Vapunpäivä koitti sumuisena, mutta pastori lupasi päivänpaistetta ja
lapset luottivat häneen, vaikka hyvin tiesivät isän ilmanennustusten
yhtä usein pettävän kuin pitävän paikkansa.
Äiti ja Martta olivat olleet jalkeilla kello neljästä aamulla. He
olivat leiponeet ja paistaneet. Riikka oli pessyt lattiat ja Martta
silittänyt uutimet ikkunoihin.
Ulla istui lastenhuoneen pitkällä pöydällä, heilutti jalkojaan ja
lauloi kovalla äänellä:
Papinrouvat, papinrouvat nyt taas iloitkoot,
koska saavat luottaa,
että kaksi vuotta
vielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on.
-- Häpeä, Ulla, tuollaisia renkutuksia ei lasten sovi laulaa, nuhteli
Martta.
-- Renkutuksia! Tämä on oikein kirjassa painettu. Ja siinä puhutaan
papeista. Tulee seurata aikaansa, rakas Martta.
-- Älä lörpöttele, vaan tule kiillottamaan isän saappaita.
-- Martta kulta, jos sinun välttämättä täytyy komentaa meidät työhön,
niin ehdotan, että minä menen metsään poimimaan vähän sinivuokkoja.
Tiedän päivänpaisteisen paikan Keinumäen etelärinteellä, missä ne
varmaan jo ovat auenneet. Liisi voi kiillottaa isän saappaat.
-- Älä luulekaan niin helpolla pääseväsi, huudahti Liisi, itse
pujahtaisit metsään, ja minä saisin harjata saappaita. Ei, hyvä
mamselli, se ei kelpaa.
-- Anna Ullan mennä. Hän tietää parhaat kukkapaikat. Ja sinivuokot
kahvipöydässä sopivat mainiosti sinivalkoisiin kuppeihimme.
Liisi sulki raskaasti huoaten kirjansa ja nousi luoden Ullaan
harmistuneen katseen.
-- Joudu ajoissa kotiin pienentämään sokeria, huusi Martta Ullan
jälkeen. -- Ja jauhamaan kahvia.
-- Kyllä, kyllä, lupasi Ulla. Mutta kahvit saa Lotti jauhaa.
Hän juoksi ylös pitkin kapeata kujaa kuin siivillä kiitäen. Sumu
oli hälvennyt, ja aurinko paistoi hymyilevänä sinisellä taivaalla.
Siimeksessä, missä vanhojen kuusien oksat estivät päivältä pääsyn,
loisti lumi vielä valkoisena. Mutta muutoin oli maa paljaana, ja heikko
aavistus vihantaa pani sydämen sykkimään kevätonnesta.
Ja tuolla -- Ulla pysähtyi ihastuneena -- tuolla kasvoi sinivuokkoja,
kymmenittäin, sadoittain. Aurinko oli ne vastikään herättänyt
lämmöllään, ne olivat kuin pienet, kylvystä vastanousseet
sinisilmä-keijukaiset. Riemuhuudoin juoksi Ulla niiden luo. Varovasti,
yksitellen hän ne poimi.
-- Te rakkaat, rakkaat, kuiskasi hän suudellen hellästi sinisiä
terälehtiä.
Hetkistä myöhemmin kuuli Martta tullessaan leivintuvasta pihan yli
hänen kaikuvalla äänellä laulavan:
"Ah voi, kuinka kauheasti,
suru vaivaa mieltäni,
kun mun täytyy lähteä
ja tänne jättää kultani."
Martta pudisti päätään. -- Ei ole hyvä, että Riikka opettaa lapsille
kaikenlaisia renkutuksia, sanoi hän äidille keittiössä.
-- Niin, sanoi äiti huolestuneena. Ei isäkään siitä pidä. Pappilan väen
tulisi kaikessa olla esikuvana. Mutta emmehän voi kieltää palvelijoita
laulamasta.
-- Tyttöjä voisi ainakin kieltää.
Äiti oli luonut katseensa mäelle. Sen rinnettä astui Ulla kädet täynnä
sinivuokkoja, harakanvarvuista kiedottu vihanta seppele hiuksilla. Nyt
hän lauloi, niin että piha raikui.
