-- Niin, Anna, sanoi everstinna Örnfelt ja laski pöydälle
kahvikuppinsa, jätän nyt molemmat enkelini sinun ja miehesi huostaan.
Sinä ymmärrät, mitä hellä äidinsydän kärsii luopuessaan lapsistaan,
mutta mitä tehdä? Noora on myös lapseni, ja Vilhelm tahtoo välttämättä
minut mukaansa Sveitsiin.
-- Pelkään vain, etteivät lapset viihdy meillä. He ovat tottuneet niin
peräti toisenlaisiin oloihin, sanoi pastorin rouva hiljaisesti.
-- Se on kyllä totta, mutta Vilhelmin mielestä tekee lapsille hyvää
nähdä vaatimattomiakin oloja, se herättää heissä suurempaa kiintymystä
kotiin. Näetkös, Anna, me kaksi, Vilhelm ja minä, koetamme kasvattaa
lapsemme periaatteiden mukaan. Tiedämme, että esimerkiksi Minna on
kaikin puolin hyvin kasvatettu nuori tyttö, sopivaa seuraa kenelle
tahansa, ja muut lapsenne ovat myös siivoja, joskin jonkin verran
kömpelöitä ja maalaisia. Hovineuvoksetar oli Minnaan hyvin tyytyväinen,
voin sinulle kertoa.
Annan poskille kohosi hieno puna.
-- Minna on kyllä hyvä tyttö, sanoi hän.
-- Mikä onni, että saitte hänet Haminaan tyttöopistoon. Olen kuullut
hänen ääntävän ranskaa, ja se oli aivan erinomaista. Usko minua, hänen
onnistuu päästä hyviin naimisiin.
-- Palatakseni Tyyraan ja Jojuun, olet kai huomannut, että he molemmat
ovat hyvin herkkiä ja hienotunteisia. Joju varsinkin on erinomaisen
sensible. Häntä tulee kohdella hellävaroen, ei mitenkään loukkaamalla.
-- Toisin sanoen hemmotellen, kuului Elviira rouvan kuiva ääni sohvan
kulmasta. Hän oli tähän asti ääneti kuunnellut sisarensa puhetta,
niinkuin näytti, syventyneenä villa-alushameen kudontaan.
-- Ei suinkaan, rakas sisar, meidän lapsiamme ei koskaan ole
hemmoteltu. Mutta sekä Vilhelm että minä olemme sitä mieltä, että
lapsia tulee kohdella hienotunteisesti.
-- Pötyä, lapset tarvitsevat kuria, vastusti Harjulan rouva.
Everstinna hymyili imelästi ja siristi silmiään.
-- Luonnollisesti on ero lasten ja lasten välillä. Meidän
lapset -- -- --
-- Teidän lapset ovat juuri yhtä juonikkaita ja tottelemattomia kuin
muidenkin.
-- Elviira, sinä loukkaat minun tunteitani, ja minun täytyy
sanoa -- -- --
Salaisuudeksi jäi mitä Alma sisar aikoi sanoa, sillä ovi aukeni ja
Niemelän rouva astui sisään poikansa ja tyttärensä seurassa.
-- Päivää, päivää, rakas Anna. Ja Elviira, mitä kuuluu? Mutta Alma,
oletko sinäkin täällä? Sehän oli yllätys. Ja kuinka komea sinä olet,
yhtä nuori kuin aina ennenkin. Niin, niin, sinulla on toisenlaiset
päivät kuin muilla ihmisillä. Entä pukusi, ohhoh sentään. Me olemme
virttyneitä ja haalistuneita pumpuliriepuja sinun silkkisi rinnalla.
-- Etkö sinä, Hilda, muka tiennyt, että Alma oli täällä? kysyi Harjulan
rouva pistävästi.
Niemelän rouvaa alkoi yskittää.
-- Kas, kun olin aivan unohtaa esittää sinulle lapseni, Alma. Tämä
tässä on vanhin poikani Samuli, tuli keväällä ylioppilaaksi, ja tässä
on Viivi.
Samuli kumarsi kömpelösti, ja Viivi niiasi silmät maahan luotuina.
