Ihmetyö oli tosiaankin helleenien voitto Idän sotalaumoista. Että
taistelua niin tarmokkaasti johdettiin, että se saavutti jopa
suurkuninkaan maanrajat, se oli ennen kaikkea ateenalaisten ansio.
Heidän Salamiissa osoittamansa sankaruus ja uhrautuvaisuus saivat
myöskin palkintonsa. Ateenasta tuli koko Kreikan keskus. Voitonriemu
viritti ateenalaisten hengen innoitukseen, joka Perikleen ylevän johdon
aikana teki Akropoliin henkisen suuruuden ikuiseksi tunnuskuvaksi,
kaiken korkean kulttuurin majakaksi.
Suurella valtiomiehellä, jolle kunnia tästä ensi sijassa kuuluu, oli
kansan lujan luottamuksen perusteella valta-asema, yhtä luja kuin
entisillä tyranneilla. Perikles piti, kuten Thukydides sanoo, ohjista
lujin kourin; ja »paljon suuremmassa määrin hän ohjasi kansaa kuin
kansa häntä.» Niin toteutuu täälläkin alituisesti toistunut kokemus,
että todellakin suurelle miehelle merkitsevät virka ja muodollisuudet
vähän hänen oman lahjakkuutensa ja kelvollisuutensa rinnalla. Hän
itse oli vienyt demokratian valtaan, mutta tämä valta osoittautuikin
olevan siinä, että hänen oma tahtonsa pääsi kansan avulla vaikuttamaan.
Mutta se seikka, että hän kykeni _säilyttämään_ valta-asemansa, ei
riippunut kauhupolitiikasta, vaan se johtui siitä arvonannosta, jonka
hänen henkilöllisyytensä herätti, hänen luonteensa nuhteettomuudesta,
hänen terveestä valtioviisaudestaan ja hänen kaikki voittavasta
kaunopuheisuudestaan.
Yhtäläisyydet Perikleen ja jonkun sellaisen tyrannin kuin
Peisistratoksen välillä eivät rajoitu ainoastaan valta-asemaan,
vaan ulottuvat myöskin heidän kulttuuria edistävään toimintaansa.
Erikoisesti he kilpailevat keskenään kaunistamalla Ateenaa ihanilla
rakennuksilla. Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi Perikles ei empinyt
käyttää hyväksi liittorahastoa. Mutta hänen vastustajansa huomauttivat,
että Ateena saisi huonon maineen koko Kreikassa, kun toiset helleenit
näkisivät, »kuinka kaupunki heidän rahoillaan koristautui turhamaisen
naisen tavoin kullalla ja kalliilla kivillä.» Tähän Perikles vastasi,
että Ateena ei ollut tilivelvollinen liittolaisilleen, niin kauan kuin
sen laivasto suojasi heitä barbaareilta. Ja olivathan Ateenan muurien
sisäpuolella olevat kauneusarvot kaikkien helleenien nimeä kantavien
nautittavissa. Perikleen aika on Kreikanmaan historian kultainen
aikakausi. Silloin puhkesi näytelmärunous kukkaansa kaikkien aikojen ja
kaikkien kansojen voittamattomassa kolmikossa _Aiskhýlos, Sophoklés_ ja
_Euripidēs_. Silloin eli _Hēródotos_, »historian isä», ja Thukýdidēs,
mainioin antiikin historioitsija. Perikleen ystävä _Anaksagōras_ teki
nyt Ateenan filosofian keskusliedeksi, ja vielä enemmän kuuluisaksi
Ateena tuli kaikista filosofeista suurimman, Sokrateen ja hänen, suuren
oppilaansa Platonin kautta, jonka jalo hahmo esiintyy aikakauden
lopulla.
Edellytyksenä niin korkean kulttuurin kukoistukselle Akropoliin
kukkulan ympärille nousseessa pikku kaupungissa oli sittenkin se
kuulumattoman nopea kaupallinen kasvu ja teollisuuden kehitys, joka
seurasi rauhaa ja uudelleen ryhtymistä kauppasuhteisiin Persian kanssa.
Jo Sunionin, Attikan eteläisimmän niemen luona, sai purjehtija ihmeen
ihanalla paikalla sijaitsevasta Poseidonin temppelistä ensi vaikutelman
siitä, että hän lähestyi lukuisten merenkulkijain kaupunkia. Ja kun
hän lähestyi Peiraieusta ja aurinko kultasi Akropoliin, näki hän sen
välkkeen kaupungin suojelusjumalattaren, Pallas Athenen, suunnattoman
suuren kuvapatsaan keihäänkärjestä ja kypäräntöyhdöstä, kuvapatsaan,
jonka Pheidias oli pystyttänyt kaikkein ylimmäksi harjanteelle. Se oli
valettu Marathonin voittosaaliista.
