Ja everstluutnantti Drufva hän nyt
näin huoahtaa:
"Täss' ei sydän kelpaa särkeynyt,
se halkeaa.
Vihollisten tänne jo käyvän nään
monivertaisin joukoin ryntäämään,
ja mieheen viimeisimpään
mun taistella käsketään."
"Ja jos tykkien luon' edes harjaunut
sotavanhus ois,
joku mies, jok' on ruutia haistellut,
johon luottaa vois;
mut ei, vaan poikapa hento nyt siin'
viistoistavuotias, kreivi Schwerin,
saa vastata patterista--
voiko turvata semmoisiin?"
Luo nuorukaisen jo rientää hän,
kätt' oijentaa:
"Pian arpa kuolon tai elämän
tääll' lankeaa,
elon ehkä, jos tarkkaan tähtäätte,
mut kuoleman varman, jos horjutte.
Eläkää tai kuolkaa,--mutta
voi teitä, jos väistytte!"
"Kuin myrskyssä ruoko on hentoinen,
niin teillenkin
tää outoa leikkiä on, näen sen
ja huolehdin.
Se leikki se ei ole rattoisaa,
siis, kas' sydämelle, ja vastatkaa:
rohkeetteko, jos on tarvis,
pois henkenne lahjoittaa?"
"Teiss', everstluutnantti, riutunehen
jo voiman nään;
toki henkenne tarjota rohkeetten
maan eestä tään;
elon aamu se mulla on parhaillaan--
viistoist' ikävuottahan mull' on vaan--
tuot' enköhän tarjota rohkeis,
sitä tokkohan halveksitaan?"
Ukon silmä se säihkyvi: "Raudallen
tuo kalskahti!
Sana tuo sepä sattui paikallen,
kuin sattuiki,
siis heikoks teitä en mainita saa,
vaan kiittää teistä ma voin Jumalaa:
sydän onpi se, ei käsivarsi,
joka voimia kasvattaa!"
Tykit paukkuivat, ens-taisteluaan
Schwerin kävi nyt;
rivit pirstotut väistyi jo, hänpä se vaan
ei väistynyt,
oli hälle patteri kuin kotilies,
sen tulta kuin viisi hän hoitaa ties;
kasakoit' tuli parvi, hän niiltä
jo parran poltti kuin mies.
Lomahetken sai ja nyt kiiruhtaa
paenneitten luo,
ja mielet malttuvat, kun kajahtaa
vihan ääni tuo.
Taas hetki, ja kalkki jo muuttunut on:
paenneet taas ryhtyvät taistelohon,
ja lieden rakkahan suusta
tuli räiskyvi loppumaton.
Sitä Drufva hän katsoi ihmeissään,
vaikk' kaukaakin:
"Jopa mestarintyöks jalon kokeen tään
minä arvaisin.
Joka noin heti kunnian saavuttaa,
mihin ehtii vielä, jos elää saa?
Hänt' auttaos, Herra, hän vielä
armeijoja johdattaa."
Sai ilta jo taistelon taukoamaan,
palas pois Schwerin;
vesa hento ei murtunut ollutkaan
sodan hyrskeisin.
Kun hän jälleen tykkinsä leirihin toi,
hänt' urhot harmajapäät ihannoi,
sylihins hänet Drufva sulki,
ja huikea hurraa soi.
Nimi nuoren sankarin loistettaan
näin varhain loi;
kirkkaampaa toivoa milloinkaan
ei nähdä voi.
Mut voi, pian hältä jo päättyi tie!
Kuu tuskin ehtinyt puoleen lie,
lähisimpähän hautausholviin
hänet matkan määrä jo vie.
Mut ainetta antaa lauleluun
jo kerkes hän;
läks kerran vieläkin taisteluun
ylevimpähän,
elo nuori se ennenkuin lakastui,
ja jääks veri lämpeä kohmettui,
ja kesken sankaritöitään
käsi kuolohon hervahtui.
Veripäiv' Oravaisten kun murehin
nous' onneton,
joka toivot mursi ja voitostakin
teki tappion,
siell' uljuus häll' oli loistossaan,
siell' luoti ei eksynyt ainoakaan,
siell' lämpö tykkien kiihtyi,
kun hän kasti ne hurmeillaan.
Tykin vierehen vaipui vihdoinkin,
makas siinä maass',
mut kun vihamies tuli patterihin,
ylös karkas taas,
huus miehillensä ja hyökkäs päin,
avas tien läpi joukkojen piirittäväin,
ja kaatui vasta, kun ehti
väen riemuvan luokse näin.
Ei ollut hän kuuttatoistakaan,
nuor' urho tää,
mut ikää siinäkin, työ jalo vaan
jos on elämää:
moni harmeni kiillossa kunnian,
joka seppelehens' olis loistoisan
tuon poikasen voitonkruunuun
iloll' altis vaihtamahan.
Niin, kuuttatoista ei täyttää hän
viel' ehtinyt,
kovan kärsinyt joukkopa tuo verissään
suri häntä nyt,
ja ruutuihin ympäri seisoivat
siin' ääneti sankarit parhaimmat;
kuink' kallis hän oli heille,
sen silloin ilmaisivat.
Valitus ei kuulunut miehuuton,
syvä kaipaus vaan,
kehuks nuorena kaatunehen urohon
ei sanaakaan;
elon aamua Vegesack vaan ylistää,
ja paaria Adlercreutz silittää,
ja Drufvasta harvoin nähty
helo kyynel herkähtää.