VI.

Kaksi talvea ja yhden kesän oli Kustaava asunut Kivimäen talossa.

Toinen kesä oli kauneimmillaan. Heinäjärvi lekotti melkein tyynenä.

Ainoastaan sen verran kävi tuulen henki, että kukkiva ruispelto hiukan

nuojahteli, ja tähkistä irtautunut kukkaspöly leijaili savun tavoin

pellon päällä. Vanhettunut, harmaa kartano oli puoleksi ruisvainion

ympäröimänä. Pieni vaateaitta kekotti kivisellä kummulla ruispellon

laiteella.

Aitan ovi oli auki ja sen kynnyksellä istui Kustaava, laulaen

kaiuttomalla, surullisella äänellä: Nyt on meill' Herran sapatti.

Aitan sisäpuolelta sängystä kuului vähänväliin yskimistä. Siellä lepäsi

Heta heikkona sairaana. Tämän pitkiä, ikäviä hetkiä viihdyttääkseen oli

Kustaava tullut aitan kynnykselle istumaan ja sunnuntaivirttä laulamaan.

Virren loputtua seurasi äänettömyys. Kuului vain pääskysten suritusta

räystään alta.

Sairas teki taas säännölliset yskähdyksensä ja sanoi heikolla äänellä:

-- Missähän lapsetkin lienevät, kun ei kuulu ääniä.

Kustaava nousi seisoalleen ja kuulosteltuaan lasten ääniä, vastasi:

-- Ei niitä kuulu nyt, mutta kyllä ne äsken olivat Veertin mukana.

-- Ei siihen Veertin hoitoon ole luottamista näin kesällä, sanoi

sairas. -- Jos kävisit katsomassa, etteivät menisi metsään eksymään, ja

tule sitten tänne.

Kustaava laski kirjansa aitan kynnykselle ja lähti kiertelemään

huoneiden ympäristöä. Kun ei siellä näkynyt eikä kuulunut, niin jatkoi

etsimistään ruispellon pientarille.

Pellon takimainen reuna päättyi kiviröykkiöön, joista suurimmat kivet

olivat melkein uunin kokoisia ja lepäsivät longallaan pienempien kivien

päällä. Kivien välit kasvoivat vaarainten ja mansikkain varsia, ja

siksi se paikka oli lapsille hyvin tuttu. Nyt ei ollut vielä marjoja,

mutta Kustaava arveli, että Veerti ehkä oli mennyt katselemaan marjain

joutumista. Lähemmäksi tultua alkoikin kuulua pienempien lapsien ääniä.

Mutta näiden äänien lisäksi kuului vielä omituista vingahtelemista

ja kitinää. Kustaava hidastutti askeleitaan ja siirtäen huivia

korvansa päältä kuunteli, mitä se mahtoi olla. Ja nyt hänelle selvisi,

että vingahteleva ääni tuli huonosta viulusta ja tapaili jotain

tanssisäveltä.

Kustaava peljästyi. Hän oli sairaalle sunnuntaivirsiä veisatessaan

tullut vakaviin ajatuksiin. Ja kun hän nyt muisti, että kirkossa

parhaillaan vietetään jumalanpalvelusta ja heidän lapsensa

vinguttelevat viulua, niin hän aivan kauhistui. Kuka tietää, vaikka

Jumala näyttäisi minkälaisen kamalan ihmeen hyvänsä. Kuuluuhan

niitä ennenkin tapahtuneen. Hän otti jo muutamia kiireitä askelia

siepatakseen pois oman poikansa tällaista kuulemasta kirkonaikana,

mutta pysähtyi kumminkin ajattelemaan, mikä häiriö siitä syntyisi

lasten kesken. Veerti säikähtäisi, ja talon pienempi poika jäisi

itkemään leikkitoveriansa. Muistuipa mieleen tuokin toissa talvena

tapahtunut kohtaus saunassa. Jos hän nyt yhtäkkiä ilmaisee tietävänsä

Veertin viulusalaisuuden, niin siitä seuraa, että Veerti alkaa peljätä

häntä ja ehkä rupeaa vihaamaan hänen poikaansakin. "Mitähän piti

tehdä", ajatteli Kustaava. "Ei sitä ainakaan uskalla Hetalle sanoa. Se

tulisi siitä yhä enemmän ikävälle mielelle, eikä paraneminen edistyisi

ollenkaan."

