Sä näitkö impiä ilman,
Jotk' kohtalon kuteita loi?
Mun arka ja himmeä silmän'
Ei nähdä heitä voi.
Runoniekat, te näätte ne illoin,
Miss' siinä he lointaan luo,
Ja niisien liehuissa silloin
Väriaiheita teille tuo.
"Näin ilman immet kyllä
Ja noiden niisiä näin;
He istui tuolla yllä
Kesäpilvellä säihkyvin päin".
Lie kuteet olleet harmaat
Ja karkean kodikkaat,
Niin saapuisi aiat armaat,
Sais tyyntä nauttia maat;
Vai seijaina, väikkyvin poimuin
Ne näit väriloistossa vain,
Ja juovina leiskua loimuin,
Kuin säihkyä salamain?
"Ei ollut loimi seijas,
Ei harmaa kuteen niis,
Miss' siinä se hulmuten leijas,
Kun päivä mailleen liis".
Rusoruusuja, hempeä valmuin
Sä näit kai kuteessa niin
Ja vihreitä oksia palmuin,
Mit viehtävät viihdyksiin;
Vain mielet viihtää ja viehtää,
Kun kohtalon iskut käy,
Ja unelmoihin ne kiehtää,
Kun onnea enää ei näy.
"Näin ruusuja, väikkettä valmuin
Ja vihreitä oksia vain,
Mut kesken siintoa palmuin
Näin säihkyä salamain."
1901.