Kolme miestä kohtaa toisensa.
"On oikeastaan varsin omituista, että minä, vanha norsunpyytäjä,
rupean kirjoittamaan kirjaa", -- näillä sanoin alottaa Allan
kertomuksensa seikkailuretkestään Kuningas Salomon kaivoksille.
"Sillä olenhan tosin", jatkaa hän edelleen, "kokenut yhtä ja toista
elämässäni -- jo lapsesta alkaen olen itse saanut ansaita leipäni
-- olen koettanut kaikenlaista metsästystä, sotia ja kullankaivua,
mutta kirjailijatointa en koskaan ole erityisesti harjoittanut.
Mutta nyt olen kynä aseenani ryhtynyt työhön, ensiksikin koska sekä
Henry Curtis että John God niin hartaasti ovat pyytäneet minua sitä
tekemään ja toiseksi koska kipeä jalkani pakottaa minua pysymään
paikoillani täällä Durbanissa -- ja täytyyhän sitä johonkin ryhtyä.
Eikö tämä muuten ole ilkeätä: olen nyt 55 vuoden vanha ja olen
ampunut 65 jalopeuraa ja sitten täytyy minun istua kököttää täällä
sen vuoksi että kuudeskymmeneskuudes, jonka kanssa ottelin, ruhjoi
vasemman jalkani, niin että se on kuin palanen purutupakkaa!
"Kirjoitushaluni saa kuitenkin hiukan virikettä siitä, että
kertomus, jota nyt rupean juttelemaan, on ihmeellisin juttu, minkä
ikimaailmassa olen kuullut. Ja kuten boerit sanovat: sutjes, sutjes
-- hiljaa hyvää tulee..."
-- Ja sitten kertoo norsunpyytäjä yhtymyksestään Henry Curtisin ja
John Godin kanssa ja siitä mitä sitten tapahtui.
* * * * *
Annappas olla -- siitä on nyt noin puolitoista vuotta, kun tapasin
tilanomistaja Curtisin ja kapteeni Godin.
Olin silloin ollut norsunpyynnillä Bamangwato-virran tuolla puolen,
mutta onni ei ollut minua suosinut. Norsuja en saanut montakaan
ja päälle päätteeksi sairastuin kuumetautiin. Heti kun pääsin
jotakuinkin jaloilleni, myin kaikki kiluni ja kaluni -- pienet
vankkurini, härkäni ja vähäisen norsunluuvarastoni -- ja matkasin
Kapkaupunkiin. Viikkokauden kuljeskelin kaupungissa ja päätin
sitten lähteä takaisin Nataliin. Tilasin hyttipaikan muutamalla
Natalinlaivalla, ja pian kiikuimme hauskasti merellä.
Laivassa oli paljon ihmisiä ja useimmat tulivat aina Englannista
asti. Huomioni kiintyi erityisesti kahteen matkustajaan. Toinen
heistä oli ehkä noin kolmenkymmenen ikäinen komea mies; hänellä oli
mahtavat hartiat ja mainio ryhti. Tuuhea, vaalea tukka ja parta
muodostivat kauniin kehyksen hänen uljaille kasvoilleen. Hänen
silmänsä olivat suuret ja harmaat. Harvoin näkee meidän päivinämme
niin kaunista miestä; vanhat pohjolan viikingit olivat varmaan
samanmuotoisia. Eipä siltä, että minä paljonkaan tietäisin samaisista
viikingeistä -- erään nykyajan tanskalaisen olen tuntenut ja hän
peijasi minulta vähän rahoja -- mutta olen kerran nähnyt taulun, joka
kuvaa pohjoismaisia juominkeja, ja kaikki miehet taulussa olivat ihan
samankaltaisia kuin tämä puheena oleva mies. Ihmeellistä kyllä sain
sittemmin tietää, että Henry Curtisin -- niin oli hänen nimensä --
suonissa todellakin virtasi tanskalaista verta. Näin voi rotuleima
säilyä halki aikojen.
Muuten muistutti hän suuresti jotakuta. Mutta ketä? Kas, siitä en
päässyt selville, vaikka kuinka olisin päätäni vaivannut.
