Don Almagro de Vicuña
pöydänkattajana hovin
elää, jalo suvultaan,
veri vanha Kastilian,
maidon-valju, hidas, heikko
virtaa hänen suonissaan.
Ihomaali, rautarohto
ulkoa ja sisältäkin
punaa veren ylhäisen.
Käyttele ei miekkaa käsi,
hyväeli naista liiaks,
suukkoset vei miehuuden.
Kohtaa yössä maurilaisen,
orjan, vedenkantomiehen,
synkkää vihaa hautovan.
Aavikon ol' vapaa poika
muinen, raivas maan ja palkaks
sai vain haudan harmajan.
"Seis Hidalgo! Miekka esiin!
Taistoon, herra, teill' on säilä,
tikari on mulla vain,
vaikka kerran vertaisina
tasangoilla näillä seistiin
vapahina vastakkain!"
Mutta punamaalin alla
kelmenevi jalo herra,
herpoo käsi ponneton.
"Henkes kurjan säästän, orja;
taisto, jot' ei tasaväin
käydä, kunniaton on."
"Teidän isänne, Hidalgo,
meidän kirkkaat miekat mursi,
käsistämme aseet vei.
Pirstaleet vain kokosimme,
hioimme ne hampain, siksi
pitkä orjan miekka ei!
Tikarikin lienee säilä,
suvultansa yhtä ylväs
kuin on sinun miekkasi.
Se on tyrannien surma,
siihen sortui Caesar, konsa
maailmaa hän uhmaili!"
Mutta jalo herra selän
kääntänyt on orjallensa
ylpeästi poistuen.
Vaippa kasvoilla hän kulkee,
likaisinta rantakujaa
ylvähästi astellen.
Siellä silkkinaamiossa
Josephia etsii, joka
myrkynsekoittaja on.
-- "Djeddur, maurilainen orja!"
-- "Hyvä, herra! Tunnen miehen!"
-- "Mitä maksaa?" -- "Kolikon!"