Käy henkäys siimeissä illan suun,
Ja kullassa välkkyvät pellot;
Läpi hienon auteren heinäkuun
Soi kaikuen iltakellot.
Pien' poika on kuistilla telminyt,
Miss' siimestä köynnökset loivat;
Hän miettien kääntyy äitiin nyt:
"Miks kellot kirkossa soivat?"
Saa äiti syliinsä pienen pään,
Mi on uupunut leikkilöistä,
Ja pienistä pojista kertoo hän
Ja häijyjen peikkojen töistä.
* * * * *
"He läksi ruusuja poimimaan,
Rusoruusuja lehtikoista;
He perhoja liidätti laitaan haan,
Ja sai jo kyllänsä noista.
"He metsään jatkoi kulkuaan,
Vain kauemmas yhä ko'ista:
Salon synkkiä teitä jo astutaan,
Mihin päivä ei enää loista.
"He tahtoi tietää ihmeet maan
Ja saavuttaa suurenmoista --
Ja tuossapa aurinko lappeellaan
Se kiiluili kanervoista!
"Mut peikko se noin teki taikojaan,
Hän häijyin haltioista:
Jos poiat hän lumoo, ei aiatkaan
Lumouksesta poikia poista.
"Ja he juoksee joutuun ja joudumpaan
Muka kiinni jo auringoista!
Ja silloin peikko julmimpinaan
Käy vastahan loukeroista.
"Mut vait! -- pyhäkellot soi yli maan --
Ään' kaikuu kallioista!
Heti poissa on peikko -- ja peloissaan
Pojat katsovat toinen toista.
"Ja soittoa kohden he juoksevat vaan
Pois yöstä ja synkistä soista;
Ja he niin tuli kotiin nukkumaan --
Tui, tuuti! -- ja uinuvat ko'ista."
* * * * *
Pien' poika on nukkunut vienoiseen
Pää kutrikas äitiä vastaan;
Tää poian silmistä pyyhkii veen
Ja katsoo herttaista lastaan.
Niin vienon kaihosa tunne, oi,
Se ahdisti äidin rintaa --
Mut kellot ne pyhää maahan soi
Ja kaiutti vetten pintaa.