Herra Curtis oli laivalla aina yhdessä erään toisen herran kanssa,
joka niinikään veti huomiota puoleensa. Heissä ei ollut paljon
yhtäläisyyttä, hän oli muun muassa tummanverisempi eikä niin kookas
kuin herra Curtis, mutta tavallaan oli hänkin komea ilmiö. Tai
oikeammin uljas. Hän on merimies, ajattelin nähdessäni hänet ensi
kerran. En tiedä, mistä se johtuu, mutta minä en koskaan erehdy
merimiesten suhteen. No niin, minulla onkin ollut monta hyvää ystävää
siinä ihmisluokassa ja tiedän hyvin minkälaisia he ovat. Parempaa
toveria kuin merimies ei ole, vaikkakin hän usein on jokseenkin paha
kiroomaan...
Miehen nimi oli God -- John God, ja oikein arvasin, hän oli kuin
olikin merimies. Eli oikeimmin: hän oli ollut. Seitsemäntoista
vuotta oli hän luutnanttina palvellut Englannin sotalaivastossa ja
oli eronnut kapteenina. Hän oli kuten sanotaan "täysinpalvellut",
vaikka ei tosin ollut kolmeakymmentäyhtä vuotta vanhempi. Niin on
tapa sotaväessä ja laivastossa; kun ihminen on oikein harjaantunut ja
taitava, yks kaks! -- hän saa potkun ja katsokoon sitten itse, miten
parhaiten tulee toimeen. Semmoisilla ehdoilla on tukala työskennellä,
mieluummin olen sitten metsästäjä! Silloin sitä ainakin on oma
isäntänsä.
Tämä kapteeni God oli oikeastaan hassunkurinen herrasmies. En
koskaan ole nähnyt miestä, joka olisi ollut niin täsmällinen ja
siro puvussaan kuin hän oli. Ja kuinka huolellisesti hänen partansa
oli ajeltu -- niin sileäksi, niin sileäksi! Hassuinta hänessä oli
kuitenkin se, että hän aina käytti silmälasia, joka oli puristettu
oikeaan silmäpieleen. Olisi melkein voinut luulla, sen kasvaneen
kiinni siihen, sillä se ei koskaan pudonnut, vaikkei siinä ollut
rihmaa. Minä luulin totta tosiaan kauan aikaa, hänen öisinkin
nukkuvan lasi silmäpielessä, mutta myöhemmin huomasin, että hän
maata mennessään pisti sen housuntaskuun; jonne hän myös kätki
tekohampaansa -- nämä kaksi omituisuutta hänessä oli.
Vähän sen jälkeen kuin olimme lähteneet ankkurista, pimeni ja
ilma kävi pahaksi. Maalta puhalsi navakka tuuli tuoden mukanaan
paksun kolean sumun. Sen noustessa pakenivat useimmat matkustajat
kiireesti kannen alle. Höyrylaiva oli litteäpohjaista lajia ja
keinui kauheasti, välisti se oli tehdä kuperkeikan, mutta pysyi toki
oikeallaan. Oli aivan mahdotonta käyskennellä kannella, ja minä
pysyttelin sen vuoksi konehuoneen läheisyydessä, siellä oli tyyni ja
hyvä olla. Siellä kulutin aikaani tarkastamalla heiluria, joka heilui
edes takaisin osottaen paljonko laiva kallistui.
Samassa kuulin äreän äänen takanani murahtavan:
"Tuo heiluri näyttää väärin, se ei riipu oikein."
Minä käännyin, -- puhuja oli meriupseeri.
"Vai niin -- luuletteko?" virkoin.
"Luulenko? Ei ole kysymys luulemisesta. Mutta panenpa pääni pantiksi
siitä, että jos alus vyöryisi noin kuin tuo laitos luulottelee,
niin ette te enkä minä seisoisi tässä. Mutta sellaista on, kun
rihkamakauppiaat joutuvat laivan kanssa tekemisiin. Oi pyhä isä, sitä
täsmällisyyttä!"
Tällä hetkellä soitettiin päivälliselle. Ja kreivin aikaan se
tapahtuikin, sillä mitään ilkeämpää ei ole kuin kuulla kuninkaallisen
meriupseerin pitävän pitkiä puheita toisten merimiesten
kelvottomuudesta. On kuitenkin jotain vieläkin kauheampaa, nimittäin
kun kauppamerimies lausuu mielipiteensä sotalaivaston miehistöstä.
