Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.
»Palkkapiian Päiväkirjan»
omistan.
rakkaalle ystävälleni,
julmasti poisniitetylle runoilijalle
_Juhani Alarik Siljolle_.
Ikuisesti kiitollinen
_tekijä_.
Kesälehden, kesälehdon, iltalinnun aika...!
Oh, itse pellon oja, laitimmainen jokioja, lätäkkövesi on mielestäni
onnellisessa tilassa nyt! Mustat luiriaiset luistelevat sen kimaltavaa
pintaa, uskotellen tänne kammarputkan ikkunaan, että sadetta vuovaa!
Pelästyin nimittäin äsken ojan vesirenkaita, kunnes käsitin ne noiden
hauskojen itikoiden aikaansaamiksi, piirustelijoiden. Eipä ei, ei
viskele tänään taivaani armas harmaita pisareita, ei ole pilvi synkän
yöpeä, vaan hohtava ja helakka kuin jumalan pumpulipaali — ja ääretön
Päivä, mustain vaarujen alla kauvan kuhkaillut, nyt paistaa niin
hyvälle kuin huonollekin ihmiselle!
Kuparille hohtaa kyntömiehen purriparta, ja kartanon pellon kasoilla
on suklaan ja mustikan karvainen kiilto, varjot tummaa silkkisamettia.
Aina jostain näköpisteestä on rumakin kaunis! Oi, koko avaruus on
ihmeellistä ainehiukkastanssia, ja kaikki, kaikki mukana kieppuu!
Kesä tulee! Kesä tulee!
Uu-uu! Pillillä huudan, kesä tulee!
Poimulliset hiirenkorvat jo oikenivat pieniksi pihkalehdiksi, iloisesti
liplattavaisiksi, ja minun ja kaikkien lehmien ihastukseksi uusi
ruoho voittoisasti viheriöitsee yli vanhan kellanlikaisen takun!
Nuoret siansilmät kallistelevat kuin nurmeen hukkuneet tähdet, taivaan
lyöttämät kevään ritarimerkit.
Syttyy, syttyy minunkin sydämessäni ilon tanssiva tähti, enkä minä
muuta järkisyytä tunne kuin tämän iäti palaavan elämänkevään! Kun nyt
vaan voisin kyllin hartaana sen vastaan ottaa, nöyränä kuten yksi
niistä kaikkien piilokkaimmista.
En yhtäkään lehteä leviämään päästä, en sipulinsylkkyä avautumaan,
etten olisi mukana sitä tapahtumista toteamassa, sen yllä
kiitollisuuttani henkimässä.
Oi, ollappa itse tuollainen tuore nuori ruoho, pienoisin
lehtivihreähiukkanen, joka ilman hiilihaposta viiniä imee! Polvillani
tahdon vielä kerran olla kaiken kauniin ja kultahenkisen edessä, maassa
martaana rukoillen — — — elämä, elämä, ole vielä kerran luonani!
Tämän kerran — — — vaikka olenkin jo niin vanha — niin vanha, ettei se
ole ikinä tottakaan!
Kesän toinen päivä...
Nimitin tämän paperivihkoseni »Palkkapiian Päiväkirjaksi», vaikka arvo-
eli korkonimeni onkin oikeastaan — taloudenhoitajatar! Eipä huimaa
vaikka yleneekin! Ollaan nimittäin erään ei vallan vanhan hienon,
oppineen palveluksessa maalla sukukartanossa. Kuinka minä, vapaitten
ilmojen tumma lintu, kerran jouduin maanpäälle virkapaikkoja peräämään,
on pitkä ja piinallinen juttu.
Huomasin nimittäin muutamana päivänä, ettei sitä tässä tyhmässä
maailmassa pelkällä viisaudellakaan elä, kuten nuoruuden huimuudessa
kuvittelin, aikani ja onneni odotin. Ja olin jo niin retkunsekainen
katsellakin, etten päivin ilennyt enää ihmisten joukossa liikkua, vain
hämärissä ja roskailmoilla asioilla hiivin. Nälkä ei näy, mutta koreus
näkyy! Ja olihan niitä papereita ja kursseja jos jonkinnäköisiä, niin
että sainhan paikan, kun astuin orjan siloihin — — —
Suurenmuhkea on talo, jonne jouduin. Kunnianarvoisine muotoineen
se lepää niin varmasti kuin polviaan myöten maan savessa. On kuin
rakentajaa aikoinaan olisi inspiroinut vanhan suvun vakaa valta,
etuoikeus ja muu lumovoima. Puhdistettuna ja pyntättynä katselee se
yli yhtä hienostuneen ja koristeellisen puutarhan, yli vanhanaikaisen
ylimyspuiston, siltoineen, huvimajoineen ja muine mukavineen.
