(Kuolinvuoteellaan.)
Hyvä ja paha -- mit' on tuo?
Kaks eri valtaa hallinneeko noita
Valaisten, pimittäen maailmoita?
Mit' onni, kurjuus, terveys ja sairaus
Ja elo, kuolo -- mit' on tuo?
Jo silmä kirkastuu, jo haihtuu hairaus,
Ja aatokseen, mi kiersi sokkeloita,
Nyt valkeus outo leimahtaa:
Mit' usein aavistin, nyt näkee sielun'!
Jo maiset vastakohdat kaikki laukee
Ja yhteen sulaa -- eri puoliks aihtuu
Vain yhden suuren ilmiön!
Mut sulkeutuu jo kuilut hornan nielun,
Ja maasta usvat häätyy, kauhut haihtuu,
Ja eteeni vain taivaansäihke aukee
Sun, Ylhän, Tuntemattoman!
Oi, luonnosta sun kirjoitustas tutkin:
Mut harhaan tavailin sun sormes työtä!
Kuink' kiinnitin mä katseen monta yötä
Päin tähtitarhaa säihkyvää,
Kuink' usein aineita ma monin mutkin
Koin sulattaa ja johdatin ne putkin
Ja niiden voimaa lusikoin!
Hain elinsääntöä, mi kokoon kiintää
Kaikk' alkuaineet sekä luonnon kaiken
Ja johon salavoimain yhdistyksin
Kaks vastavaltaa vaikuttaa,
-- Hyvän ja pahan! --
Mut jo valkeus siintää,
Ja todeks nään, mit' tuumin epäilyksin:
Nään Yhtyyden, mi toimii kaikkiossa
Ja aineen on ja hengen herra yksin,
Nään Suuren Jakaumattoman!
Sa ylhä Paracelsus--Faust!
Sa oppi-isäni, sa uljas henki,
Miks näitä oivaltaa et saanut, voinut?
Ei mielessäs ois epätoivo soinut,
Mi hornan houreihin sun vei,
Vaan kirkastunna, kautta taistojenki
Ja kautta harharetkein elos tiellä,
Sa oisit innoissas ja riemumiellä
Taas Suureen Alkuun palannut!
Ma itse: edessäin on kuolinhetki
Ja kohta päättymässä mainen retki,
Ja kanssani nää tiedot vien. --
Mut vielä avoinna on ihmishenki,
Ja vaikka jälkeen aikain kaukaistenki,
Myös muille valkeus leimahtaa!
Yön usvissa ei silloin kammot väijy,
Ei sieluja saa kauhuun hirmu häijy,
Mi riemut maasta kaihtaa nyt,
Vaan valoisana astut, ihmiskunta,
Ja unelmoit vain kirkkauden unta
Ja näät vain taivaan yli pääs!
1901.