Kapteeni God ja minä menimme yhdessä päivällispöytään, jonne Henry
Curtis jo oli asettunut. God istui hänen viereensä, minä heitä
vastapäätä. Tuokion kuluttua pohdimme kapteeni ja minä jo innokkaasti
metsästystä, ampumista ja muita niihin kuuluvia seikkoja. God kyseli
kyselemistään, ja minulla oli täysi työ vastaamisessa. Viimein
jouduimme keskustelemaan norsuista.
"Siinä suhteessa olette totta tosiaan osanneet oikeaan mieheen",
sanoi äkkiä muuan matkustajista Godille. "Jos kukaan, niin juuri
metsästäjä Allan, on omiaan kertomaan norsuista."
Herra Curtis näytti säpsähtävän. Hän oli tähän asti ollut ääneti. Nyt
kumartui hän minun puoleeni ja kysyi syvällä, hillityllä, sointuvalla
äänellä:
"Anteeksi, onko nimenne Allan?"
"On!" -- Hän ei sanonut enempää, mutta minä olin kuulevinani hänen
mutisevan: "Sepä onni!"
Kun olimme syöneet ja nousseet pöydästä, tuli Henry Curtis luokseni
ja kysyi, tahtoisinko seurata häntä hänen hyttiinsä, niin saatoimme
polttaa piipullisen yhdessä. Siihen olin heti halukas, ja hetkisen
kuluttua istuimme me kolme -- Curtis, God ja minä hytissä savuava
piippu hampaissa ja pullollinen wiskyä ja lasit edessämme pöydällä.
"Herra Allan", virkkoi Curtis, kun palvelija oli sytyttänyt
lamput, "mikäli minä tiedän, oleskelitte te vuosi sitten jossain
Bamangwato-nimisessä seudussa, Transvaalin pohjoispuolella.
Eikö totta?"
Minä nyökäytin päätäni. Olin todellakin Bamangwatossa siihen aikaan.
Mutta mitenkä saattoi tämä vieras herra tietää minun matkoistani?
"Te matkustitte silloin kauppa-asioilla?" Tämän lausui kapteeni God.
"Aivan oikein", vastasin minä. "Minä asetuin tavaroineni
uudisasutuksen, ulkopuolelle ja jäin sinne, kunnes olin myynyt koko
vaunulastillisen."
Henry Curtis istui aivan vastapäätä minua. Hän nojasi käsivartensa
pöytään, katseli tutkivasti minuun suurilla harmailla silmillään ja
kysyi vakavasti:
"Tapasitteko niillä seuduin Neville nimisen miehen?"
"Tapasinpa kylläkin. Hän asettui härkineen aivan minun läheisyyteeni
ja levähti neljätoista päivää, ennenkuin hän lähti retkelleen
sisämaahan. Muuten sain pari kuukautta sitten kirjeen asianajajalta,
joka mielellään tahtoi tietää, mihin mies oli joutunut -- ja
tietäisinkö minä jotain hänestä. Minä kirjoitin silloin ilmoittaen
hänelle, että..."
"Niin", sanoi Curtis, "sen kirjeen olen lukenut. Te kerroitte
siinä, että Neville niminen mies oli lähtenyt Bamangwatosta vasta
toukokuussa. Hän matkusti ajoneuvoilla ja seuranaan hänellä oli
ajomies, opas ja Jim niminen kafferilainen. Hänen tarkoituksensa oli
ajaa aina Inyatiin -- kauas, kauas Matabele-maahan, jossa hän aikoi
myydä vankkurinsa kulkeakseen sitten jalkasin eteenpäin. Eikö niin?"
Minä vain nyökkäsin, ja Curtis jatkoi: "Sitten te myöskin
kirjoititte, että hän luultavasti oli luopunut vankkureistaan, sillä
te olitte nähnyt ne erään portugalilaisen kauppamiehen hallussa, ja
hän sanoi ostaneensa ne Inyatissa valkea-ihoiselta mieheltä, joka
aikoi lähteä erämaahan metsästämään."
Kaikki oli niinkuin olla piti; aivan näillä sanoin olin kirjoittanut.