Perikles muutti Akropoliin vertaistaan vailla olevaksi Ateenan
suuruuden muistomerkiksi. Niiden temppelien paikalle, jotka
persialaiset olivat muuttaneet soraläjiksi, rakennettiin nyt mitä
kauneimpia pyhäkköjä, ennen kaikkea vertaansa vailla oleva Parthenon,
»neitsyeellisen asunto», Pallas Athenelle. Ja siellä temppelin
sisällä Pheidias muovaili puukehyksen ympärille norsunluusta ja
kullasta toisen ihmeellisen kauniin jättiläispatsaan neitseellisestä
suojelusjumalattaresta.
Plutarkhokselta, joka sai katsella taideteoksia Akropoliilla
puoli vuosisataa myöhemmin, jolloin ne vielä esiintyivät täydessä
loistossaan, ei ollut kyllin sanoja ilmaistakseen sitä ihastusta, jota
hänessä herättivät ihmeteltävän kauniit yksityiskohdat, samoinkuin
kokonaisuuden puhtaat, jalot viivat ja sopusointuiset mittasuhteet.
»Taiteilijat ovat täällä koettaneet voittaa toisensa suorittaessaan
kukin työosuutensa mahdollisimman täydellisellä tavalla», hän sanoo.
Nämä taideteokset »ikäänkuin säteilevät nuoruutta, joka suo niille
neitseellisen koskemattomuuden ajasta aikaan. Tahtoisi sanoa, että ne
kaikki elävät ja hengittävät, että niillä on sielu, joka ei vanhene,
vaan aina pysyy nuorena ja raikkaana.» — Hänen aikansa jälkeen on
melkein kaksi hävityksen vuosituhatta vierryt näiden taideluomien
ylitse, mutta jokainen, ken on saanut polkea Akropoliin pyhää maata,
ei voi olla Plutarkhoksen kanssa tuntematta, kuinka ne elävät ikuista
nuoruuden elämää. Tuntee ankaran, totisen kauneuden, mutta ei mitään
siitä toivottomuudesta, joka tavallisesti valtaa mielen nähdessään
todistuskappaleen kaiken katoavaisuudesta. Täällä ylhäällä tuntee
itsensä »ikäänkuin kohotetuksi läpinäkyvään, valoa säteilevään
teeteriin», kuten sanotaan yhdessä Euripideen kuorolaulussa, tuohon
harvinaisen kirkkaaseen ilmaan, joka antaa Attikalle aivan erikoisen
viehätyksen. Jumalasunto vertaistaan vailla! Sillä niissähän jumalat
oleskelisivat, jollei juuri eetterin sinessä. Ja niissähän koko
maailmassa on arvokkaampaa ainetta pystyttää asunto heille, kuin on
kultaloistoon vivahtava Pentelikonin marmori, tuo elävän lämmin,
ikäänkuin auringon juovuttama kivi, jonka yli varjokin leijailee
läpinäkyvän sinisenä ja keveänä kuten itse taivas.
Jumalainen näky on katsella Parthenonin marmoripilarien kuvastuvan
syvänsinistä Aigeian merta vastaan. Jumalten kunniaksi nämä
muistomerkit on pystytetty, mutta niiden pystyttäjät ovat tahtoneet
näiden muistomerkkien puhtaudella ja ylevyydellä jalostaa ihmisiä
itseään. Perikleen aikomus oli, että Ateenasta tulisi koko Kreikanmaan
kasvattajatar kauneudenkaipuussa ja jalossa mielenlaadussa.
* * * * *
Milloinkahan on koko maailman historiassa todettu niin nopeata
sivistyksen kehitystä kuin Kreikassa viidennellä vuosisadalla
e.Kr.? Noin 30 000 asukkaan suuruisessa kaupungissa tapahtuu kahden
ihmisiän kuluessa seuraavaa: maailmanvalloittaja-valtakunta voitetaan
ainaiseksi, suuri merivaltio perustetaan, näytelmätaide puhkeaa täyteen
kukkaan, kuvanveistotaide kehittyy lapsuuskauden avuttomuudesta
korkeuteen, jota myöhemmin ei kenties koskaan ylitetä, arkkitehtuuri
pääsee kömpelyydestä, senaikaiset rajoitukset huomioonottaen,
mahdollisuuden rajoille saakka, historiankirjoitus muodostuu
tieteelliseksi taidoksi ja kehittyy filosofinen ajatusrakennelma,
jonka edessä meidänkin aikamme on vain kiitollinen oppilas. Ja kaikki
tämä todellisen vapauden ja poliittisen tasa-arvoisuuden periaatteille
perustetussa valtiossa. Ateenalainen perhe on samaan aikaan
voinut olla persoonallinen tuttu Miltiadeelle, Themistokleelle ja
Perikleelle, Aiskylokselle, Sophokleelle ja Euripideelle, Pheidiaalle,
Anaksagoraalle ja Sokrateelle, Herodotokselle ja Thukydideelle.