Samulilla oli älykkäät, kalpeat kasvot, Viivi oli kesakkoinen ja laiha,
mutta terhakan näköinen.
-- Nuoret ovat krokettikentällä. Menkää tekin sinne, sanoi pastorin
rouva. Ja, Viivi kulta, pyydä Marttaa tänne.
-- Ajatelkaas, sanoi Niemelän rouva tyhjennettyään kaksi kupillista
kahvia. -- Ajatelkaas, mitä Verner kuuli eilen kaupungissa. Kas, minne
minun käsityöpussini joutui?
Kotvasen etsittyään hän löysi kuluneen käsityöpussinsa tuolin alta.
-- Otin käsityötä mukaani, kun ajattelin, että Anna ehkä tahtoo pitää
meidät illallisen yli. Tulee niin harvoin täällä käydyksi, kun matka on
pitkä.
-- No, mitä Verner kaupungissa kuuli? kysyi Elviira rouva
kärsimättömästi.
Hilda rouva veti sukankutimen esiin pussista, ja saatuaan silmän
puikkoon hän alkoi:
-- Niin, kuulkaapas, kun kerrottiin, että Ulrik Schöring muka on nähty
siellä.
-- Ulrik Schöring!
Niemelän rouva nautti hämmästyksestä, joka oli nähtävänä läsnäolevien
rouvien kasvoilla.
-- Niin, juuri, Ulrik Schöring. Sanoivat hänen liikkuneen sen
amerikkalaisen herran seurassa, joka on ostanut Kaunialan.
-- Se nyt on pelkkää puhetta, sanoi Harjulan rouva. Olisihan hän
silloin käynyt meilläkin tai pappilassa.
-- Ei ole niinkään sanottu, että häntä haluttaa käydä teillä, sanoi
Niemelän rouva merkitsevästi.
-- Olen varma siitä, että on juoruja, arveli Alma Örnfelt.
-- Minä aion ainakin mennä Kristiina Blylodhin luo ottamaan asiasta
selkoa, sanoi Niemelän rouva päättäväisesti. Olen aina pitänyt Ulrik
Schöringistä ja toivon hartaasti, että hän vielä palaa kotiseudulleen.
-- Hän oli miellyttävä poika, sanoi Anna lämpimästi.
Molemmat toiset naiset olivat ääneti. Sitten sanoi Elviira rouva:
-- Hän oli tuhlari kuten isä ja isoisä. Tuhlari ja huikentelevainen.
Amerikka on juuri sopiva maa hänenlaisilleen.
Anna puristi huulensa yhteen. Alma Örnfelt vaihtoi puheenaihetta.
Krokettikentällä olivat nuoret sillä aikaa täydessä toimessa. Pelattiin
kolmessa puolueessa. Jaakko ja Minna, Samuli ja Naimi, Viivi ja Miili.
Martta oli rientänyt keittiöön huolehtimaan kahvista.
Ylt'ympäri krokettikenttää istuivat nuoremmat katselijoina osoittaen
kiivain elein ja suorasukaisin huudahduksin hyväksymistään tai
paheksumistaan pelaajien otteilla.
-- Menkää, te aikaihmiset, nyt jo jonnekin muualle ja heittäkää kenttä
meidän haltuun, ehdotti Mikko.
-- Niin, me tahdomme myöskin pelata! huusivat toiset lapset kuorossa.
Teidän pelinne on kohta lopussa. Hei, hei, Minna, se oli oiva temppu.
Eläköön! Minna ja Jaakko voittivat.
Kuin intiaanit hyökkäsi katselijaparvi kentälle, sieppasi nuijat
käsiinsä ja alkoi jakautua puolueisiin.
-- Ollaanko me yhtä puoluetta? kysyi Ulla Tyyralta.
-- Pelaatko sinä hyvin? kysyi tämä.
-- Ulla pelaa huonosti, kirkui Mikko. Tule minun puolelleni. Joju ja
Ulla saavat olla yhtä miestä, ja Liisi ja Emma. Kaikki paalun luo!
