XXII.

Vuosia sitten oli Villekin joutunut pois Heinäjärven kylältä ja

istui nyt pienen kamarin pöydän ääressä, laskuoppi ja laskuvihko

edessään. Hän oli moneen kertaan lukemalla oppinut ulkoa murtolukujen

yhdennimisiksi tekemisen säännön ja sitä seuraten laskenut huokeimpia

laskuja. Mutta sitten tuli monimutkaisempia laskuja, ja niissä meni

Villen "pää pyörälle". "Nuora leikataan viideksi palaksi. Ensimäinen

pala on 2 1/6 syltä ja kukin seuraava pala 1 7/12 syltä pitempi kuin

edellisensä."

-- Ota siitä selvä, hän tuskaili ja heitti kynän kädestään. -- Kukahan

tuotakin tietoa tarvinnee... Taitaisi olla viisainta heittää koko homma

ja ruveta taas rengiksi.

Oli pimeä syysilta. Pöydällä paloi pieni lamppu. Ville oli

tuijottamassa lampun liekkiin, kun oven takaa kuului kolinaa, ja kohta

astui huoneeseen pitkä solakka mies, jokin kantamus selässä. Hämärässä

näytti mies aivan oudolta ja hiukan epäilyttävältä.

-- Hyvää iltaa, lausui mies. -- Tokko tunnetkaan enää?

Ville nousi ja astui lähemmäksi.

-- Jo minä nyt tunnen... Veertihän se on.

Äänessä enempi kuin kädenpuristuksessakaan ei ollut erityisempää

painoa. Varmaan tulija huomasi sen ja arastellen irroitellessaan

viululaatikon kannakehihnaa kysyi:

-- Saapiko tähän huoneeseen tuoda tällaisia kapineita?

-- Jo toki... Onhan siinä oven pielessä naula.

Ville koetti sanoa tämän ystävällisesti, mutta Veerti kuuli sittenkin,

ettei täällä tarvitse laatikkoa avata. Hän otti kuitenkin heti kohta

iloisen ryhdin ja istuutuen Villen osoittamalle paikalle alkoi puhella:

-- Löysinpäs minä sinut. Siitä on vuosia, kun olemme tavanneet

toisemme. Sinä olet asunut sellaisissa paikoissa, joita nämä

"pelimanni"-miehet kaartavat. Eikä sinua ole näkynyt missään nuorten

kokouksissakaan.

-- Enhän minä ole niihin rientänyt, myönnytti Ville.

-- Se on aivan oikein, sanoi Veerti. -- Harvoin kuulut käyneen

syntymäkylälläsikään. Minä tulen nyt sieltä päin, ja kun kuulin, ettet

ole enää renkinä, niin kyselin asuntosi ja poikkesin kertomaan, että

nyt minä olen Kivimäen omistaja, minä yksin.

Villekin jo vilkastui.

-- Niinkö! Entäs Otto-veljesi?

-- Minä ostin tällä tiellä Otolta. Hän tuli nyt lailliseen ikään, ja me

teimme kaupat. Kivimäki on minun.

-- Olkoonpa onneksi, toivotti Ville. -- Mutta mitenkä Otto niin heti

paikalla suostui myömään?

-- Minulla oli keinot, kehahti Veerti iloisena. -- Minä levitin Oton

eteen kolmekymmentä uutta satamarkkasta, ja "se naula veti".

Villekin aivan hämmästyi.

-- Kolmekymmentä satamarkkasta! Mistä sinä sait niin paljon rahaa?

-- Tuosta viululaatikosta.

-- Viululaatikosta! Entäs viululaatikkoon?

-- Viulusta ja hevosen längistä.

-- Ihanko todella?

-- No ihan todella. Ja on niitä vielä tähteenäkin, vaikka et niistä

tarvitse huudella ympäri maailmaa.

-- Mitäpäs minä, lupasi Ville. -- Mutta jos pääsevät tietoon ja

ryöväävät.

-- Saapi minut ryövätä, naurahti Veerti. -- Ei minun mukanani ole

rahoja muulloin kuin nyt. Ne ovat pankissa, korkoa kasvamassa.

