Keittiöpuutarhan takana on pieni vaaleanpunaiseksi rapattu asumus
kuin joku vanha, hieno mummila ikään. Sen pittoreskin remppautuneelle
seinälle painaa ruusupensas illan suussa pitenevän varjon, japanilaisen
efektin.
Siellä asun, siellä on linnulla pesä, huonetta enemmänkin!
Tietäkääpä — rakastan kamaria, ihmiselämän ensi verholehteä,
neliömetriä puhtautta ja järjestystä, jonka vaivalla ja tuhannella
neulanpistolla on temmannut kaaoksen kynsistä. Rakastan pöydän
suorakaidetta, jolla valkea paperi uneksii kuin kirjoittamaton kirje,
ja yksi ainoa kukkiva kasvi tuoksuu elämän salaperäisintä mysteriota.
Rakastan ikkunaruutua, ohimoillaan valkeain verhojen hulmuavat
hiukset — aukkoa avaruuteen, jonka takana iäiset ajatukset kulkevat
järkkymättömässä kontemplatiivisessa rauhassa. Rakastan... mutta miksi
sanoisin kaikkea...
Sellaisen pyhän kamarin pöytälautaa vasten painan poskeni...
Ymmärrättekö tuskan ja kaipuun, joka on sanojeni alla?
Kun tänne iltapäivin pääsen, niin kuin kaivoon uppoan, eikä ainoakaan
vihamies, ei ystävä tyyssijaani tunne.
Täällä Aikaa ja Paikkaa rukoilen pysähtymään hetkeksi kohdalle
minun, kurjetan, joka olen kuin kaikesta hyvästä myöhästynyt. Täällä
yksinäisyyden huimaavassa kuilussa tuo tuska luokseni yhden ainoan
onnen, ajattelemisen ja tuntemisen onnen. Tunsin ja ajattelin sittenkin
kipeissä ahtaissa aivoissani! Muuta en saanut. Tosin hävittää päiväni
sulon ja hymyn yö, ja kammonjumala Fobos, — anteeksi tämä helleninen
piru täällä! — nostaa palmikonpäätä yömyssyni alta, — tunnen, tunnen,
kuinka julmasti vereni aarteet valuvat kiveen kiveliöiden maassa.
Mutta kun taas Koi, verraton elämän ja aineen ystävä aamulla saapuu
heittäen ruusunlehden uutimen valkeaan aaltoon, pudottaen jonkun
valkokirjopatjallekin pääni viereen, ponnahuttaa elämäntuli minut
uutena pystyyn ja on kuin sittenkin vielä kaikki, kaikki... se
ihmeellinen olisi mahdollista...
Ei minua täällä kukaan häiritse.
Vai sanoisinko sellaiseksi pientä mustaa hylkykissaa, joka on ruvennut
ikkunani alle ilmestymään ja minuun turvautumaan, heti kun arvaa
olevani kotona tai hereillä aamulla.
Mitäs se mossi siellä häilää? Haisteletko hyvää aamu-ilmaa sinäkin,
autuaasti puistattaako virkistynyt elollisneste sinuakin?
— Nau, nau —
— Etteikö ole kukaan ruokaa antanut?
Niin naukaisee siihen surkeasti että ei ole annettu!
En elävästä muuten välittäisi, mutta tuo kissa on niin erikoisen
viisas, kenen alkuaan liekin. Istuu ja tervehtii kuin koira ja muita
temppuja tekee henk'elätteekseen. Se on kuin joku onneton nainen, joka
harjoittelee miesten taitoja lisäviehätykseksi eikä sittenkään tahdo
kelvata. —
Puske siellä mätästä nyt yhden salakan päälle! Hienolla kuonollaan
muskii luiriaisia ojasta...
Tai sanoisinko rauhanhäiritsijäksi Sulo Johannesta, joka tuolla
valjuissa ikäkoivuissa kottaraisten pesäuuttuja korjailee, tuulissa
pelanneet koko kevätpuolen.