Hän kulki kumarassa lähemmäksi lapsia ja asettui salaa tarkastelemaan

lasten toimia. Veerti istui suuren kiven kupeella, hartaana hangaten

omatekoisen viulunsa rihmakieliä. Pienemmät laittelivat riviin pieniä

mukulakiviä ja kävivät välillä pyytelemässä: "Minä toitan, minä

toitan," Mutta Veerti ei heitä kuunnellut, kitkutti vain pysähtymättä

ja kääntyili selin pyytäjiin, kun ne pyrkivät sormillaan ramputtelemaan

kieliä.

Kustaava ei hennonut häiritä heidän puuhiansa. "Eihän tuo päreviululla

kitkuttaminen mahtane olla kovin kauhea synti", hän lohdutteli itseään.

"Eikähän nuo toiset ymmärrä sitä peliksi eikä miksikään."

Kustaava kääntyi takaisin, mutta katsahti vielä kävellessään

taivaanrannalle, ettei sieltä kohoaisi ukkospilvi, jonka salama

saattaisi iskeä tuonne kiven kupeelle ja surmata lapset. Mutta tyynen

ja kauniin näköinen oli taivaanranta.

Aitan ovea lähestyessä kuului Hetan heikkoa rykimistä.

-- Löytyikö ne lapset? hän kysyi Kustaa van tultua.

-- Löytyi, selitti Kustaava mennen sairaan sängynlaidalle istumaan. --

Tuolla olivat ison kiven kupeella talosilla.

-- Sinnekö ne jäivät?

-- Sinne jätin. Kyllä Veerti pitää niistä huolen.

-- Hyvähän on, kun malttaa olla niiden mukana. Mutta pitäisihän Veertin

lukeakin, ettei kesän aikana entinen aivan lopen unohtuisi.

-- Kyllä se sitten talvella lukee sitä enemmän, lohdutteli Kustaava.

-- Vaikeatapa se on ollut Veertille lukeminen talvellakin, valitti

Heta. -- Tuleva talvi saattaa mennä aivan lukematta, kun en ole enää

käskemässä.

-- Olet sinä toki, ehätti Kustaava sanomaan. -- Minä laitan tästä

lähtien monesti päivään uusia hauteita rinnan päälle, ja kun otat aina

tervavettä, niin kyllä sinä paranet.

-- Ei ne hauteet eikä muut enää auta, sanoi sairas. -- Minä tunnen,

että loppu lähenee.

Kustaava tuli aivan levottomaksi ja huomautti:

-- Mutta vielähän sinä eilenkin uskoit paranevasi.

-- En minä ole enää pitkään aikaan uskonut, vaikka olen niin sanonut,

ettet hyvin hätäilisi, tunnusti Heta rauhallisesti.

-- Tietääkö sen isäntä? kysyi Kustaava.

-- Mitä se sillä tiedolla tekee.

-- Kyllä se sille pitää sanoa, että menee viimeinkin noutamaan rohtoja.

Onhan se aivan hänen syynsä, jos sinä kuolet sen tautta, ettei ole

rohtoja.

-- Ei ruveta ketään syyttelemään, kielteli sairas.

-- Ollaan hätäilemättä tämä loppukin aika. Minun kuolemaani ei ole

kukaan syrjäinen syyllinen, vaan ehkä minä itse.

-- Eihän oma mies ole syrjäinen, väitti Kustaava.

-- Kyllä sen täytyy hakea rohtoja, vaikka menköön viimeiset pennit,

mutta eihän siltä menekään.

-- Ei pakoteta, sillä syrjäinen se on ja joutaa olla syrjäisenä loppuun

asti.

-- Mitä sinä nyt puhut, ihmetteli Kustaava. -- Hourailuahan tuo on.

-- En minä houraile, vakuutti sairas. -- Minulla on selvempi ymmärrys

kuin milloinkaan ennen. Jos olisin ennen ollut näin selvällä

ymmärryksellä, niin minulla olisi mies, joka sairaana ollessani

istuisi tässä luonani eikä ainakaan sunnuntaina juoksentelisi tuohien

kiskonnassa.

-- Tuohien kiskontaanko isäntä sanoi menevänsä? kysyi Kustaava.

-- Niin. Ei kuulunut arkipäivinä joutavan. Olisi vienyt Veertinkin,

mutta heittihän, kun sanoin, ettei toki opettaisi lastansa noin julki

jumalattomaksi.

Kustaava ei tahtonut puhua pahaa isännän ahkeruudesta.