-- Vai pankissa... Niin niitä säästyy, jolta tulee säästetyksi...

Milloinka asetut Kivimäelle asumaan?

-- Minäkö Kivimäelle asumaan! Mitä minä siellä tekisin.

-- Tottahan sinä jolloinkin menet, koska ostit.

-- Sitten jolloinkin, kun ei enää käsi käänny eikä jalka nouse.

-- En minä ollenkaan ymmärrä sinun suunnitelmiasi, sanoi Ville.

-- Ostat talon, etkä ajattelekaan mennä asumaan. Lienetkö käynyt

katsomassakaan.

-- En tällä kerralla käynyt. Oli kiire jouduttaa tähteeksi jääneet

rahat pankkiin. Ja nyt syksyllä on oltava liikkeellä, viulua

laulattamassa. Renkipojillakin on tänä vuodenaikana rahaa.

Nyt vasta Ville oikein selvästi käsitti, mistä nuo satamarkkaset

olivat suurimmaksi osaksi kootut, ja hän, tunsi taas saman tapaista

vastenmielisyyttä kuin kymmenisen vuotta sitten kiertokoulun penkillä

rinnatusten istuessaan. Silloin oli istunut äänetönnä, mutta nyt

hän katsoi olevansa oikeutettu huomauttamaan, koska kuului samaan

renkiluokkaan. Hän tahtoi kuitenkin säilyttää iloisen muodon ja kysyi

kuin leikillä:

-- Eikö sinua yhtään säälitä ottaessasi renkipoika raukoilta rahoja

tuollaisella keinolla?

-- Onko sinusta minun keinoni huono? kysyi Veerti.

-- Ei ole hyväkään, vastasi Ville.

-- Vähäpä sinä ajattelet, ihmetteli Veerti. -- Onko renkipojille

mitään sen viattomampaa ja iloisempaa kuin soitto ja laulu? Sinä sanot

ehkä, että ostaisivat niillä rahoilla vaatetta tai veisivät pankkiin.

Mutta kyllä ne saavat vaatetta tarvitakseen ja pankkiin niiltä ei tule

viedyksi, ei yhdeltä sadasta. Mutta jos sinä kerrankaan näkisit, miten

iloisia ne ovat ja miten niiden silmät loistavat, kun minä soitan ja

laulan, niin et sanoisi rahojen menevän turhaan.

-- Turhaan minä sanon menevän, väitti Ville. -- Ei ne niiden "kättä

lämmitä" sen päivän perästä. Sinulle niistä kassa karttuu, ja sinä viet

pankkiin ja ostelet maita.

-- Nyt sinä sanoit oikein, riemastui Veerti. -- Minä vien pankkiin ja

ostelen maita. Voitko sanoa renkipoikien rahojen olevan missään sen

paremmassa asiassa.

Villeä alkoi harmittaa kuunnellessaan näin kylmäkiskoista omanvoiton

pyyntöä, mutta hän koetti pysyä tyynenä ja uudisti äskeisen väitteensä.

-- Onhan ne oikeassa asiassa sinua hyödyttämässä.

-- Minuako yksistään, sanoi Veerti. -- Saisivatpahan nähdä, että ne

hyödyttäisivät muitakin, jos vain olisi äitisi elossa. Minä muistan,

mitä me puhelimme silloin, kun kävin hakemassa sinua ja äitiäsi Raivion

mökistä hautajaisten laittajaksi. Etkö sinä enää muista?

-- Enpä paljon, vastasi Ville tullen entistään tarkkaavaisemmaksi.

-- Minä muistan, sanoi Veerti uudestaan. -- Muistan vielä nekin puheet,

mitä puhuimme silloin, kun äitisi kanssa veimme lehmää rovastille.

Äitisi toivoi aivan tosissaan, että minä tulisin Kivimäen isännäksi,

sinä rengiksi ja hän itse karjanhoitajaksi. Ja niinkuin sanoin, jos

äitisi olisi elossa, niin nyt se suunnitelma toteutettaisiin, sillä

poikkeuksella vain, että sinä olisit isäntänä ja äitisi vanhana

emäntänä... ja minä itse silloin tällöin käypäläisenä, joka kantaisin

rahaa, jolla teettäisit työtä ja rakennuttaisit kartanoa.