Jos olisin kuningatar, tekisin Sulo Johanneksesta paashini, joka
sametilla ja purppuralla saisi ojentaa minulle jonkun herttuan
lemmenbiljettejä. Tai kun olisin joutilaana, iloinen ja irti maasta,
sitoisin lakkapunaisen nauhan hänen kauniisti sorvattuun kaulaansa ja
hovineitojeni kera juoksisin ja hyppelisin hänen kanssaan pöydillä ja
tuoleilla. Sillä tuon uskovaisen ulkomuoto ei lainkaan tee raihnaisen
syntisen vaikutusta, päin vastoin aivan maallisen terveeltä ja
aistillisen salaperäiseltä hän näyttää. Jos pukisi hänet, olisi kuin
oikea herraspoika. Silmät sillä vaan on sellaiset vaaralliset, tumman
sekulit suojassa varjostavat ripsien, kuin mustaa lampivettä rannan
raskaiden leppien alla... Ne voivat kätkeä minkälaisen sielun tahansa,
kuinka upottavan ja kavalan tahansa... minä tunnen ennastaan sellaisia
silmiä, oh, ettenkö tuntisi sellaisia näkyreikiä! Ja sievyydestä
huolimatta on profiilissa joku tyhmä ja typykkämäinen vivahdus,
ilmeessä usein joku jurottava totisuus. Muun puutteessa on hän täällä
minun viiden-minuutin-flirttini, jonka kanssa leikittelen kuin
jalorotuisen koiran tai häkkilinnun kanssa leikittelisin. Muistattehan
Schopenhauerin, tuon ihmeellisen ja viisaan elämänvihaajan kehoituksen,
että naisen pitää alituisesti harjoitella viehätystaitoansa, ollaksensa
valmis, kun tositarve vaatii. Sitä minun ei tarvinnut kahta kertaa
lukea! Sulo Johanneksen apua huudetaan keittiöön puolipilalla
pienimmänkin onnettomuuden sattuessa, kuten uuninpelleissä tai
muissa naula- ja rauta-asioissa. Henriikan kanssa intämme, kummanko
poika hän oikeastaan on, ja Henriikka on kyllin vanha ja julkea ja
epänaisellinen kiipeämään jakkaralle ja tukistamaan jäykkää nuorukaista
otsalle heilahtaneesta hiustupsusta. Kun Suloa on tarpeeksi härnätty,
palkitaan hänet kermakaramellilla tai manteliässällä ja pääsee sillä
erää. Parhaimmat palansa Henriikka kuitenkin säästää pehtorille,
herra työmies Kilpiselle, — itserakkain sosialisti, joka puheissaan
sekottaa kaikki maan ja taivaan välillä, usein myös saarnaten
puhtaudestaan ja muusta siveydestään esimerkiksi muille, mutta jonka
ainoa autuus itseasiassa on vain syödä ja syödä! »Kun on syönyt, on
kuin pelastettu»! se puhki tässä yhtenä päivänä. Äiköttävä katsellakin,
kuin paksu sikari, pää napsattu hiuksista poikki. Mutta sillä ihmisellä
on muka jotain tekemistä ja arvostelemista minun kanssani, jotain aina
keittiössä minusta niille toisille sanomista, varsinkin välilöistä Sulo
Johanneksen kanssa muka — — niinkuin kuuluisi jollekulle, ketä minä
suvaitsen suosia —
Herrani palveluskunta on tällä kertaa muuten hieman tilapäistä johtuen
edellä käyneistä kuolemantapauksista ja muista suurista muutoksista.
Ja sai vielä yhden tilapäisistä tilapäisimmän! Tuntuu kuin olisin
pettänyt häntä ja yhä pahasti pettäisin. Miksi valitsee hän
kahdestakymmenestäkolmesta hakijasta yhden, jonka nimi on Arma Vieras.
No, eihän se ole mikään ruma nimi, Arma Helena Vieras!
Mutta on pakko tunnustaa, että Vieras on ennen jatkoluokkain
päästötodistusta otettu nimi, se entinen oli sellainen — nen
päätteinen. Niin sitä nuoruutensa huimuudessa menettelee romanttisesti!
Sillä se oli kuitenkin nimi, joka jo vuonna 1571 ilmestyi Savon
kirkonkirjoihin, kun siellä ensi kerran henkikirjoitusta pidettiin.
Sieltä muutti suku Karjalaan leviten laajalle, — tavallaan Suomen
aatelia sekin! Niin, niin! En heistä paljon tiedä, läheisimpäni
ovat jo lapsuudessani kallistaneet levottomat päänsä ja rauhattomat
sydämensä, — se on väkisinkin synteesini heistä. Onhan niitten
talonpoikain joukossa ollut joitain — — on niiden hallussa ollut
ainakin — sana, ja eri muodoissa vakavasta leikilliseen. Hurjaa,
intohimoista taattoa kaiketi eniten kiitän, tiedän hyvin, mitä olen
häneltä perinyt, tiedän kuin tiedänkin! Suurin osa on jotenkin
tuskoittavaa moskaa, uskovaisten sakkaa, omaisuudeltaan hävinneitä
ihmisiä, altruistisia dekadenttejä! Vasta noin pari vuotta sitten
kohtasin vanhan sukulaisen äidin puolelta ja häneltä sain kuin lahjaksi
hämärän takaa esi-isiä, jotka sieluani enemmän miellyttivät, toiset
aivan kuumeisesti elähyttivät. Te ehkä kerran syntyvät lapsenlapset,
sallikaa nämä vaillinaiset, — ehkä lapsellisetkin! — muistot
Kanta-äidin päiväkirjalle! Elollistunnettani paisuttava voima oli
niin syvä siksi, että olin heissä tuntevinani monia herramoraalin
vivahduksia, tukien täten omiani jo lapsesta asti ilmenneitä vaistoja.