Takana taas soljuvat pehmein, loivin viivoin vanhat viljelysmaat
metsäsaarineen kohti suuren sisämaan järven rikkaita rantoja. Ja
Pohjoisella suunnalla on kumpuilevia korpimaisemia, melkein kuin Lapin
ilmassa tuntuja.
Suojassapa on isonrikkaan katon alla! Ei työn orjuutuskaan kova.
Aamupäivät sentään aherra ja heilu, — huolenpitoa ja valvomista
monenlaista, ikävä talousmenokirja ja hauskat ruokalistat herrasväille,
joita on yksi ainoa, aatelinen isäntäni tuomari... (suvun nimi on
niin tuttu, ettei sitä uskalla edes päiväkirjan lehdellä mainita).
Semmoistakin, nämä naisten työt, eivät näy ennenkuin tekemättä!
Mutta onhan nyt lysti olla »naisellinenkin» kerta, koetteeksi oikein
kuntoihminen!
Apulaisinani on keittäjätär, savolainen neiti rullikka, jotenkin
talon tapoihin tottunut ihminen ja ihan mahoton mestari — ellei olla
turhantarkkoja! Sisäkkö taas nuori, korea tyttö, Lempi nimeltä —
varmaankin arin ja hienotunteisin heistä, mutta hieman murtunut ja
alakuloinen, no, sillä onkin selkäranka poikki, omat tarinansa! Jos
Lempi hieman pysähtelee pois tästä murheen laaksosta, niin asiatyttö
Siikri taas lentää kuin piiskan siimalla. Toistaiseksi ovat välit
niiden kanssa hyvät. Henriikka, keittiön pää, on aivan ruotsinkielellä
(ollaan hieman degeneroituja herrassukuja!) vakuuttanut minulle jo
kaikennäköistä ystävyyttä ja rakkautta. Kunhan vain kestäisi! Se
vanha impi-hossa on jollain tavoin lapsellisen sulokaskin, supistelee
suutaan tötterölle, kurkistaa silmiin, kyselee: »Tykkäättekös vähän
Henriikasta?» Ja kun naurain myöntää, niin jo kokoo liepeensä, pyörii
lattialla, lyhä sääri villasukassa paksuna kuin tukki, ja hoilaa:
— Huhhei, heipataan,
Heikki tanssii ja laulaa!
Jos vain olisi aina vilpitöntä, mutta talossa on naimaton pehtori, noin
parikymmenisen Henriikkaa vihreämpi miehenjurri! Mene tiedä sellaisten
vihreydet sentään, nainen on ainakin tässä tapauksessa eloisampi.
Paras muuten, ettei kovin sisartelisi niiden kanssa, sotkeutuu sitä
sittenkin — meillä! Meillä on vähitellen kaikki korvia myöten upotettu
kansaan, — meillä ei saa olla muuta kuin yksi säätyluokka, hänen
vintiömäisyytensä kansa! Ja naiset paremminkin, eri kehitysasteetkin,
monine yhtäläisyyksineen ja muine kurjuuksineen hukkuvat vielä
turmelevammin toisiinsa kuin miehet, näiden suuremmasta veljeydestä
huolimatta.
Mutta ellet ole kuuromykkä, niin kenen kanssa täälläkin puhut, ellei
palvelijatarten? Vanhalla suomalaisella herraskartanollakaan ei ole
kohta muuta tarjottavaa kuin »kansaa» —
En muuten moittisi. Kello kolmesta kuuteen olen joka päivä aivan vapaa,
omaani aika.