Ville hämmästyi sanattomaksi. Tämä kammoksuttu lapsuuden tuttava kohosi

ajatuksissa aivan toiseen asemaan. Että Veerti muisti hänen äitinsä

puheet ja esitykset näin tarkalleen, se vaikutti kaikkein enimmän,

eikä hän voinut salata mielenliikutustaan. Hän ponnisti pysyäkseen

tasapainossa ja pyyhkäisten valahtaneet kyynelet kasvoiltaan kysyi:

-- Mistä hyvästä sinä asettaisit minut ja äitini ikäänkuin isänniksi?

-- Enpä sano vielä kaikkia syitä, vastasi Veerti iloisesti aivan

kuin ei olisi huomannut mitään. -- Tärkein on se, että ilman äitisi

huolenpitoa olisi Kivimäki aikoja sitten myöty ja ehkä syötykin. Lehmän

vientimatkalla puhui äitisi myöntiasiasta rovastille. Minä olin omin

korvin kuulemassa. Rovasti otti asian huolekseen ja toimitti kuin mies,

ettei setä saanut myöntilupaa.

-- Vai oli teillä niin paljon yhteisiä puuhia, sanoi Ville. -- Mutta

olisihan teillä veljeksillä sitä enemmän rahoja.

-- Sedänkö tallessa olisivat rahat säilyneet? epäili Veerti. -- Omankin

omaisuutensa kuuluu juoneen ja retustelleen vähiin kantoihin. Siinä ne

olisivat menneet meidänkin perinnöt.

-- Niinkö arvelet. Mutta mitenkä se on hoitanut Oton osaa?

-- Niinkuin omaansakin. Mutta nyt siellä vaihtui holhoojat. Sedän

täytyi kirjoittaa myönnytys, että Otto saapi ottaa kiinnityksen

Malkomäen tilaan, ja saat kuulla, ettei siihen ole monta vuotta kun

Otto on siinä isäntänä. Siitä tuli työmies ja tavaran kokooja...

Muistatko, miten se etsi minun ensimäistä viuluani särkeäkseen?

-- Muistan vähän, vastasi Ville reipastuen yhä enemmän näistä vanhoista

muistoista.

-- Oli siinä alusta alkaen isän poika, naurahti Veerti. -- Emme

me soveltuneet saman talon haltijoiksi isompinakaan. Ja nythän

tuosta pulasta selvittiin... Mutta muistanet sinä niitä myöhemmän

vuoden tapahtumia. Viimeinenhän olikin se, kun sujutin selkään

Annastiinan Ansua siellä Hyttilän kujassa. Siitä se alkoi tämä minun

kiertolaiselämäni.

-- Muistan minä sen, sanoi Ville. -- Kyllä minuakin silloin pelotti.

Mutta sitä ennen oli eräs toinen tapahtuma, joka on minua vaivannut

vuosikausia, melkeinpä tähän iltaan asti.

-- Mikä se oli, mikä se oli? kyseli Veerti uteliaana.

-- Se oli se, kun sinä soitit viulua vanhan Lipposen ruumisarkun

kupeella, mestarin mökissä. Se jätti minuun sellaisen kammon, etten

saanut alkuaikoina rauhassa nukkuakaan. Siitä lähtien olen kammonut

viulun ääntä ja viulun soittajia.

-- Ja minuako myös? kysyi Veerti.

-- Kun sanon kaunistelematta, tunnusti Ville.

-- No jotakin sitä tapahtuu, ihmetteli Veerti. -- Minä muistelen kuin

pahaa unta, että äitisi pistäytyi muutamana päivänä kyselemässä,

kävitkö sinä edellisenä iltana siellä mökillä... Täytyihän siinä

soittaa ruumisarkunkin lähellä, kun niitä arkkuja tehtiin joka

viikko... Mutta kun tässä taas kantautui puhe äitiisi, niin minäpä

kysyn, olitko sinä äitisi kuollessa hänen luonaan, vai joko olit

palveluksessa?

-- Jo minä olin käskyläispoikana, selitti Ville.

