Läksimme kerran Kaukasiassa villisikoja metsästämään, ja Buljka juoksi
minun mukaani. Ajokoirat olivat tuskin päässeet riistan jäljille,
kun Buljka kirmasi metsään haukuntaa kohti ja katosi näkyvistä. Oli
marraskuu, jolloin villisiat ja karjut tavallisesti ovat hyvin lihavia.
Kaukasian metsissä, missä villisiat asustavat, on paljon herkullisia
hedelmiä ja marjoja: viinirypäleitä, käpyjä, omenia, päärynöitä,
vaapukoita, tammenterhoja, tuomenmarjoja. Kun kaikki nämä hedelmät ovat
kypsiä ja ensimmäisen pakkasen puremia, syövät villisiat niitä minkä
jaksavat ja tulevat lihaviksi.
Tuollainen villisika on tällöin usein niin lihava, ettei se kauan
jaksa juosta koiria pakoon. Kun sitä on ajettu pari tuntia takaa,
tunkeutuu se pensaikkoon ja jää paikoilleen. Metsästäjät rientävät
sitten sille paikalle, johon se on pysähtynyt, ja ampuvat. Koirien
haukunnasta saattaa huomata, vieläkö villisika juoksee vai onko se jo
pysähtynyt. Niin kauan kuin se juoksee, uikuttavat koirat niinkuin
niitä piestäisiin; kun se pysähtyy, haukkuvat ne taas sitä kuin ihmistä
ja ulvahtelevat.
Samoilin tällä retkelläni kauan metsässä, mutta minun ei onnistunut
kertaakaan päästä villisian jäljille. Vihdoin kuulin ajokoirien
yhtämittaista haukuntaa ja ulvontaa ja kiiruhdin sinne päin, mistä
tämä kuului. Olin jo melkein lähellä metsäsikaa ja kuulin jo rapinaa
pensaista. Karju ärhenteli koiria luotaan. Haukunnasta kuulin
kuitenkin, etteivät ne olleet hyökänneet sen kimppuun, vaan kiertelivät
sen ympärillä. Äkkiä kuulin jotakin kahisevan takanani ja näin Buljkan.
Se oli nähtävästi joutunut eroon ajokoirista ja eksynyt, nyt se oli
varmaan kuullut niiden haukunnan ja vihurina syöksynyt tänne samoin
kuin minäkin. Se juoksi metsäniityn korkeassa ruohikossa, enkä nähnyt
muuta kuin sen mustan pään ja kielen valkeiden hampaiden välistä.
Huusin sitä, mutta se ei katsonut minuun, se pääsi minusta edelle ja
katosi pensaikkoon. Juoksin sen jäljestä, mutta kuta kauemmas tulin,
sitä tiheämmäksi muuttui metsä. Puitten oksat nykäisivät lakin päästäni
ja pieksivät kasvojani, oratuomien piikit repivät vaatteitani. Olin jo
aivan lähellä sitä kohtaa, mistä haukunta kuului, mutta en voinut nähdä
mitään.
Äkkiä kuulin koirien haukkuvan kovemmin, kuului kovaa rätinää ja
karjun huohottamista ja pärskymistä. Luulin Buljkan hyökänneen siihen
kiinni ja rimpuilevan sen kimpussa. Ponnistin viimeiset voimani ja
kiiruhdin tiheikön läpi paikalle. Viidakossa näin kirjavan ajokoiran,
joka haukkui ja ulvoi liikkumatta paikaltaan, ja siitä kolmen askeleen
päässä liikkui ja hyöri jotakin mustaa.
Tullessani lähemmäksi huomasin karjun ja kuulin Buljkan kimeästi
vikisevän. Karju alkoi röhkiä ja hyökkäsi ajokoiraa kohti. Koira painoi
häntänsä koipien väliin ja hypähti syrjään. Nyt näin karjun kyljen
ja pään. Tähtäsin lantiota kohti ja ammuin. Huomasin laukaukseni
osuneen. Karju röhki ja vain ryske kuului, kun se pakeni viidakosta.
Koirat ajoivat sitä takaa ulisten ja haukkuen; raivasin itselleni
tietä viidakkoon niiden jäljestä. Äkkiä kuulin ja näin jotakin melkein
jaloissani. Se oli Buljka. Se makasi ulisten kyljellään. Sen alla oli
verilätäkkö. Arvelin koiran olevan mennyttä kalua. En ehtinyt ajatella
sitä sen enempää, vaan raivasin itselleni tietä eteenpäin. Näin pian
karjun. Koirat hyökkäsivät takaa sen kimppuun ja se kääntyi milloin
toiselle, milloin toiselle puolelle. Nähdessään minut hyökkäsi karju
minua kohti. Ammuin nyt toistamiseen aivan läheltä, niin että sen
harjakset syttyivät; karju röhähti, horjui ja lysähti koko painollaan
raskaasti maahan.
Kun tulin lähemmäksi, oli karju jo kuollut, mutta sen ruumis kuitenkin
vielä silloin tällöin nytkähteli. Koirat repivät sen mahaa ja jalkoja,
toiset latkivat haavoista virtaavaa verta.
Mieleeni muistui nyt Buljka, ja minä menin sitä etsimään. Se ryömi
vaikeroiden minua kohti. Menin sen luokse ja tarkastin sen haavaa.
Vatsa oli viilletty auki, ja kokonainen suolivyyhti riippui repeämästä
ja laahasi kuihtuneilla lehdillä. Kun toverit tulivat luokseni,
pistimme Buljkan suolet takaisin paikoilleen ja ompelimme vatsan
kiinni. Kun ompelimme sen vatsaa ja pistimme neulan nahan läpi, nuoli
se koko ajan käsiäni.
Karju sidottiin kiinni hevosen häntään, jotta se saataisiin
kuljetetuksi metsästä, Buljka pantiin hevosen selkään ja tuotiin
siten kotiin. Kuusi viikkoa Buljka oli sairaana, mutta parani sitten
täydellisesti.