Ja kun kello viittaakin kolmeen, tunnen sieraimissani kuin
onnen haikua. On silloin kunnia istua isäntäni kanssa uljaassa
ruokasalissamme ja kumota kuppi ehtaa jaavaa, mikä ei olekaan vallan
tavallista kahveevettä! Istun tavallisesti jo valmiina tuolillani,
haaleimman ja vaatimattomimman näköisenä, kun kynnykselle ilmestyy
talon herra, hienoa, vanhaa rotua, pitkä kuin honka. Hänellä on hyvin
henkiset kasvot, täynnä tarkoituksenmukaisuutta, vaikka ilme ja tunne
jotenkin verhottu. Koko ryhti on ylpeänpuoleinen, olematta kopea. On
aivan kuin suvun alkuperäinen skandinaavilainen korkeakaarisuus ja
mahtipontisuus olisi vuosisatain kuluessa hieman litistynyt suomalaisen
sordiinin ja painostuksen alla. Liikkuu luontevasti ja itseoikeutetusti
kuten se, joka on syntynyt valmiiseen, häntä varta vasten tehtyyn
maailmaan. Tulee, kädessä tai kainalossa aina jotain luettavaa, lähenee
vauhdikkaasti, nyökkää hieman, pysähtyy — poikkeaa ikkunaan. Luo
silmäyksen ulos kuin vasta nyt ilmoja katsoen, vilkaisee puutarhaa ja
maita, — ah, millaisia maita! — katsoo taivastakin kuin pala sitäkin
olisi hänen! Istuutuu ja sanoo jotain tai on sanomatta, mieluummin
sanomatta. Sitähän on! Näkee selvästi, että jossain ajatuksen
sisämaailmoissa se elää, ei hänen äänettömyytensä paljon poseeraavan
vaikutusta tee. Kovin sille lienee mieleisiä kirjat, kaiken maailman
kulmilta tulee harva se viikko uusia runsaita lähetyksiä. Hallin
pöydällä postin saavuttua tuoksuu aina hieno esteettinen aroma, välistä
hyvinkin kiihoittava... Kuinkahan kävisi, jos siltä näppäisi pois tuon
vuosikymmenisen huumausaineen? Luhistuisiko kokoon hänen sielunsa,
joka on toisten unelmista ja rakkauksista rakennettu, vai puhkeisiko
sen reunaan vaaleankalpea metsäruusu? Olen elänyt talossa muutaman
kuukauden, mutta isäntäni ongelma asuu yhä hänen tummateräisten
silmäinsä verkkokalvon takana, tuijottaen ohitseni vieraasti ilmaan.
Ehkä tuntee itsekin itsensä vieraaksi ja yksinäiseksi tässä maailmassa,
missä ei mikään ole edes niin kodikasta kuin ennen. Kaikkein vähimmän
luulisi noin rikkaalla ja ylhäisellä enää hyvän olevan, pahoitettuna
alituisesti kuulemaan ikkunansa takaa kumean uhkaavan sosialistisen
melun. Talon rouva lepää jo ammoin haudassa, — ainoa tyttärensä on
kaukana Visbyssä tohtorinnana, — ainoa poika elää melkein yhtämittaa
ulkomailla pitkillä opintomatkoilla, ruotsia puhuva vanheneva herra
jotenkin supisuomalaisessa seudussa, jota hänen uusmaalainen verensä
ehkä maksaa myöten vierastaa!
Huonotapainen ei missään suhteessa ole. Äkäinen, pikkumainen ei
myöskään. Kaikki ulkonainen meillä on aivan honnette. Mutta muuten
vaan on niin eristäytynyt ja itseensä sulkeutunut kuin maailmasta
poikki. Voi, olla poikki ihanasta maailmasta, kun on mies, rikas,
mahtava! Kuinka raskitseekin! Eikö hän tunne, käsitä? Millä hetkellä
tahansa voisi painaa rintaansa vasten kuumimman kaaoksen, millä
hetkellä tahansa tähdet taivaalla piirihyppyynsä kutsua! Mutta hänen
epäpersoonallisuutensa ei tavoittele toisilta ihmisiltä mitään, ei
rakkautta, ei ystävyyttä, kunniaa! Täältä ei kyliä juosta, vierailta
tänne kuin pääsy kielletty. Kaikkein tärkeimmät asiamiehet joskus ottaa
vastaan, muut saa hoitaa vanha miespalvelija Rosenberg, minä, pehtori
tai puutarhuri. Ruotsalainen Rosenberg silkoisine kalannaamoineen on
yhtä äänetön ja näkymätön kuin herransa, oikea salaisuuksien hauta.
Kartanoa asutaan mallikelpoisesti, mitenkäs muuten, onhan hoitajia ja
työntekijöitä vielä, ajan napisevasta hengestä huolimatta. Väellä on
oma tupansa ja emännöitsijänsä tuonnempana tien varrella. Mahtuuhan,
mahtuu tänne elämätä!