-- Vai ennen hänen kuolemaansa sinun täytyi lähteä, sanoi Veerti

surkutellen. -- Äitisi mainitsi sillä samalla lehmänvientimatkalla,

ettei hän ehkä elä monta vuotta. Mutta sitten minä kuulin, että äitisi

oli mennyt miehelään.

Villen kasvot vaihtuivat taas surullisiksi ja hän virkkoi:

-- Niinhän se kävi, ja siitä aiheutui minunkin lähtöni.

-- Kummallista, ihmetteli Veerti. -- Minä en olisi uskonut, että äitisi

otti sen miehen, jonka oli ottanut.

-- En minäkään, sanoi Ville. -- Mutta niin se näkyi käyvän, ja totta se

oli niin menevä.

-- Etkö ollut vastaan?

-- Kukapa lapsi ei vastustaisi isäpuolen tai äitipuolen tuloa.

-- Ei aina tarvitse olla vastaan, sanoi Veerti. -- En minä olisi

vastustanut äitipuolen tuloa.

-- Eipä sinun isäsi ehkä aikonutkaan ottaa.

-- Sepä minua harmitti, kun ei ottanut, jonka toivoin ottavan.

-- Ketäs sinä toivoit?

-- Sanonenko sinulle, jos suutut?

-- Hm, niinkö, äännähti Ville aavistaen, ketä toinen tarkoitti.

-- Näyt ymmärtävän, naurahti Veerti. -- Mutta ajatelkoot muut mitä

hyvänsä, sen minä vain sanon vieläkin, että meillä, minulla ja sinulla,

oli hyvä äiti. Sellaisia saisi olla useitakin.

-- En minäkään tahdo moittia, sanoi Ville. -- Äidin ansio se on, että

minusta on tullut tällainenkaan. Äiti piti huolen siitä, että pääsin

hyvään palveluspaikkaan, jossa sain oppia kunnon ihmisten tapoja sekä

paljon muuta lisäksi.

-- Sinähän olit hyväoppinen, muisteli Veerti. -- Minun oppipaikkani oli

sotapalvelus. Siellä kävin rippikoulunikin ja opin oikealla tavalla

soittamaan.

-- Niin, sinä olet ollut sotapalveluksessa. Sinulle nousi arpa.

-- En minä odottanut arvannostoa, vaan menin tarjokkaana, ennenkuin

olin siinä iässäkään. Eikä siitä ole katumista. Nyt minä soitan

nuotistakin. Etkö halua kuulla. Eihän täällä ole ruumisarkkuja.

-- Eipä olekaan, naurahti Ville myönnytykseksi. -- Ja onhan minun

ajatuskantani siitä ajasta paljon muuttunut, vaikka tuskin milloinkaan

tulen viulun ystäväksi. Kantele on aivan toinen asia.

-- Vai suosit sinä kanteletta, sanoi Veerti viululaatikkoa avatessaan.

-- Kanteletta äitivainajakin kiitteli. Mutta tämä se sittenkin on

soittokone.

Hän hyväili viuluaan kuin äiti lastaan.

Ville katseli uteliaana laatikon sisustaa ja alkoi ihmetellä:

-- Täällähän on jos mitä tavaraa: sikareja, leivoksia ja

sokeripalojakin. Mitä varten sinä näitä tähän keräät?

-- Taskussa tuhrautuvat ja murenevat, selitti Veerti.

-- Pistäisit suuhusi ja polttaisit, huomautti toinen.

-- Ei, ei niin ylellisesti, puheli Veerti viulua viritellessään.

-- Sikarit annetaan tarvitseville, viisi penniä kappale. Ja tuolla

maailmassa on monta, monta poikaa ja tyttöä, joille eivät isät tuo

milloinkaan ei leivosta eikä sokeripalaakaan.

-- Niillekö sinä näitä jakelet?

-- Niille. Ja näkisitpäs, miten niiden mieli ilostuu.

Veertillä oli viulu vieressä. Hän katsahti tuttavaansa ja alkoi soiton

säestyksellä laulaa: "Älä itke äitini, älä äiti kulta, vaikka vaan jo

isäni on jo musta multa."

