Iraanin kansojen, meedialaisten ja persialaisten, tarttuessa Etu-Aasian
kohtaloihin oli tullut _indoeurooppalaisten_ kansojen vuoro ottaa
vastaan sivistysperintö _seemiläisiltä_ ja _haamilaisilta_. Haamilaiset
egyptiläiset olivat antaneet ainaiseksi ihmiskunnan perinnöksi
omaperäistä kulttuuriansa; ja mitä seemiläisiin kansoihin tulee,
kesti vielä enemmän kuin vuosituhannen, ennenkuin uskonnollinen
innostus, profeetta Muhammedin aikaansaama, jälleen teki ne kykeneviksi
suorittamaan kulttuuritekoja.
Indoeurooppalaiset kansat eivät muodosta tasa-aineista rotuyhteyttä,
vaan ainoastaan kielellisen yhteyden: niihin kuuluvat ne kansat, jotka
puhuvat indoeurooppalaista kieltä.
Kysymykseen, missä näiden kansain alkukoti oli, on vastattu parilla
kymmenellä tavalla. Kielentutkijat ovat etsineet sitä eri paikoista
alueelta, jonka äärimmäisinä rajoina ovat toisaalta Luoteis-Eurooppa
ja toisaalta Keski-Aasian ylänkö tai Intia. Monet tiedemiehet
ovat sitä mieltä, että indoeurooppalaiset ovat peräisin Itämeren
etelärantamilta. Luulevatpa jotkut, että Skåne ja Tanskan saaret olivat
heidän alkukotinansa. Tällöin on muun muassa kiinnitetty huomiota
siihen, että _ohra_ näyttää indoeurooppalaisilla alkuaikoina olleen
tärkein viljalaji. Jos niin todellakin oli asianlaita, viittaisi se
siihen, että alkukoti on etsittävä seudusta, jossa on verraten lyhyet
kesät, missä paremmat viljalajit, kuten vehnä ja hirssi, eivät tuohon
aikaan ehtineet antaa riittävää hyötyä, jotta niitä olisi yleisesti
viljelty. Nythän on tosiasia, että Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja
Pohjois-Frieslandissa »koru» (= ohra) on nimenä viljalla yleensä tai on
ainakin ollut meidän aikoihimme asti.
Mutta on, kuten pian saamme nähdä, toisia seikkoja, jotka puhuvat sitä
vastaan, että Itämeren seudut olisivat olleet indoeurooppalaisten
alkukoti. Osa kielentutkijoita tahtoo sijoittaa sen keskiseen
Eurooppaan, toiset taasen haluavat etsiä sitä jostakin Mustan-
ja Kaspianmeren pohjois- ja itärantamain suurilta ruohoaroilta,
ja tällä mielipiteellä tuntuu nykyisin olevan voimakkaimmat
puoltajansa ammattimiesten piirissä. On kumminkin neljäskin ryhmä
tutkijoita, joiden mielestä indoeurooppalaiset ovat alkujaan eläneet
paimentolaiselämää suurella Keski-Aasian ylängöllä, joka on niin
monien kansanheimojen kehto. Pääsyynä sieltä tapahtuneeseen suureen
vaellukseen olisi ollut se, että sekä paimentolaiset itse että
heidän karjalaumansa lisääntyivät niin, että eläminen ja riittävien
laidunten saanti kävi tukalaksi. Kenties indoeurooppalaisia vuorostaan
painostivat toiset kansat idästä päin, Kiinan rajaseuduilta. Sellaisia
kansainvaelluksia on tapahtunut, niin kauas taaksepäin ajassa kuin
voimme seurata ihmiskunnan vaiheita; ja tulemme kohtaamaan useita
samanlaisia ilmiöitä myöhemmässä historiallisessa kehityksessä.
Että kysymys indoeurooppalaisten alkukodista on niin vaikea — mahdoton
— varmasti ratkaista, riippuu siitä, että tässä ei ole muinaislöytöjä
tai historiallisia todistuskappaleita, mihin nojautua. Ainoastaan
vertaileva indoeurooppalainen kielitiede voi antaa jotakin opastusta,
mutta sekin on pakosta hyvin epävarmaa.
Kielentutkijat ovat osoittaneet selvän sukulaisuuden
indoeurooppalaisten kielten kesken, kuten intian, persian,
slaavilaisten kielten, kreikan, latinan ja eri germaanisten kielten
välillä. »Isä» on ruotsiksi _fader_, saksaksi _Vater_, englanniksi
father, latinaksi pater, josta italiassa on tullut _padre_ ja joka
ranskassa on lyhentynyt muotoon _père_; kreikaksi se kuuluu _patér_
ja muinaispersiassa ja -intiassa _pitar_. Samalla tavalla »äiti», ruots.
_moder: Mutter, mother, māter, mādre, mère_[1], _mētēr ja mātar_.
Venäjäksi se on _matj_. »Veli» on: _broder, Bruder, brother, frāter,
frate tai fratello, frère, phrātér ja bhrātar_; venäjäksi _brat_.
