Ken on se? Ken siellä?
Laps ihmisen peitossa valkean harson,
sopusointuisten viivojen kuoro,
mi harsojen alta silmääni siintää.
Maailmanrakenne pienoiskoossa,
kuva pienoinen suuren kaikkeuden!
Kuin pyrstötähden rata on lanteiden valtava viiva,
avaruutta mi outoa kiertää, untesi aavistamaa...
Hän kääntyy, ja viivat samat ma näen
puol-ellipseinä, jotka muodostavat
maan kiertoradan ympäri auringon,
ne joista yhteensä muna syntyy,
min polttopisteestä helman säteet käy. --
On olkapäistä alas kupeisiin
kuuskulma pyhä piirrettynä,
Orionin ihanan kaltainen;
napa merkkinä vyön on siinä,
ekvaattori taivaan kulkee sen kautta,
ja lepää sfäärisen kolmion yllä,
min muoto on kolmen kuperan kaaren;
kupu painunut temppelin katon,
sen templin min sai pyhä Äitiys kerran!
Kuun sirppien, auringon kruunun pienet käyrät
yläruumihin muodostaa,
maan siinä rintojen puolipallot.
On Linnunradasta lainattu polvien täplä,
avaruuteen viskatun kappaleen kaari
siroviivaisen pohkeen muodossa on.
Niin, jalkojen kaarrot ja harteiden pyörtö,
käsivarsien käyrät, paisuvat viivat,
ne sfääreistä on;
sopusointua sfäärien soiton;
ne sfääreistä on ja kartiosta,
valokartiosta, min synnytti aurinko itse!
Tulit luoduksi näin, oi nainen, valosta taivaan,
kuva luojasi luotujen joukossa,
tulit luoduksi osista Kaikkeuden.
Ja siksi sa kaikki kaikessa olet!
Sa kaikki- antavainen,
jota vailla ma itse oon tomu ja tuhka!
Laps taivaan! Sun henkesi koti
sai maasta ja luonnosta verhonsa hienon,
luonnon kaikista kappaleista.
Näkinkengän ja simpukan muodon korvasi sai;
mesilehtisen kukkasen lailla huulesi aukee,
perusmuoto niiden on suu, min kautta henkivät yrtit.
Näet nenäsi kaariviivat
meloonin ja viinin kiehkuroissa.
Kalan suomuista helmiset hampaat muotonsa saivat.
Jalokivi sun silmäsi on, sinensiintävä milloin,
milloin musta kuin yö,
agaatin-ruskea myöskin.
Ja kivi kiinnitetty kuoreen,
sinivalkeaan kuoreen kyyhkysen munan,
mi ripsien mustassa varjossa lepää,
sysimustassa niinkuin haikaran untuvahöyhen.
Mihin hiuksesi vertaan?
Hevon villin harjaan, purppurasimpukan paulaan,
meren siintävän hentoon ruohoon,
ei, niittyjen loistaviin kukkiin,
enin pampasruohon tuuheaan töyhtöön!
Sen silkkimatoko langaksi kehräs
syntymäsijaksi perhojen pienten?
Hämähäkkikö langat lumotut kutoi
verkoksi kultakärpäsien?
Kun alkumaata Uranos kaivoi,
Ja Gaia, maaemo, kehräs,
tuli siitä sun suortuvas, Eva,
hääharso ensi morsiamen
ja peite pienokaisen!
Sa niihin kuivasit kyyneleesi,
sa niihin häpeäs peitit,
kun maailman orjantappurateille
paratiisista poistuit sa.
Sen raikkaiden metsien siimeksestä
sun silmä-raukkasi lepoa saavat,
kun neulasi päivän laskussa uupuu,
kun sairas lapsi on viime voimasi vienyt
ja juonut veresi valkoisen
alabasterimaljoista rinnan.
Ah, minäkin kutrien varjossa nukkunut oon,
oman äitini helmassa, puolison parmahilla,
oli kerran ne -- valkeita, hentoja kuin
kevätkoivujen kerkät;
ne kerran olivat sypressin-mustat;
kuin käärmeistä kiedottu ruoska
ne minua silmille löi;
tuli niistä pakkopaita,
jota nälkään nääntyen kantaa sain!
Oi armahin ruoska -- -- --