Ulla pelasi haluttomasti ja alakuloisena. Miksi ei Tyyra voinut
ruveta hänen puolelleen! Oi, jospa hän olisi arvannut, kuinka Ulla
häntä ihaili. Tyyra olisi voinut olla hänen paras ystävänsä, Emma ei
ollut mitään hänen rinnallaan. Mutta Tyyralla oli niin monta ystävää
Helsingissä. Ullasta hän ei välittänyt, sen huomasi selvästi.
Elämä on sentään surullista! Mitenkä Minna ja Martta kerran
sanoivatkaan? Traagillista, niin juuri, traagillista. Ja tuo
Jojukin pelaa niin surkean huonosti. Ei pääse porttien lävitse, ei
ajamallakaan. Liisi ja Emma ennättivät ensimmäisinä paaluun.
-- Voitimme. Ja sinä, Mikko, älä lainkaan riitele. Koetit pettää, mutta
minä kyllä huomasin metkusi, kehuskeli Emma.
Liisi haukotteli. Kunpa jo menisivät vieraat. Koko iltapuoli kului
turhaan. Mikon ja Emman seura ei häntä huvittanut. Oikeastaan hän jo
kuuluikin isojen seuraan. Päättävästi hän keikautti niskojaan, niin
että pitkä palmikko nytkähti. Toisten vielä kinaillessa siitä, kuka oli
pelissä eniten vääryyttä tehnyt, Liisi juoksi mäelle lehtimajaan, jonne
Martta oli kantanut kahvitarjottimen. Tekeytyen niin pieneksi kuin
mahdollista hän istui Miilin viereen.
Auringon säteet pujottautuivat sisään tiheän lehtikudoksen lävitse ja
kikattelivat nuorten tyttöjen vaaleilla kesäpuvuilla ja olkihatuilla.
Jaakko ja Samuli olivat ottaneet ylioppilaslakin päästään. Samuli istui
Naimin vieressä, jonka posket olivat tavallista punakammat.
Miili esitti panttileikkejä, mutta toisten mielestä oli hauskempi
keskustella.
-- Elämä on lyhyt, sanoi Samuli kohottaen silmälasejaan, ja meidän on
päästävä selvyyteen niin paljosta.
-- Ette kai aio ruveta taas pohtimaan suuria kysymyksiä? huudahti
Miili. Silloin minä saan päänsärkyä.
-- Minä en koskaan keskustele naisten seurassa elämän suurista
kysymyksistä, sanoi Jaakko ylimielisesti.
-- Kuulepas tuota! huudahti Viivi. Sen päätöksen kai teit sen jälkeen
kuin viimeksi kiistelimme, ja sinä niin loistavasti jouduit tappiolle.
-- Lauletaan, ehdotti Martta. Näen, että Samuli on tuonut kitaransa.
Samuli otti pyynnöstä kitaran ja näppäili sitä hetken.
-- Laulanko Trubaduurin viimeisen rukouksen?
-- Oi laula, pyysivät toiset.
Samuli lauloi, ja toiset kuuntelivat kasvoillaan nuoruuden onnellinen
kaihomielisyys.
Liisi hiipi hiljaa pois.
Hän ei ollut löytänyt täälläkään mitä etsi. Hempeämieliset
rakkauslaulut ja haaveilu eivät häntä viehättäneet.
* * * * *
-- Ulla, sanoi Tyyra illalla, kun molemmat tytöt istuivat salissa
selaillen valokuva-albumia. -- Katsopas, miten erilaiset kädet Anna
tädillä on kuin minun äidilläni.
Pastorin rouva ja Alma Örnfelt istuivat vieretysten sohvalla. Ulla
katseli heitä vertailevasti. Alma täti nojautui sohvan selkämystä
vasten suorana ja ryhdikkäänä. Hänen lihavahkoilla, vaaleahipiäisillä
kasvoillaan näkyi tuskin ryppyä, tukka oli hyvin käherretty ja
kiiltävän musta, puku oli hienoa, vaaleata musliinia, vartalo nuorekas,
vyötäisiltä hoikka, sileät ja valkoiset kädet lepäsivät sylissä
joutilaina, pari hohtokivistä sormusta välkkyi hyvinhoidetuissa
sormissa. Ulla ymmärsi, että hän oli moitteettomasti pukeutunut, komea
maailmannainen. Sitten hän loi silmänsä äitiin. Alma tädin rinnalla
tämä näytti pieneltä ja hennolta. Kasvot olivat kalpeat ja väsyneet,
silmien ja suun ympärillä oli ryppyjä. Ja kädet -- niin, Tyyra oli
oikeassa -- ne olivat aivan erilaiset kuin Alma tädin. Laihat ja
päivettyneet, siniset suonet hiukan koholla, iho hienoissa rypyissä.