Täytyy edellyttää, että keskenänsä sukua olevat sanat palautuvat samaan
kantasanaan, joka on kuulunut indoeurooppalaisen kantakansan kieleen.
Kantakansan kielessä on tietenkin ollut murteita niinkuin on
nykyisissäkin kielissä. Näiden murteiden väliset eroavaisuudet
kehittyivät vähitellen yhä suuremmiksi, sikäli kuin eri heimojen
välinen yhteys höltyi ja lopuksi katkesi; erilaistumisen yhtenä
tekijänä oli se, että kantakansan eri osat joutuivat kosketuksiin
erilaisten vieraiden kansojen ja kielien kanssa. Lopuksi tuli aika,
jolloin entisistä heimoista muodostuneet kansat eivät enää edes
tunteneet keskinäistä sukulaisuuttansa. Siitä huolimatta nerokkaat
kielentutkijat useiden tuhansien vuosien päästä osoittivat niiden
kielten ikivanhan sukulaisuuden ja vertailemalla niitä toisiinsa
loivat summittaisen kuvan indoeurooppalaisesta alkukielestä. Tämä
alkukieli voi antaa meille joitakin — joskin — epävarmoja — tietoja
niistä olosuhteista, joissa tuo indoeurooppalainen alkukansa on elänyt,
ja siis myöskin ehkä joitakin viittauksia siitä, minkälainen oli se
maa, jossa tämä kansa aluksi asui. Niin korvautuu jossakin määrin
indoeurooppalaista alkuaikaa koskevien arkeologisten ja historiallisten
todistuskappaleiden puute. Indoeurooppalaisen alkukielen sanavarastosta
näkyy, että tätä kieltä puhunut kansa asui maassa, missä lumi ja jää
eivät olleet harvinaisia eivätkä sateetkaan. Näillä ihmisillä oli
nimet neljälle eri vuodenajalle. Alkukoti on siis sijainnut lauhkeassa
vyöhykkeessä. Tähän viittaavat myöskin eläinten ja kasvien nimet.
Niistä etsii nimittäin turhaan lämpimämmän ja kuuman vyöhykkeen lajeja.
Vuoria indoeurooppalaisten alkukodissa oli, ja sanavarastosta
päättäen on melko varmaa, että merikin on ollut kantakansalle tuttu.
Merenkulkua koskevia termejä ei kuitenkaan ole ollut kantakielessä.
Indoeurooppalaisissa kielissä ei myöskään ole eri kalalajeja
tarkoittavia yhteisiä sanoja enempää kuin kalastusta tai kalastajan
pyyntivehkeitä tarkoittavia kielellisiä ilmauksia. Näistä tosiasioista
ei kuitenkaan saata ehdottomasti tehdä sitä johtopäätöstä, että
indoeurooppalainen kantakansa asui sisämaassa.
Kuitenkin kaikitenkin on merkillistä, että indoeurooppalaisessa
alkukielessä on niin perin vähän merta koskevaa; ja tämä vaikutelma
vahvistuu siitä mielenkiintoisesta tosiasiasta, että ei ole jälkeäkään
indoeurooppalaisesta meripihkan, tämän tyypillisen Itämeren-tuotteen
nimestä, tuotteen, jota hyvin aikaisin käytettiin koristuksiin Itämeren
alueella ja jolla oli niin tärkeä asema pohjoisten kansojen Etelän
maiden kanssa harjoittamassa kauppavaihdossa.
Metalleista tunnettiin vain kupari alkukodissa. Yhteisajan päättyessä
kantakansa näyttää olleen juuri siirtymässä kupari- tai pronssikauteen.
Indoeurooppalaisten hajaantuminen olisi siis alkanut noin 4000 vuotta
sitten. He olivat silloin vielä paimentolaiskansaa, joka kuljeskeli
ympäri karjalaumoineen. Maanviljelystermejä alkukielessä ei yleensä
ole. Nykyisistä kotieläimistä oli m.m. _hevonen_ tuttu, vaikka ei ole
varmaa, että se jo kantakansalla oli vetojuhtana. Indoeurooppalaisten
alkukielessä on runsaasti nimiä rattaiden eri osille kuten pyörälle,
pyörän navalle ja akselille.
— Nyt lähdemme seuraamaan indoeurooppalaisten heimojen _itäistä_
haaraa, tarkemmin sanoen _Iraanin_ kansoja niiden tunkeutuessa kohti
vanhoja sivistysalueita. Saman alkukansan _intialaisen_ ryhmän, joka
kulki kaakkoon päin ja valtasi Intian, kohtaamme myöhemmin toisessa
historiallisessa yhteydessä.
Kirjallisuutta tähän jaksoon:
Justin V. Prašek, Geschichte der Meder und Perser bis zur makedonischen
Eroberung. (Laajoin kirjallisuusviittein.)
Tähän kappaleeseen: