Niin tunteekas sun on mieli,
Niin aatokses hienot, puhtoiset;
Sun värjyvi suusi pieli,
Kun missä vääryyttä huomannet.
Miten silmissäs lienen raaka,
Miten useinkaan sua loukannen,
Miten jäykkä on tuntoni vaaka,
Kun hyvää ja pahaa punnitsen!
Oli aika, kun vihaan kiihdyin
Koko huonoudesta, min mailmassa näin --
Mut kuontui pinta, ja viihdyin
Ja välttämättömän orjaks jäin.
Ja kuitenkin se on tuossa
Sisin aatoksein, jota lausut noin:
Oi, tuotahan myrskyjen vuossa
Viel' ihannelmana varjella koin!
Se vaatisi vielä, kuin lassa,
Jumaluutta, mi tuomiot langettais,
Min silmä on rankaisemassa,
Jolt' tunto eksyvä johtoa sais.
Niin suusi pielen kun milloin
Nään värjyvän omaa huonouttain,
Mitätönnä, mut riemuten, silloin
Vait jalkojes juureen lankean vain.