Väen kohtelu meillä on vailla sentimentaalisuutta ja itsepetosta. Herra
puhuttelee joskus sivumennen työmiehiäänkin, mutta muuten on kuin ei
edes huomaisi niiden muuttunutta mieltä. Mikäli tiedän ei kartanon
mailla mitään erikoista kurjuutta olekaan, toista on esimerkiksi jo
heti naapuri Isoniemen tunnontulella. Ainahan korjauksia ja parannuksia
voisi tehdä. Usein asumusten sivu kulkeissani meneekin huomattavia
sekä taloudellisia että kauneudellisia aatteita aivojeni läpi. Mitenkä
kaikki, kaikki voitaisiin saada paljon kukoistavammaksi!
Mutta se, joka luulee, ettei isäntäni hiljaisuudessa kokisi mitään
mielenliikutuksia, ettei hänellä olisi intohimoja lainkaan, erehtyy.
Hänen kirjastonsa on kuin täynnä tapahtumia, henkisiä tietenkin.
Välistä kun tulee sieltä ulos, näkyvät mainingit poskipäillä, hän
punottaa kuin kuparikattilan syrjä, silmät lasisilmien takaa, joita
lukiessa pitää, äveriäinä kiiluu. Ei se silloin ketään katso, eikä
siihenkään uskalla paljon vilkaista... vaikka ylimalkaan sähkölle
herkkä hermosto aivan vapisee tästä virtojen ilmeisestä läheisyydestä.
Sen on huuletkin silloin kuin entisestä paisuneemmat... nuo voimakkaan
kaarevat huulet, jotka nykyhetken hillityssä alistuvaisuudessaankin
ilmaisevat painaneensa vain pitkiä luovia suuteloita... Kuinka paljon
varmaankin nainen on voinut häntä rakastaa! Toisinaan on suupielessä
joku halveksiva, kyynillinen vivahdus, kuin että ei kannata tuhlata
mitään tälle pötyiselle maailmalle! Missä ja milloin ja mistä syystä
herra on katsonut niin syvälle pahan likakaivoon? Omasta kohdastaan
ei tiedetä mitään erikoista, ei mitään järkyttäviä yhteentörmäyksiä
ulkomaailman kanssa. Nuorena juristina istui pari vuotta hovioikeudessa
eroten jo ennen sortovuosia maatilalleen. Arvoitusta siis kerrassaan
tämä omituinen elämän-antipatia. Sillä eikö olisi väärin ja miehuutonta
kostaa koko ja kaikelle yhden, vaikka rakastetunkin rouvan varhainen,
mutta luonnollinen kuolema — jos sitä olisi se hänen pahansa?
Merkillistä vain, että on niin rottuva ja jäntevä, vaikka syökin kuin
mikä fröökynä justaan minun hienoja pedagogisia herkkujani, — rippusia
kerrassaan! Sen sijaan se kyllä muuten hoitelee itseään, mylleröi,
ratsastaa, kävelee. Kerran näin hänen miekkailevankin Rosenbergin
kanssa, — ja olipa koomillista, Rosenberg näytti aivan hassulta. Mutta
kun herra istuu satulassa, atavistisen juurtuneesi kuin mikäkin August
Väkevä!... naurattaa... yksi sen nimistä on August... Berndt August
Alexander...
