan luhtiin ja väentupaan. Hän palasi hetken kuluttua
ilmoittaen, että Heikkiä ei näkynyt missään.
-- Poissa! Mahdotonta! huudahti pastori kiihtyneenä.
Hän sieppasi hatun naulakosta, etsi keppinsä nurkasta ja syöksyi ulos.
Anna riensi levottomana jäljestä.
-- Jonatan kulta, huusi hän. -- Mistä aiot häntä etsiä? Vaikea sinun on
juosta nuoren pojan jäljestä.
Hän vaikeni äkkiä. Kujaa pitkin astui Heikki kantaen kissaa
käsivarrellaan. Lotti juoksi hänen rinnallaan.
-- Heikki tahtoi lähteä pois, kertoi tyttö äidille. -- Mutta ensin
hänen täytyi pestä Mosse ja kääriä sen käpälä. Enkä minä päästä häntä
lainkaan pois.
Pastori loi renkipoikaansa tutkivan katseen.
-- Heikki, tule minun työhuoneeseeni, sanoi hän lyhyesti.
Heikki puraisi huultaan.
Kas niin! Nyt sitä oltiin kiikissä. Saattoihan sen arvata, kun
brittiläinen kerran oli liikkeellä. Hän kohotti päätään uhmamielinen
katse silmissään ja astui pastorin jäljestä sisään.
Pastori sulki huoneensa oven ja ojensi pojalle Henrik Gyllenheimin
valokuvan.
-- Tunnetko hänet? kysyi hän.
* * * * *
Seuraavana aamuna tiesi koko pappila, karjapiiasta ja muonarengistä
alkaen, että Heikki Heikinpoika, jota itsekukin oli komentanut ja
renkinään pitänyt, joka oli ollut niin rivakka töissään ja naseva
puheissaan, oli Sarvimäen paronin ainoa poika.
-- Enkös minä sitä koko ajan ihmetellytkin, kun se oli niin
nättiruokainen, päivitteli Riikka. -- Ei meikäläiset niin vähällä elä.
-- On niillä herrain nulikoilla metkunsa, tuumi vanha Ananias,
ruotilainen.
Martta oli toisten ihmetellessä ja päivitellessä yks kaks toimittanut
entiselle käskyläiselleen lämpimän kylvyn. Poikahan oli tahallaan
pitänyt kasvonsa likaisina, jotta häntä olisi vaikeampi tuntea. Kai
hänet oli puhtaana vietävä kotiin.
Sarvimäen nuori paroni istui jonkin verran nolona pastorin huoneessa.
Pastori oli puhunut hänelle pitkään ja isällisesti. Henrik oli tottunut
toisenlaiseen äänilajiin kotonaan. Selkäpiitä karmi hänen ajatellessaan
äitipuolen soimauksia ja ruikutusta.
-- Paljon huolta olet isällesi ajattelemattomuudellasi tuottanut,
sanoi pastori. -- Hänen on täytynyt keskeyttää kylpykautensa, jättää
paronitar Saksaan ja yksin matkustaa Suomeen.
-- Mitä! huudahti Henrik ja hypähti pystyyn -- onko maman jäänyt
Saksaan? No silloin on kaikki hyvin, isän kanssa kyllä tulen toimeen.
Hän toruu ja pauhaa kyllä kovin, mutta leppyy pian. Ja tietääkö
pastori, suoraan sanoen isä on iloinen päästessään takaisin rakkaaseen
Sarvimäkeensä. Hän on uhrilammas, jota maman nauhasta taluttaa
kylpypaikkoihin.
-- Poika, poika, varoitti pastori. -- Sopimatonta on noin puhua
vanhemmistaan.
Mutta Henrikin paha tuuli oli nyt kuin poispyyhkäisty. Hän rakasti
isäänsä ja iloitsi, kun kerrankin ilmaantui tilaisuus oleskella hänen
kanssaan kotona ilman äitipuolen häiritsevää läsnäoloa.
Lastenhuoneessa oli tapahtuma herättänyt vilkkaan hälinän ja ajatusten
vaihdon.
-- Kuinka hirveän romanttista, selitti Ulla. -- Ajatelkaa, täällä hän
kantoi vettä ja halkoja Riikalle ja lakaisi pihan ja hoiti hevoset ja
sen semmoiset ja nukkui luhdissa ja söi väen kanssa keittiössä. Ja
Sarvimäellä hänellä on palvelija joka sormelle ja hienot vaatteet ja
höyhenpatjat. Sehän on aivan kuin Alfred Suuri tai Kustaa Waasa. -- Kai
hänestä vielä tulee Suomen vapauttaja vai mitä luulet, Liisi?