"Voi, voi, voi, kun kullalleni
on niin pitkä matka."
Äidin tummiin silmiin tuli lämmin loiste. Jos kuka hänen lapsistaan
niin juuri Ulla oli äidin sydäntä lähellä. Ulla oli hän itse lapsena --
juuri samanlainen -- herkkä kyyneliin, herkkä iloon oli hänkin ollut --
ajattelematon ja ajattelevainen -- vastakohtia täynnä.
-- Ovathan ne kuitenkin kansanlauluja, sanoi hän puoliääneen kuin
puolustaen Martalle.
Martta ei vastannut. Hän leikkasi kullankeltaista sisarkakkua
tasaisiin, säännöllisiin viipaleisiin.
Pikku pojat ryntäsivät sisään.
-- Vieraita tulee!
Punainen, vanhuuttaan kallistuva veräjä avautui, ja pihalle ajoivat
pappilan nelipyöräiset. Pastori itse ohjasi vanhaa, hidasta
Liinaharjaa. Hänen rinnallaan istui suorana vanha nainen.
-- Kristiina täti!
Pastorin rouva riensi nopeasti vastaanottamaan vierasta.
Kristiina Blylodh kohotti vältellen molempia käsivarsiaan torjuakseen
Annaa, joka tahtoi auttaa häntä trilloista maahan.
-- Älä ole hätäinen, Anna. Minä pääsen kyllä itse. Kunhan vain löydän
keppini. Siinä se onkin. Kas niin, ojenna nyt kätesi. Varovasti,
varovasti. Voi, voi, Anna, sinä olet aivan yhtä hätäinen kuin ennen
tyttönä.
Hitaasti ja varovasti pääsi vanha neiti viimein maahan. Tuntiessaan
vakavan maakamaran jalkainsa alla hän huoahti helpotuksesta ja kääntyi
pastorin puoleen.
-- Kiitos kyydistä. -- Mutta hyväinen aika, ridikyylini, missä on
ridikyylini? Se on varmaankin pudonnut. Siinä olivat silmälasini. Ilman
niitä en näe mitään.
Alkoi kova etsintä, jonka kuluessa Kristiina täti voihki ja hätäili.
Viimein Martta, joka myös oli rientänyt pihalle, löysi vanhan mustan
laukun jalkapeitteen alta. Kristiina täti vastaanotti kaivatun
aarteensa kiihtyneenä.
-- Kiitos. Pelkäsin sen jo pudonneen ajopeleistä. Ja nyt vielä huivini,
kas niin, nyt olen valmis astumaan sisään.
Pastori ojensi käsivartensa vanhalle tädille. Hän oli tavallisen
miehen mittainen, mutta Kristiina täti oli vielä pitempi. Suorana
ja komearyhtisenä hän astui, toisella kädellä nojaten keppiinsä.
Pastorin rouva ja lapset seurasivat jäljestä. Äiti hellästi hymyillen,
lapset hämillään. Vanha täti oli heistä perin omituinen. Hän ei ollut
tervehtinyt ketään, tuskin luonut heihin katsettakaan.
Eteiseen päästyään Kristiina täti alkoi vapautua päällysvaatteista
suurella huolella. Hän irroitti päästään pienen mustan hatun, joka
kuminauhalla oli kiinnitetty leuan alle, puhalsi siitä tarkoin jokaisen
tomuhiukkasen, silitti harsoa, kunnes siitä rypyt olivat oienneet ja
laski molemmat esineet varovasti hyllylle. Päällystakkinsa hän ojensi
Martalle:
-- Tämän sinä kai harjaat, hän sanoi. Puhdista liepeet hyvin.
Sitten hän otti ridikyylistä esille mustan pitsipäähineen, ravisti
sitä tuokion ja laski sen sitten harmaille, sileäksi kammatuille
hiuksilleen. Senjälkeen hän irroitti hametta kannattavan kuminauhan
vyötäisiltä, kääri sen huolellisesti kokoon ja pisti laukkuunsa.
Ja viimein hän kääntyi isäntäväkensä puoleen. Hänen suuret, hiukan
kulmikkaat kasvonsa loistivat älyä ja hyvyyttä. Hoikan, hennon Annan
hän sydämellisesti veti luokseen.
