Mutta mitä kuulinkaan —! Tuomarin naurahduksen — luontevan ja
välittömän! Se osasi nauraa noin —
— Koomillista! hän sanoi. Tosiaankin koomillista. Aivan kuin jossain
farssissa!
Mielenkiintoisen ja huvitetun näköisenä hän vain seisoi todeten ilmiön
edessään kuten tiedemies.
Oppineen henkevyys pelasti minut tällä kertaa, — ajattelen vain hänen
paikallaan talon rouvaa, minkälaista tahansa — itseänikin!
Sitten tuomari kuitenkin äkkiä totistui ja asianaan ilmoitti
matkustavansa seuraavana aamuna pääkaupunkiin, — tiedonanto oli aijottu
sekä Rosenbergille että minulle.
Kääntyi ja meni — meni mennessään!
Jännitys laukesi, hervottomana vaivuin tuolille, kätkin kasvoni
ruokaliinaan ja itkin, itkin —