Nosti jo silmäns' itkeyneet nyt Geelitär-äiti,
Oikeni istumahan sammalepaadellaan,
Kuivasi kyynelveet käsivarttaan hienoa vasten,
Suori jo järjestäin kultaa suortuvien;
Hiljaa istui niin käsi helmassansa ja tähtäs
Katseen jännitetyn loitos usvihin yön:
Lens säde silmäst' yöhön pois, ja jo kaukana vastaan
Siinteli haimentain tuikkiva, nouseva koi;
Mut säde eelleen vain yhä kiis, ja nyt äkkiä tuossa
Rusko se kultasi maat, kultasi rannat, veet!
Työhön siinä jo läks ilomielin kansa ja katsoi
Silmin huikenevin säihkyä, hehkua maan.
Tykki jo lämmin vuo sydämessään hällä, ja viehtyin
Riemua näytelmäin ääneti katseli hän;
Kantelon otti jo vienona niin sekä kieliä koski,
Mutta sen unhottain vaipua salli jo taas.
Mietti ja huoaten äänteli niin: "Suru etsivi pitkään!
Pitkä ja raskas tie, kaamoiss' synkeän yön,
Verkkaan päivään uuteen vie sekä riemuhun uuteen,
Mut toki löytävi taas viimein onnea maa!"
Silmä jo säihkyilee, ja jo uhmien Geelitär-äiti
Sääntävi kanteloaan, iskee kieltä jo sen;
Helkkyvi kieli, ja kantelo soi, ja hän itse jo hehkuu,
Itse jo intoutuu laulua laulelemaan;
Rohkea uskallus soi siinä, ja hehkuva laulu
Kiirivi soinnahtain, kaikuvi noin yli maan:
"Pelko jo pois! kukin urhona vain nyt järkkymätönnä
Seisköhön oieti-päin suojana syntymämaan.
Sortunet? Entäs siis! Mut niin nyt kasvava polvi
Sulta jo johtoa saa tielle, mi kunnian on!
Nousee aikakin uus: niin maass' on miehevä kansa,
Ei suku ryömivä vain, eipähän orjia myös!
Murheet pois! ei raukkana sun sovi kaihota karsaan
Onnea naapurien, vaikkapa vertyvi maa:
Rauha se unnuttaa, mut taistot kansoja joustaa,
Nuorena säilyttää, intoa, tarmoa tuo.
Sorjana seisköön, uljain päin, oma kansani siinä,
Milloin saapuvi niin riemujen aika jo taas!"
1901.