-- Olen niin iloinen, pikku Anna, kun olen saanut sinut tänne. Kiitos
siitä, että lähetit miehesi minua hakemaan.
Pastorin rouva hymyili vesissä silmin.
-- Rakas Kristiina täti, olisin mielelläni tullut heti sinua
tervehtimään, mutta meillä on ollut täällä niin paljon puuhaa, etten
mitenkään ole ennättänyt. Ja kiitos, kiitos kauniista lahjastasi,
rakkahin täti. Miten hennoit siitä luopua?
Kristiina täti taputti hyväntahtoisesti häntä selkään.
-- Niin katsos, sanoi hän, minä olen jo vanha ja saatan milloin tahansa
kuolla. Vanha ompelupöytä on minulle rakas, ja sinä olet lähin sen
saamaan. Puuttuisi vain -- tässä tuimistuivat vanhan neidin kasvot, --
että Alma Örnfelt tai Elviira Kemell sen perisi.
-- Entä jos Agnes tai Ulrik vielä palaisivat? kysyi Anna arasti.
Kristiina täti pudisti surullisesti päätään. -- Sitä en usko. En ole
kuullut heistä kummastakaan vuosikausiin. Agnes rukka kirjoitti kyllä
joskus äidilleen, mutta sitten kirjeet äkkiä lakkasivat tulemasta. Ja
Ulrik ei äitinsä kuoleman jälkeen ole kirjoittanut riviäkään.
-- Ulrik raukka, hän on kai sortunut suuren maailman pyörteisiin, sanoi
pastori.
-- Sitä en usko, sanoi Kristiina täti tiukasti. Poika ei ollut sen
luonteinen. Mutta hän on voinut joutua jonkin onnettomuuden uhriksi.
Vanha neiti oli vaipunut istumaan vierashuoneen mukavaan kiikkutuoliin.
Varjo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, ne näyttivät vanhoilta ja
kuihtuneilta.
-- Ulrik oli aina minun lempipoikani, sanoi hän. Hän muistutti
isoisäänsä.
Anna katseli säälien vieraansa älykkäitä, isopiirteisiä kasvoja.
Kristiina Blylodh, Gustaava Schöringin ainoa sisar, oli ollut kuin
perheenjäsen Kaunialassa. Anna muisti kuulleensa, että patruuna
Schöring, kuten häntä usein sanottiin, oli vanhempainsa tahdosta
valinnut sisaruksista vanhemman ja kauniimman -- Gustaavan. Mutta kälyä
hän oli pitänyt suuressa arvossa. Kristiina oli sisartaan henkevämpi,
ja lanko keskusteli mielellään hänen kanssaan, kenties käly ymmärsi
paremmin hänen luonnettaan kuin vaimo.
Kun Olivia rouva, Herman Schöringin nuori, hemmoteltu vaimo, tuli
taloon, kohteli hän Kristiina tätiä yliolkaisesti. Täti oli hänen
mielestään naurettava vanhapiika. Loukkaantuneena Kristiina muutti pois
Kaunialasta pari vuotta lankonsa kuoleman jälkeen ja kävi vain lyhyillä
vierailuilla Kaunialassa.
Mutta kun sitten kaikki luhistui majurin kuoltua ja leski jäi
avuttomana sukulaisten armoille -- kenen luona hän silloin sai kodin?
Kristiina tätiin, "vanhaanpiikaan", hän silloin turvautui mieluummin
kuin omiin lähimpiin sukulaisiinsa. Ja köyhänäkin -- hän oli myös
kadottanut suurimman osan omaisuuttaan sisarenpojan vararikossa -- täti
avasi mielellään hänelle kotinsa.
Pastori astui huoneeseen keskeyttäen Annan mietteet.
-- Kai Kristiina täti jää meille nyt koko päiväksi? kysyi hän.
Kristiina täti ravisti päätään.
-- Ei, kiitos, sanoi hän. Teille tulee arvattavasti vieraita, ja minä
olen viime aikoina ollut niin vähän ihmisten seurassa.