Alussa meni mieleni hänen käytöksestään niin pahaksi, ettei itku
kaukana. Saishan sitä nyt vähän prinsipaalikin jutella ja jonkun
lauseen pätkän heittää arvoaan kadottamatta, sinistä vertaan
sokaisematta! Enhän arvaa, kuinka ankarat sen eugeniikat ja
muut rotuopit ovat, — sillä on paljon sellaisiakin kirjoja —,
mutta jännittävää vain olisi tietää, missä määrin tämä meidän
rantaruotsalaiseen sukuun kuuluva ylimyksemme katselee minua
tuntematonta suomalaissyntyistä naista kuin puhdasta alaluokkaa ja
Tschandalaa ainakin. Onhan kaikki vastaani ja kuin varjoa vain,
satunnainen palveleva asemani, huomattava köyhyyteni ja luultavasti
ulkomuotonikin, liian vaalea ja suomalainen sekin, vivahdus mongolia
kuitenkin! Koulut ja tutkinnot eivät heille mitään merkitse, eivätkä
voikaan, koska ne kerran läpäisevät kaiken raaka-aineksen. Ja muu
sisäisiin seikkoihin perustuva veren kapina ja oppositsioni ei
tietysti ole niin kädenkäänteessä valaistavissa. Siten alussa monella
tavoin itseäni kiusasin, kunnes tänne kerran saapui orpanoimaan suvun
vanhoja tätejä ja muita hienoja muinaisesineitä, joukossa sellainen
nuori eronnut rouvakin, musta rypäle, että olisi luullut talon joka
nurkasta syttyvän. Ei syttynyt meidän tuomari! Karussa eli melkein
kuten ennenkin päivänsä, toimitellen vain jos jotain ajankulua
vierailleen. (Se samainen rouva panetti muun muassa minut voitelemaan
parfymeeratuilla rasvoillaan hiuksiaan, niin että olin kuolla inhosta
ja kosketuksesta, varsinkin koska ihanteeni ovat aivan puhtaat
silkinkuivat hiukset). Kohteliaisuuden kardinaalihyvettä eivät jäykät
suomalaisemme juuri viljele, ovat sitten ruotsiapuhuvia tai mitä.
Kysyn, onko naisella hauska täällä tuhantenjärvien ja kuhnureiden
maassa? Aloin pitää herraani hieman silmällä ja huomasin hänen
rikkovan myös omaa arvokasta itseään vastaan, kuten syödessä (hedelmiä
esimerkiksi), joskus juodessa, yskiessä, — ynnä muita sellaisia
pieniä pilkkuja. Tässä muistaissani täytyy ihan kertoa, etten ole
koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt kenenkään niistävän niin kauniisti
kuin oopperalaulajan John Forsellin. Olispa tuomari sattunut siihen
kirkkokonserttiin Helsingissä, missä kuuluisalla baritonilla oli nuhaa.
Hänen äänensä oli kylmä mielestäni kuten teräs, kova ja armoton kuin
hänen rautakuula-päänsäkin, mutta kerrassaan olympisesti hän niisti,
— verrattoman hienotunteisin, viipyvin liikkein ja aivan äänettömästi
kuin olisi ruusunlehdeltä kastepisaran pyyhkinyt! Ihmislapsi, joka
osaa niin niistää, herättää unelman etikettinsä täydellisyydestä. Tuo
välttämätön etiketti, josta pidän, jonka mukaan elämä on kuin menuettia
vaan, suloista, kevyttä ja rytmillistä!
Vaan kirjanoppinut isäntäni ei aavista, että hänen rinnallaan sellainen
hovimestarinna valvoo. Ei ole mikään elämän arvioija tämäkään oppinut,
olen sen huomannut, ei saa selkoa naapurinsa olemuksesta, ennenkuin se
ehkä olisi avattu ja levitetty hänen eteensä kuten tuore, painomustetta
höyryävä korrehtuuri.
Jotain hän joskus kuitenkin kysyy:
— Joko vanha kellari on puhdistettu homeesta?
Tai jotain muuta sellaista asiallista. Vastaan tarkkaan kuin valalla,
että katto vielä on raappimatta, en tiedä, miksi pehtori otti sieltä
miehen. Käsittää nopeasti joka asian, vaikealuontoisimmankin, kun se
hänelle vain sanotaan. Ei kummastele, päivittele mitään, värähdä ei,
vaikka mato kaulasuonta kiipeäisi. Ei ole afektien ihminen. Mutta
annappas, kuinka hyvä muisti sillä on, mikä on tehty ja ei ole tehty,
niin ole niin hyvä ja vie loppuun vaan! Ja miksi ei hänelle veisi!
Välistä tuntuu kuin voisin hänen takiaan vaikka Saharan erämaata
kahlata.
Ja äkkiä, kuten on tullutkin pöytään, äkkiä taas lähtee, anteeksi
pyytämättä! — jumalan kiittämistä markkeeramatta, se panteisti-monisti.
Kermainen maitolasi kädessä pakenee jälleen sisähuoneisiinsa, missä
kirjojen henget hulmuavat häntä vastaan suloisemmin kuin viini, nainen,
rakkaus —
Menee mennessään!