Hytissä vallitsi hetkisen hiljaisuus, ei kukaan meistä puhunut
sanaakaan. Sitten virkkoi Henry Curtis yhtäkkiä: "Sanokaa minulle,
herra Allan, ette suinkaan muuten tiedä, mitä velj..., mitä tämä
Neville aikoi tuolla kaukana pohjoisessa päin tai minne hän
oikeastaan pyrki?"
"Nii-in", lausuin pitkään, "kyllähän siitä hiukan kuulin, mutta..."
Sen enempää en sanonut, koska en tahtonut puhua siitä aineesta.
Curtis ja God katsahtivat toisiinsa, ja God nyökkäsi innokkaasti.
Sitten lausui Curtis:
"Kuulkaapa, herra Allan! Nyt minä kerron teille erään jutun, ja sen
tehtyäni aion pyytää teiltä neuvoa ja -- kenties apua. Asianajajalta,
joka lähetti minulle kirjeenne, tiedän, että te olette mies, johon
voi luottaa, ja varsinkin, että te olette mies, joka ette lavertele
ettekä puhu turhia."
Minä kävin aivan noloksi sellaisia kehuja kuullessani ja join
kulauksen, wiskyä ja vettä salatakseni punastumistani. Mutta Henry
Curtis jatkoi: "Neville on veljeni!"
"Ohoo!" huudahdin minä. Ja samassa selvisi minulle, ketä Curtis
heti oli muistuttanut. Hänen veljensä oli tosin paljoa lyhyempi ja
mustapartainen, mutta silmät ja kasvojenpiirteet olivat aivan samat.
"Hän on nuorempi veljeni", jatkoi Curtis, "eikä minulla ole muita
sisaruksia kuin hän. Lapsuudesta asti ja koko nuoruutemme ajan elimme
erittäin hyvässä sovussa ja olimme melkein aina yhdessä. Mutta sitten
-- viisi vuotta sitten -- riitaannuimme kovasti, ja minun täytyy,
ikävä kyllä, tunnustaa, että käyttäydyin kovin pahasti ja väärin
veljeäni kohtaan."
Kapteeni nyökkäsi kiivaasti. Sen saatoin nähdä hyttipeilistä, joka
laivan rajusti keikkuessa silmänräpäykseksi joutui riippumaan aivan
päämme yläpuolelle.
"Te tunnette kenties", sanoi Curtis, "siksi paljon Englannin
perintölakeja, että tiedätte miehen koko maa-omaisuuden menevän
perinnöksi vanhimmalle pojalle, ellei toisin säädetä. Nyt tapahtui,
että isäni kuoli juuri silloin, kun veljeni ja minä olimme vihoissa,
eikä kukaan tuntenut vainajan viimeistä tahtoa. Seurauksena oli,
että veljeni, joka ei ollut oppinut mitään, josta saattaisi elää,
yht'äkkiä tuli köyhäksi mieheksi. Minun tietysti olisi pitänyt
pitää huolta hänestä, mutta vihoissani laiminlöin velvollisuuteni;
minä tahdoin, että hän olisi ottanut ensimäisen askeleen, mutta
siihen hän oli liian ylpeä. Ennenkuin saatoin aavistaakaan, myi hän
senkin vähän, mitä omisti, ja purjehti muutama shillinki taskussa
Etelä-Afrikaan onneaan koettamaan. Kolmeen vuoteen en kuullut hänestä
sanaakaan, vaikka lähetin useita kirjeitä hänelle. Viimein en enää
kestänyt. Käännyin useampien eri ihmisten puoleen, joiden toivoin
voivan opastaa minua veljeni jälille. Sillä tavoin sain ne tiedot,
jotka te ystävällisesti annoitte asianajajalleni. Ja saatuani tietää
sen verran lähdin muitta mutkitta matkaamaan tänne itse hakeakseni
häntä. God on luvannut seurata minua."
"Niin", virkkoi siihen kapteeni, "minullahan ei ole mitään erityistä
tekemistä. Laivasto ei minua enää tarvitse eikä minua liioin haluta
istua työtönnä jossain nurkassa ja vähitellen nääntyä nälkään
puolella palkalla. Mutta kuulkaapa nyt, herra Allan -- nyt tulee
teidän vihdoinkin puhua suunne puhtaaksi ja kertoa meille _kaikki_,
mitä tiedätte Curtisin veljestä."