Minulla oli Buljka-niminen pieni verikoira. Se oli aivan musta,
etukäpälän päät vain olivat valkoiset. Kaikilla verikoirilla on
alaleuka pitempi kuin yläleuka ja ylähampaat jäävät alahampaiden
taakse, mutta Buljkalla työntyivät alahampaat niin kauas eteenpäin,
että saattoi pistää sormen ylä- ja alahampaiden väliin. Buljkan kuono
oli leveä, silmät olivat suuret, mustat ja kiiluvat, valkeat hampaat
törröttivät aina näkyvissä. Se oli neekerin näköinen. Buljka oli
rauhaarakastava eikä purrut, mutta samalla se oli vahva ja sitkeä.
Kun se kävi johonkin kiinni, puri se hampaat yhteen ja jäi riepuna
riippumaan, joten sitä ei saanut temmatuksi irti; se oli pureutunut
kiinni lujasti kuin punkki.
Kerran se päästettiin karhun kimppuun. Se tarttui lujasti hampaineen
karhun korvaan ja jäi iilimadon tavoin riippumaan siihen. Karhu löi
sitä käpälillään, heitteli sitä puolelta toiselle, mutta ei saanut
sitä irtautumaan; vihdoin se teki kuperkeikan rutistaakseen Buljkan
kuoliaaksi allensa. Buljka pysyi sittenkin karhussa kiinni ja hellitti
vasta, kun sitä oli kylmällä vedellä valeltu.
— Minä olin saanut sen nuorena pentuna ja kasvattanut itse isoksi. Kun
matkustin Kaukasiaan, en tahtonut ottaa sitä mukaan; läksin huomaamatta
matkalle ja annoin sulkea Buljkan lukon taakse. Kun ensimmäisessä
majatalossa siirryin toisille rattaille, näin äkkiä jotakin mustaa
ja kiiltävää kiitävän maantietä pitkin. Se oli Buljka messinkisine
kaulaketjuineen. Tupruna se kiiri majataloa kohti. Se syöksyi minun
kimppuuni, nuoli kättäni ja ojentautui pitkäkseen rattaiden varjoon.
Kieli riippui kämmenen pituudelta kuonosta. Milloin koira veti kielensä
sisään niellen sylkeä, milloin pisti sen taas kämmenen verran ulos.
Se huohotti hengästyneenä, ja sen kyljet suorastaan hytkyivät. Se
kiemurteli puolelle ja toiselle ja koputteli maata hännällään.
Sain myöhemmin tietää, että se minun lähdettyäni oli särkenyt ikkunan,
hypännyt ulos ja juossut keskipäivän paahteessa parikymmentä virstaa
jäljestäni maantietä pitkin.