Ulla tunsi selittämätöntä mielipahaa. Miksi ei äiti ollut yhtä
komea ja nuoren näköinen kuin Alma täti? Hänen pukunsakin oli niin
yksinkertainen, tumma pumpulihame vain. Olisihan hän voinut pukeutua
paremmin nyt, kun Örnfeltit olivat täällä. Ja laihoissa sormissa, jotka
nytkin niin ahkerasti kuljettivat neulaa, ei ollut muita koristeita
kuin kaksi kapeata, sileätä sormusta.
-- Minusta äidin kädet ovat niin hienot ja kauniit, sanoi Tyyra.
Ulla oli ääneti. Hän tunsi tällä hetkellä vastenmielisyyttä ihailtua
ystävää kohtaan. Ja samalla ikään kuin jonkinlaista tyytymättömyyttä
äitiin. Koko illan tätä tyytymättömyyttä sitten jatkui. Koti tuntui
ikävältä, pikku pojat melusivat tavallista enemmän, ruoka oli mautonta.
Nyrpeänä hän meni makuulle pieneen, kapeaan sänkyynsä Lotin vuoteen
viereen.
Lotti oli pannut kaikki nukkensa, kasvattilapsi Berengaria mukaan
luettuna, nukkumaan ja oli jo sikeässä unessa, kun Ulla yhä valvoi. Hän
kääntelehti vuoteessaan, potki lakanan yhdeksi mytyksi jalkopäähän,
muutti pielusta puolelle ja toiselle, huokaili ja voihki hiljaa
itsekseen.
Miksi hän ei saanut unta? Oliko hän tehnyt syntiä? Isä oli usein
sanonut, että paha omatunto on huono päänalainen.
Oliko hänellä paha omatunto? Ja mistä?
Hän näki äkkiä edessään kaksi laihaa, hiukan ryppyistä kättä, siniset
suonet olivat koholla, sormia koristi vain kaksi kapeaa kultavannetta.
Kädet tuntuivat katsovan häneen, aivan kuin niillä olisi ollut silmät.
Ja nyt ne puhuivat.
-- Ulla, sanoivat ne. Sinä halveksit meitä. Häpeät puolestamme. Niinko
meidät palkitset? Oletko unohtanut mitä olemme puolestasi tehneet?
Olemme mekin kerran olleet hienot ja valkoiset, sileät ja täyteläiset.
Mutta siitä on kauan. Senjälkeen olemme ommelleet ja parsineet, pesseet
ja keittäneet. Olemme kantaneet sinua, kun olit pieni, kostuttaneet
polttavaa otsaasi, kun olit sairas. Sinun, sisartesi ja veljiesi tähden
olemme kauneutemme kadottaneet.
Ja nyt sinä häpeät meitä. Häpeät äidin käsiä.
Ulla kavahti istumaan vuoteessaan.
-- Äiti, äiti, nyyhkytti hän. Oi, anna anteeksi.
Hän astui varpaisillaan pelkässä paidassa äidin makuuhuoneen ovelle ja
kurkisti sisään.
Äiti oli jo vuoteessa.
Ulla hiipi hiljaa vuoteen luo ja pujahti peitteen alle äidin viereen.
-- Äiti, äiti, kuiskasi hän taas. Anna anteeksi. Ja hän puristi lujasti
äitiä kaulasta.
-- Mitä? kysyi äiti.
Ulla kohotti kädet poskeaan vastaan.
-- Siunatut, rakkaat, väsyneet kädet, kuiskasi hän.
Äiti siveli hänen hiuksiaan hiljakseen.
Hän ymmärsi, että tämä herkkä, ajattelematon hetken lapsi saisi paljon
kärsiä maailmassa.