Sain äkkiä veren yhdyssiteitä väkevämpään elämään ja ylhäisempiin
muotoihin, jälleen salaperäisen vetovoimani selityksen... Siellä oli
runopuheisia hengenmiehiä, — mustakauhtanoitakin siis, — kellä mitä
ei olisi suonissa tässä maassa! — oli aatelisia uljaita upseereita,
suurliikemiehiä ja rahapohatoita, rusthollarin tyttäriä, jotka hyläten
monta kosijaa valitsivat mieluisan köyhän (ehkä jo dekadenssia
siinäkin). Sen suvun naiset olivat perheenäitejä, ankaroita puhtauden
ja järjestyksen pitäjiä, ne laulavat, tekevät korutöitä, maalaavat,
lukevat Topeliuksen ja Wecksellin runoja... Oi, kumma tähti Maa,
sehän juuri sytyttääkin, kuinka syvällä on se voima, jolla sinua saan
syleillä? Mitkä mahdollisuudet ovat, mikä on jo kypsää ja perittyä,
mitä uutta pitää vielä hankkiman. Ylimalkaan oli niitten joukossa
jo täyteen itsenäisyyteen päässeitä ihmisiä, jotka syvin siemauksin
ovat rakastaneet elämistä täällä maan päällä. Ne ovat tottuneet yhtä
hyvin työhön kuin vapauteen, yhtä hyvin tottelemaan kuin käskemään,
surun jälkeen iloitsemaan, kärsimyksen jälkeen nauttimaan. Sellaista
vastakohtain rikkautta yksin ymmärrän ja rakastan. Olipa siellä
ylhäisen intohimoista erotiikkaakin, oli pelottavaa koleerisuutta,
harvinaista rehellisyyttä ja suorasukaisuutta, oli itsemurhan
tekijöitä ja monta muuta kunniallisuutta ja lahjakkaisuutta. En
rahaperinnöstä niin olisi riemastunut kuin näistä elämää myöntävistä
ominaisuuksista. Kaikki heikko ja kielteinen, mitä tietysti heissäkin
on ollut, maassa mätänee, mutta positiiviset ominaisuutensa loistavat
hohtokivinä jälkeläisten otsalehdellä. Ja kun heidän vikansa vain
ovat olleet herramoraalisia vikoja, miellyttävät nekin minua enemmän
kuin heidän orjamoraaliset hyveensä. Eräskin, suurrikkain kaikista,
oli lahjoittanut rakastamalleen naiselle höyrylaivan yhtä keveästi
kuin joku toinen herra olisi lahjoittanut suklaa-laatikon! Kerrotaan
saman ulkomailla hotelleissa maksaneen laskut suuret kuin ruhtinaan.
Äidin-äidin-isäni, papinpoika, taas oli kaupunkinsa pirtein humoristi
ja leikinlaskija, ja sanotaan hänen kerran katubarrikaadillaan
pysäyttäneen niin ylpeän armon vaunut, ettei olisi häntä muulla
keinoin kuin mainitulla kepposellaan nähdä saanut, minkä myös armolle
kysyttäissä selitti. Rohkea vietikka, oli kauniskin ollut, — hänellä
taas oli poika, lemmekkäin ja lapsirakkain kiharatukka isä.
Sellaista pientä olen kuin sukeltaja hengenhädässä korjannut
haaksirikkoisesta laivasta... Ei niistä kukaan muu välitä kuin minä.
Minun kauttani nuo hukkuneet henget kuin rukoilevat päästä oikeuksiinsa
ja kunniaansa jäälleen, minun kauttani maan kamarata jälleen auringossa
ja elämänilossa polkemaan, pesemään pois Tschandalan merkin suvun
otsalta, johon sen pari viime polvea niin veltosti ovat päästäneet.
Siksi, ylhäinen isäntäni, minusta tuntuu kuin pettäisin sinua, kuin
en olisikaan oikea taloudenhoitajattaresi, vaan yksi noista menneiden
hengistä, joka on tullut sinua arvostelemaan ja katselemaan itselleen
olemisen paikkaa — —
Jokatapauksessa, kun leikki pois, välimatkan paatos siitä alhaisosta,
jonka mielessä on vain kukonaskel Kristuksen ristiltä Maria Antoinetten
giljotiinille, on minulle elämänehto — — elämän ehto.