Ville istui ja kuunteli. Soitto herätti muistojen kätköistä ne kauniit

suunnitelmat, joita hänkin oli äidin iloksi ajatellut: lehmät ja pienen

mökin, ja hänen silmiinsä kohosi taas kyyneleet. Lisäksi tuli aivan

kuin silmien eteen äsken mainitut lapset, joiden isät eivät olleet

"musta multa", vaan niinkuin kylmät kivet.

Veerti soitti useitakin kansanlauluja, valiten asteittain iloisemman ja

iloisemman, ja viimeksi "Lypsäjän laulun".

-- Mitäs sanot? hän kysyi lopetettuaan.

-- Sanon kiitokset ensiksi, vastasi Ville. -- Ja sitten sanon, että

nyt minä jo alan ymmärtää sinua... Me olemme tosin lapsuuden tuttavat,

mutta ehkä kuitenkin lyödään vahvikkeeksi veljenkättä. Sinä olet

sittenkin toinen mies, kuin mitä olen ajatellut.

-- Sepä on minulle mieleen, sanoi Veerti ojentaen iloisena kätensä.

-- Toinen minulla on nimikin: Havurinne. Ja Kivimäelle annetaan myös

nimeksi Havurinne, sillä jos minä elän toisetkaan puolet ikää, niin ei

sen pelloilla ole kiviä. Niistä rakennetaan huoneita ja ensimäiseksi

kivinavetta.

-- Jokohan tuonkin ihmeen näkee? naurahti Ville.

-- Näkee sen, kun on luja usko, päätti Veerti. -- Mutta ei paljas usko

auta, täytyy olla puuhassa... Ja kun olen saanut sinusta pois sen

luulon, että olisin vain renttuileva "pelimanni", niin nyt minä lähden

entistä iloisemmalla mielellä Kivimäkeä rakentamaan Havurinteeksi.

-- Ei tänä iltana lähdetä minnekään, kielsi Ville. -- Saadaan tähän

nukkumapaikka, ja ruokaa on myös.

-- Ei syömällä eikä nukkumalla rikastuta. Tänä iltana on soitettava

vähintään viisi markkaa, ja jos onnistuu, niin enemmänkin.

-- Minä maksan tuon viisi markkaa, sanoi Ville.

Veerti kääntyi katsomaan tiukasti.

-- Sinäkö maksat... Sanoit ymmärtäväsi minua, ja tarjoat viittä

markkaa... Ei tämän taivahan kannen alla se tule tapahtumaan... Kyllä

sinun täytyy osata hoitaa rahasi minun olematta "kasöörinä", muuten en

minä ymmärrä sinua.

-- Niin... mutta meillä olisi vielä paljon puhelemista, selitti Ville.

-- Niistä puhelemme joutilaampana aikana, sanoi Veerti asetellen viulua

laatikkoon. -- Yksi asia vielä keritään... Mitä sinä oikeastaan puuhaat?

-- Minä luen, vastasi Ville. -- Eikä se ole tällä kertaa lukemistakaan.

Olen opetellut murtolukuja laskemaan.

-- Missä sinä sitä tarvitset? kysyi toinen.

-- On toivo päästä kiertäväksi lasten opettajaksi, selitti Ville.

-- Opettajaksi?... Osaatko sinä opettaa. Menisit ennemmin

maanviljelyskouluun.

-- Mihinkäs minä sieltä?

-- Mihinkä?... Peltoja levittämään ja kiviä särkemään.

-- Täytyisi olla ainiaan toisen käskyläisenä, huomautti Ville.

-- Et ainakaan Kivimäellä tarvitseisi olla kenenkään käskyläisenä.

-- Kivimäelläkö?... Siitähän jo puhuttiin, että se on myöhäistä, kun ei

äiti ole elossa.

-- Ei ole myöhäistä elossa oleville, sanoi Veerti nakaten viululaatikon

selkäänsä. -- Mutta siitä puhutaan toisella kerralla. Nyt on kiire.

Minua odotetaan... Hyvästi vähäksi aikaa!

Ville jäi yksinään. "Siitä on tullut omanlaisensa", hän ajatteli

asettuessaan murtolukuja laskemaan.