Syy, kuningatar, koko tämän kurjuuden
on julmistunut kostonhenki — daimoni.
Sun poikas luokse Ateenasta saapui mies
ja puhui hälle, kuninkaalle, sanoen:
»Kun öinen, musta pimeys on peittänyt
maan, meren, silloin Hellaan väki säikähtää
ja yli laivan laidan syöksyy kiirehtäin
salassa paeten ja turvapaikkaa etsien.»
Sen kuuli kuningas, ei heti älynnyt
hellenin petosta ja vihaa jumalten.
Hän käski kaikkein päälliköiden ohjata,
kun päivän nuolet jäähtyneinä sattuvat
maan päälle ja kun hämärä on saapunut,
laivansa kolmin rivein — salmia
hän käski vartioida hyvin tarkaten
ja muitten laivain ympäröidä Salamiin.
Jos löytää Hellaan miehet siellä pakotien
ja välttää varman surman, silloin kaikki saa
myös laivapäälliköt sen maksaa surmallaan.
Niin, tietämättä määrää kovan kohtalon
kuningas puhui heille sanoin käskevin.
Ja meikäläiset asettuivat paikoilleen;
he naulitsivat ehtoollisen, sitten he
sitoivat hihnoin airot kiinni hankasiin.
Kun päivän soihtu sammui, yöhön vaihtuen,
nousivat päälliköt ja miehet kannelle.
Laivasta laivaan huudot kajahtelivat,
kun kaikki keulat määräsuuntaan käännettiin,
yön pitkän halki soudattivat päälliköt
laivoja sinne tänne, airoin väkevin.
Yö koitti jo, vaan ykskään Hellaan laivoista
ei salaisesti yrittänyt pakohon.
Kun päivä ajoi valko-orhein kannelle
taivaan ja valoi maahan koiton kirkkautta,
soi hellenien sotahuuto raikuva
ja jalo aselaulu. Vuoret saarien
yhtyivät kaiun äänin laulun säveliin.
Väristys kävi joukkojemme sieluissa,
kun vahva toivo petti — sillä pakotien
ei ollut hellenien huuto raikuva
vaan riemulaulu voitollisen taistelun.
Me erotimme huudon sanat voimakkaat:
Hei, kiiruhtakaa Hellaan jalot soturit,
on isänmaanne pelastus ja lastenne
ja vaimoinne ja kotiseudun jumaloin
ja hautain isien — on taiston palkka se.
Me kohotimme kilpaa sotahuutomme
ja kiirehdimme pikaisesti taisteluun.
Nyt laiva laivaan vaskikeuloin ponnisti.
Hellenein sotasoutu alkoi taistelun
ja iski oikealta haahta phoinikein.
Jo kaikkialla keula keulaan iskettiin.
Aluksi vankat oli laivat kuninkaan —
vaan laiva tunki laivaan kiinni tiheään
ja toinen toist' ei enää voinut avustaa.
Me itse ha'at kiinnitimme toistemme
laivoihin, perämelat, airot särjimme.
Vaan hellenien soudut piirittivät jo
ja upottivat soutujamme — useat
kaatuivat kumolleen. Nyt meren vettä ei
hylyillä, pirstaleilta nähnyt. Karien
ja saarien rannat katti ruumisröykkiöt.
Nyt laivamme, ne, jotka säästyi vielä tuholla,
pikaisin aironvedoin kauas pakeni.
Vaan meitä, meitä, niinkuin meren petoja
hellenit airoin, hirsin iski, teurasti
ja huuto, valitus ja rukoukset täyttivät
nyt meren, taivaan lakeudet, kunnes vihdoinkin
yön sysimusta silmä meidät vapahti.
Oi, sen vaikerrusten katkeruutta taitaisi
en kertoa mä kuolevaisin lausehin.
— — —