-- Mutta, täti, ethän toki aikone niin pian lähteä? Et sinä ennen
ole ihmisiä vieronut, pikemmin päinvastoin. Sinähän ennen aina pidit
vireillä keskustelua, kun Kaunialassa oli vieraita. Muistatko?
Täti hymähti surumielisesti.
-- Muistan kyllä, Anna kulta. Mutta se oli silloin. Nyt olen köyhä
vanha nainen, jolla on hyvin kulunut ja vanhanaikainen puku. Kristiina
Blylodhista on vain rauniot jäljellä.
-- Mutta, täti, mikä pukuasi vaivaa? Olethan yhtä hieno mustassa
silkkipuvussasi kuin kuka hyvänsä.
Kristiina täti nauroi makeasti.
-- Niin, niin, kuka sitä uskoisi. Tämän silkkihameen teetin Elviira
Kemellin häihin -- siitä on nyt kaksikymmentäkolme vuotta. Hame ja minä
sopeudumme hyvin, mutta Elviira Kemelliä en mielelläni tapaa. Hän ja
hänen hieno sisarensa kohtelivat tunnottomasti Oliviaa, joka oli heidän
oikea serkkunsa. Olen sanonut heille siitä suorat sanat, ja siitä he
eivät pitäneet.
Anna ja pastori vaihtoivat leikillisen silmäyksen. He tunsivat
Kristiina tädin "suorat sanat". Hän oli arvosteluissaan säälimätön, jos
hänen tarkan tarkkaa oikeudentuntoaan loukattiin.
-- Teillä on siis kireät välit, kuten sanotaan, Harjulan väen ja
Örnfeltien kanssa.
-- En pidä kitsaista, kovasydämisistä ihmisistä, sanoi Kristiina täti
lyhyesti.
Martta oli keskustelun aikana tuonut sisään kahvitarjottimen.
-- Jos Kristiina täti on väsynyt eikä halua tavata ihmisiä, sanoi hän
punastuen rohkeuttaan, voisi hän ehkä levätä vierashuoneessa sen aikaa
kuin muut vieraat ovat täällä.
Kristiina täti loi lasiensa takaa kiinteän katseen puhujaan.
-- Käytännöllinen tyttö, sanoi hän. Se ihmetyttää minua, Anna, sillä
sekä sinä että miehesi olette kovin epäkäytännöllisiä.
Pastorin rouva nauroi, mutta pastori kysyi ihmetellen:
-- Olenko minä tädin mielestä epäkäytännöllinen?
-- Se, että sinä, mies kulta, lainkaan teet tuollaisen kysymyksen,
osoittaa, että olet epäkäytännöllisempi kuin luulin.
Ja Kristiina täti purskahti raikkaaseen nauruun, Lotti pisti päänsä
sisään:
-- Siellä tulee hirveästi vieraita. Koko maantie pölisee.
Kristiina täti nousi.
-- Jos suvaitsette, katoan nyt. Onko sinulla jokin nidos Kierkegaardia
kirjastossasi, pastori? Ei, älä tule itse. Joku tytöistä ehkä hakee sen
minulle.
-- Liisi etsii sen. Hän tuntee kirjastoni paremmin kuin minä itse.
Koko joukko ajopelejä oli ajanut pappilan pihalle. Tulijat olivat
paraasta päästä pitäjän arvohenkilöitä, joukossa muutamia rikkaita
talonpoikia emäntineen. Pyöreän, toimeliaan lukkarin johtama
pieni kuoro viritti eteisessä virren, vanha kruununvouti lausui
muutamia tervetuliaissanoja, ja sitten käytiin sisään. Kynnyksellä
luonnollisesti kursailtiin jonkin aikaa, kunnes Harjulan rouva
päättävästi sivuutti kruununvoudin rouvan astuen sisään ensimmäisenä.
-- Me päätimme tulla teille aamupäivällä, Anna, puhui Elviira rouva,
kun tervehdysnäytös oli suoritettu. Rovastilaan sopii mennä illalla,
se on vanha talo ja paremmin varustettu. Jaha, tämä on Martta. No ei
hän kaunis ole, mutta siistin ja siivon näköinen. Miili ja Naimi,
tervehtikää.
Kemell seurasi tuikean rouvansa vanavedessä. Hän oli paksu ja
vaaleaverinen, hidas ja harvapuheinen.