-- Tokkopa tuo sunnuntaipäivänä kovin paljon kiskonee, hän sanoi. --

Se minusta on pahempi, kun ei raski ostaa rohtoja. Se ei usko sinun

kuolevan tähän tautiin: Kyllä se muuten rakastaa sinua, ja kyllä

sinäkin rakastaisit häntä, jos se ymmärtäisi ja tietäisi olla luonasi.

Vai etkö sinä ole rakastanutkaan, kun äsken sanoit, että jos olisit

ymmärtänyt, niin sinulla olisi mies, joka istuisi tässä?

-- Niin sanoin ja niin olisi, myönnytti sairas.

-- Vai niin, ihmetteli Kustaava. -- Oliko se puhe sittenkin totta, että

sinä pidit Kurkisen Simosta?

-- Saatanhan minä tuon nyt jo sinulle sanoa: totta se oli, hänestä minä

pidin.

-- Sepä kummallista, ihmetteli Kustaava uudestaan. -- Kaikki ihmiset

sanoivat silloin, että sinä hylkäsit Simon.

-- En minä hylännyt, sanoi sairas. -- Mutta minkä minä taisin, kun Simo

takertui Agaattaan.

-- Siinä on varmaan tullut Simolle suora erehdys, päätti Kustaava.

-- En tiedä, mikä lienee tullutkaan, mutta niin se päättyi, ja totta

oli niin päättyväkin, sanoi sairas huokaisten raskaasti.

-- Niin on ollut, myönnytti Kustaava. -- Ja kyllähän Kaspo on

kunnollinen mies. Tuskinpa Simo olisi osannut niinkään hyvästi hoitaa

taloa. Sanovat, että se ryyppäisikin, jos olisi varoja. Mutta eihän

Kaspo isäntä osta milloinkaan viinaa.

-- Onhan siinä hyvääkin, myönnytti Heta ja kysyi: -- Ottaisitko sinä

Kaspon mieheksesi?

Kustaava aivan ällistyi.

-- Minäkö? Mitä sinä nyt. Mikä otettava se on.

-- Kyllä se on jo ensi kesänä, vahvisti sairas.

-- Vaikka olisikin, sanoi toinen -- niin mitä sinä mainitsetkaan

minusta, köyhästä akasta.

-- Älä pahastu, pyyteli sairas. -- En minä sano tätä leikillä enkä

kadehtien. Toivoisin vain, että lapseni saisivat sellaisen äitipuolen

kuin sinä olet.

Tämä oli kovin suuri luottamuksen osoitus Kustaavalle, ja häneltä pääsi

itku. Jos hän oli ennenkin pitänyt tästä asuntotalonsa emännästä, niin

nyt hän olisi tehnyt vaikka mitä sen mieliksi. Hän ei osannut pitkään

aikaan vastata mitään, itki vain ja siveli sairaan jalkoja.

-- Etkö tahtoisi olla minun lapsillani äitipuolena? kysyi sairas. --

Älä kysele tuollaista, kielteli Kustaava. --

Arvannethan tuon kysymättäkin, että mielelläni minä olisin ja tekisin,

mitä sinä vain toivot. Mutta jos sanotaan suoraan, niin Kaspo on siksi

rakas rahaan, että se etsii vaikka mistä asti sellaisen, jolla on

perintöä.

-- Niin taitaa olla, myönnytti sairas huoahtaen. -- Mutta lupaa

kumminkin minulle, että asut tässä niin kauvan, kuin vähänkin voit.

-- Sen minä lupaan, sanoi Kustaava. -- Mutta jos Kaspo käskee, niin

silloin minun täytyy muuttaa toiseen paikkaan.

-- Älä muuta ensi käskylläkään, neuvoi Heta. -- Minä puhun vielä ennen

kuolemaani Veertille, että sekin pitää sinun puoltasi ja houkuttelee

isäänsä.

Sairas oli tullut puhuneeksi niin paljon ja kiihkeästi, että sitä

seurasi kova rykimispuuska. Hiki valui suorastaan otsalta. Kustaava

auttoi syrjälleen kääntyessä ja pyyhki hikeä otsalta. Sitä tehdessä

kuohahti hänessä harmi niitä kohtaan, joita piti syyllisinä Hetan

sairauteen. Hän oli tähän asti uskonut, että ehkä on Kaspossa ollut

jotain miellyttävää, koska Heta on sen ottanut. Mutta kun hän nyt oli

kuullut, miten tuo asia oli tapahtunut, niin hyvät luulot loppuivat ja

hän sanoi:

-- Kyllä minä vielä väitän, että sinä raukka kuolet tuon Kaspon

saituruuden tautta. Sitä hullua piti työmiehenä, ettei tarvitsisi

maksaa palkkaa, mutta kallis työmies siitä sittenkin tuli. Siitä

kivenheitostahan tämä tauti sai alkunsa.