-- Kyllä varmaan, kehui Kaarlokin. -- Heikki on niin rohkea ja
pelkäämätön.
Tyyra ei ollut vaihtanut sanaakaan keskustelun aikana. Hän oli syvästi
masentunut.
Hedda Gyllenheimin veli! Ja hän oli kohdellut häntä kuin sivistymätöntä
renkiä. Mutta missä ihmeessä hänen järkensä oli ollut, kun ei hän
huomannut, että Heikki sentään oli hienompi kuin tavalliset renkipojat!
-- Kyllä nyt Tyyraa harmittaa, sanoi Joju armottomasti. -- Ei kai sinua
tänä kesänä Sarvimäkeen kutsuta.
-- Tämä on meille kaikille hyvä opetus, sanoi Minna, -- ihmistä tulee
kohdella hänen ansioittensa mukaan eikä vain säätyyn katsoen.
Heikki oli tullut sisään ja pysähtynyt ovelle. Hän oli painanut umpeen
toisen silmänsä ja tirkisti pahankurinen ilme kasvoillaan Tyyraa.
Kaarlo ja Lauri hyökkäsivät hänen kimppuunsa.
-- Heikki, menetkö nyt kotiisi? huusivat he. -- Meille tulee sinua
kauhean ikävä.
Heikki nyökkäsi.
-- Minkä sille voi? Pastori on erottanut renkipoikansa.
Hänen katseensa osui Lottiin. Pikku tyttö oli vetäytynyt nurkkaan ja
istui siinä matalalla jakkarallaan kasvot käsien peitossa.
Heikin kasvoille levisi miltei hellä ilme. Hän astui Lotin luo ja veti
kädet syrjään. Niiden takaa paljastui kyyneleinen silmäpari, joka
moittivana kohdistui häneen.
-- Sinä et ollutkaan tallirenki. Sinä petkutit minua.
-- Pikku prinsessa, pikku prinsessa, tallirengithän usein saduissa
muuttuvat kuninkaanpojiksi. Ja minä tulen varmasti sinut noutamaan
vielä kerran.
-- Kuudella maidonvalkoisella hevosellako ja kullatuilla vaunuilla?
-- Varmasti.
Lotti nauroi kiharoitaan pudistaen.
-- Kyllä minä tiedän, että se on satua, mutta se on niin hauskaa.
Heikki katseli häntä hymyillen. Ja hänen kehittymättömässä
pojanmielessään heräsi aavistus toisesta Lotista, pitkästä,
keltakutrisesta tytöstä, jolla oli pikku prinsessan siniset
lapsensilmät ja hellä äidillinen sydän.
-- Heikki, hevonen on valjaissa, ilmoitti pastori. Hän tahtoi itse
viedä pojan Sarvimäkeen.
Hyvästijättö oli sydämellinen. Heikki oli ollut jokaisen suosima. Nyt
eron hetkellä muistui elävästi mieleen hänen avoin, reipas luonteensa,
kohtelias avuliaisuutensa ja iloinen mielensä.
-- Me emme enää koskaan saa niin mojoa renkipoikaa, valitti Kaarlo.
-- Niin myöntäkää, että ainakin mitä hevosten hoitoon tulee, minä olin
Ranssua etevämpi, naureskeli Henrik. -- Rikkaruohot ne tosin olivat
kompastuskiveni, mutta hevoset suin hyvästi.
Hän kiipesi kieseihin, mutta ei millään muotoa suostunut istumaan
pastorin rinnalle.
-- Ollaan nyt vain vielä niinkuin ennenkin. Ja enhän minä ole vielä
oikein herrasvaatteissakaan.
Hän heilutti iloisesti vanhaa hattureuhkaansa portailla seisovalle
pappilan väelle.
-- Kyllä minä pian tulen takaisin, huusi hän. -- Ratsastan Aiaalla tai
tulen vaunuilla noutamaan teidät Sarvimäkeen.
He ajoivat niityn ohi. Siellä hyöri pappilan väki vielä viimeisiä
heiniä tehden.
-- Saanko sanoa heille hyvästi? kysyi Henrik.
Pastori nyökkäsi. Poika hyppäsi alas kääseistä ja harppasi aidan yli.
Hän kätteli jokaista erikseen. Miehet löivät kättä, mutta eivät niin
vapaasti kuin ennen, tytöt niiasivat ja toivottivat menestystä nuorelle
paronille.
Heikki tunsi pistoksen rinnassaan. Miksi he nyt olivat niin
toisenlaisia? Ennen reippaita ja toverillisia, nyt jäykkiä ja vieraita.
Täytyikö maailmassa aina olla niin?