-- Katsos nyt Annaa, Mooses, puheli Elviira rouva edelleen. -- Eikö hän
olekin vanhentunut?
Mooses katseli Annaa, ja hänen unteloihin silmiinsä tuli hetkeksi
haikea katse. Oli aika, jolloin Anna Schöringin tummat samettisilmät
olivat panneet hänen hitaan verensä kiivaammin virtaamaan. Mutta siitä
oli kauan. Ja kuitenkin, Anna oli nyt punan kohotessa poskille vielä
kaunis ja nuoren näköinen Elviiraan verrattuna. Mutta niin osaava ja
säästäväinen emäntä kuin Elviira hän tuskin oli.
Pieni laiha Niemelän rouva niiasi pastorille ja syleili Annaa.
-- Toivotan teille monta kaunista Vapunpäivää.
Naimi ja Miili istuivat äitinsä vieressä suorina ja jäykkinä. He olivat
kumpikin isäänsä, paksut ja vaaleat. Miilillä on kirkkaanpunaiset
posket ja vaaleansiniset silmät. Uteliaasti he salaa tarkastelivat
Marttaa, joka hiukan hermostuneena puuhaili kahvintarjoilussa.
Niemelän rouva oli tuonut kaikki neljä nuorempaa poikaansa. He istuivat
jalkojaan heiluttaen ja vartioivat ahnain silmin pöytää, jolle Martta
oli asettanut simapullot ja tippaleivät.
Liisi ja Ulla seisoivat surkean näköisinä oven suussa vasta tärkätyissä
hameissa. Äiti oli käskenyt heidän huvittaa vieraita poikia, mutta
heidän oli mahdoton keksiä sopivaa puheenaihetta. Liisi hävisikin
äkkiä pujahtaen lastenhuoneeseen. Mutta Ulla seisoi yhä uskollisena
paikallaan. Vähitellen hän sentään lähestyi poikia ja rohkaisi mieltään
sen verran että sai sanotuksi:
-- Mennäänkö pihalle lyömään keilaa?
Pojat katselivat häntä silmiään räpäyttämättä, mykkinä ja
hievahtamattomina.
-- Tuletteko pihalle keilaa lyömään? kysyi Ulla uudelleen.
Äänettömyys. Viimein lausui vanhin pojista yksikantaan:
-- Jahka me on saatu simaa ja tippaleipiä.
Ja jälleen käänsivät kaikki neljä silmänsä houkuttelevaan pöytään.
Ullan valtasi kova naurunhalu. Hän kohotti käden suulleen ja juoksi
ulos. Lastenhuoneessa hän päästi ilonsa valloilleen.
-- Nyt on sinun vuorosi koettaa, Liisi, sanoi hän. Minulla ei ole
heihin minkäänlaista vaikutusvaltaa.
-- Poikia! pääsi Liisiltä halveksivasti. En mitään maailmassa halveksi
niin kuin poikia.
Ja Liisi uppoutui tutkimaan Weberin Ihmiskunnan historiaa.
Mutta sisällä salissa oli jo päästy puheen alkuun. Miesväki vetäytyi
pastorin huoneeseen tupakoimaan, naiset tyhjensivät kolmannen
kahvikuppinsa, kiittelivät leivoksia ja juttelivat pitäjän kuulumisia.
Elviira rouvan ääni kuului ylinnä. Hän puhui kuten se, joka on tottunut
komentamaan, ja jakeli mielellään pieniä karvaita pillereitä toisille
naisille. Hilda rouvaa ja Annaa hän kumpaakin kohteli jonkinmoisella
ylemmyydellä. Mutta Hildalla oli valtti, ja sen hän, kun herratkin
tulivat simaa ottamaan, voitonriemuisena iski pöytään.
-- Tiedättekö, hyvä herrasväki, hän ilmoitti, Werner kertoi tänään
uutisen, varsin mielenkiintoisen -- Kauniala on taas saanut uuden
ostajan.
-- Kuka hullu sen nyt enää ostaa? Siellähän on kaikki rappiolla,
päivitteli kanttorin rouva.
-- Kuuluu olevan joku amerikkalainen rahamies. Nimeä ei Werner tiennyt.