-- Sallittu se oli, huomautti sairas. -- Ei se olisi heittänyt, jos

ymmärsin kohdella taitavammin.

-- Ettäkö ei olisi saanut lyödä sitä viuluntekelettä kappaleiksi?

-- Niin, ja vielä siinä oli sen edellä yksi asia, jota en ole sanonut

kellekään.

-- Niinkö. Mikä se oli? uteli Kustaava.

-- Ei se ole tarpeellinen tietää.

-- Eikö? Vaan minäpä arvaan, sanoi Kustaava: -- Parta-Jaakko oli

suuttunut sinuun minun tauttani, koska et sanonut silloin etkä sano

nytkään.

-- Ei sinun tauttasi, vakuutti Heta.

-- Aivan varmaan, vakuutti Kustaava huolestuneena. -- Et sinä sitä

muuten salaisi. Mutta miksi se ei heittänyt minua sillä kivellä? Minä

olisin paljon paremmin joutanut kuolemaan.

-- Entäs lapsesi? sanoi sairas.

-- Herra on orpojen isä.

-- Niin on minunkin lasteni, huokasi sairas. -- Mutta ettet tyhjää

arvaileisi etkä huolehtisi, niin sanon senkin toisen asian:

Parta-Jaakko suuttui minuun siitä, kun nostin sinun poikasi hänen

tekemäänsä uuteen kätkyeeseen.

Kustaavan silmistä välähti viha Parta-Jaakkoa kohtaan, mutta se meni

pian ohitse, ja hän alkoi haikeasti valittaa, että hänen ja hänen

lapsensa piti olla syyllinen Hetan ennenaikaiseen kuolemaan.

-- Älä voivottele suotta, sanoi Heta. -- Ei se ole sinun syysi, eikä

voivotellen parane.

-- Ei parane, ei parane, mutta kyllä tuo koskee, kun hyvästä teostasi

sait tuollaisen palkan. Millä minä sen sovitan?

-- Jo se on sovitettu, lohdutteli sairas. -- Ja jos tahdot vielä

sovittaa, niin hoidahan lapsiani, varsinkin nuorinta.

Kustaavalle oli tullut niin ikävä mieli, ettei jaksanut paljon

puhuakaan. Ja osoittaakseen, että hänellä on halu täyttää sairaan

pyyntö, lähti hän taas katsomaan kiven luona leikkiviä lapsia.

Mennessään hän jo kuuli oman poikansa kimakan itkun. Se oli kaatunut

kiveen ja loukannut otsansa, jota Veerti parhaillaan hatullaan

paineli. Siihen liittoon joutui Kustaavakin, ja kun Veerti huomasi

tämän huolestuneet kasvot, alkoi hän lohdutella, ettei otsaan tullut

verihaavaa.

-- Mitäpä siitä, jos olisi tullutkin, sanoi Kustaava ottaen lapsen

syliinsä. -- Taluta sinä veljeäsi, niin mennään lähemmäksi pihaa, ettei

äitisi tarvitse niin paljon huolehtia.

-- Onko äiti nyt kipeämpi? kysyi Veerti katsoen Kustaavan silmiin.

-- Ei ole tavallista kipeämpi, vastasi Kustaava odotellen, että Veerti

alkaisi taluttaa veljeänsä.

Mutta tällä oli huolenaan viulu, joka oli jäänyt huonoon korjuuseen,

ja hän koetti viihdytellä veljeänsä jäämään jälemmäksi, että voisi

Kustaavan huomaamatta käydä pistämässä varmempaan piiloon. Kustaava

ymmärsi asian ja sanoi:

-- Käy vain korjaamassa talteen viulusi, en minä puhu siitä kellekään.

Veertiä näytti hävettävän, kun kuuli, ettei se ollutkaan enää

salaisuus. Hän kävi kiireesti kätkemässä viulunsa ison kiven alle ja

palattuaan veljeään taluttamaan varmemmaksi vakuudeksi pyyteli:

-- Älkäähän, hyvä Kustaava, sanoko äidille.