Oikaisen itseni ja hymyilen. Nyt alkaa minun elämäni. Nyt olen minä
lady, pitkä ja kalpea, vierelläni haaveen vinttikoira.
Ruokasalimme on vanhanaikainen väreiltään, ruskea kuin joku
dysseldorfilainen taulu. Iltapäivin, kun aurinko hiljaa soutaa läntisen
järvimaiseman taa jättäen vedenrajan ja metsärinnan sanomattomaan
ikävään, joutuu huone väkevän kellahtavaan katveeseen, salaperäiseen
valaistukseen... Pikkuinen höyrylaiva huutaa Isoniemen laituriin. Se
kuulostaa kuin, — onni tulee! Olkaa varuillanne, onni tulee!
(Vaikka filosofi pilkkaa naista onnen unelmista ja sanoo hänelle, että
rakkaus on idiosynkrasia vain —!)
On niin ihmeen turvallista kuitenkin. Kaadan tipan lisää, ompelen
hiljalleen. Tänne ei kuulu muuta kuin puiston kähäröittyjen koivujen
kumea valitus — — etteivät muka hekään koskaan oikein saaneet onnen
siivestä kiinni...
Onko tälläkin suvulla kärsivät naisensa?
Vasemmalla seinällä on auringontäplä pudonnut jonkun esi-isän,
kunnianarvoisan piispan korvaan. Se nyt katselee minua mustilla
pippurisilmillään kuin jotain epäilyttävää olentoa ainakin, jotain
satakertaisesti kirkoteltavaa — — — pappi ei ketään niin vihaa kuin
— — — mutta jääköön sanomatta! Ihmeellinen äijänkuva muuten suukin
sellainen paha, alahuuli synkkä mokkula, ylähuuli kuiva ja kylmä.
Eikö herra ole koskaan nostanut katsettaan taivasta kohti, supistanut
sieluaan rukoukseen sisimmässään huoaten, kunhan löytäisin oikean
ihmisen tien! Hän on vain menneisyyden voimaton, pittoreski varjo,
mutta hänen kauttansa pujottelee musta suoni tämänkin suvun lihaksissa,
muuten niin maallisesti etevän, — niin eteviä kuin suvut nyt meillä
ovat.
Yöpeän mustakauhtanan naapurina on mairein neiti caritas, melkein
liiankin mäihä, suurisilmäinen nuori kreivitär, luinen rippivirsikirja
puikkopäisissä sormissaan, hoikat kuin hämähäkin koivet! Ah, hänen
viattomuutensa ei ole tarvinnut niin paljon pahaa tehdä tässä
maailmassa kuin kirppua tappaa! Nuo jalansukkulat eivät ole koskaan
viekkaasti ratkeilleet omaansa etsiäkseen, nuo huulten vaaraimet
vastanneet vain valmiina tuodun sulhon suuteloihin, — ja tuo
aatelinen pikku vokonenä ei kadottaisi itsetietoisuuttaan nykyajan
röyhkeimmänkään oklokraatin edessä — — —
Onko myöskin ollut eloa aivoissansa, kujeita sydänsopessansa? Muistelen
Puschkinin Lisavetaa — —
Muista erillään, pyöreissä empireraameissa, on hieno vanha pastelli,
johon silmäni useimmin hiipivät...
Katselen sitä niin, että toisinaan tuntuu kuin jotain heiltä
varastaisin...
Äiti siinä kuvassa istuu puolikasvuisen poikansa kanssa. Ei mikään
huono, surunjäytämä äiti, vaan oikea pesäemo sellainen, kohtuullisen
korkea ja rehevä. Ja silmissä kuitenkin joku henkevä virinä, kuin
joku etäinen merenranta häntäkin vetäisi, sykkisi melleän poven
peitossa joku levoton valtimo sentään, — oi, sieluni, niin! Hänenkin
tarinansa on pilkuton kuin pesusta otettu palttina, muistonsa
kuin morsiusharsolla peitetty ruusukimppu. Mitä tiesi hän tästä
maailmasta! Hyväpäisen herttainen professorintytär valitaan
ensin yleiseksi seppeleensitojattareksi, kruunataan nuoruuden ja
kauneuden kuningattareksi, soljuu sitten kihlausajan suloisesta
salmesta avioliiton ulapan vaihtelevimpiin rytmeihin — koko ajan
purjetuulessa! Saa rauhassa rakastaa ja kuhertaa ja vihdoin synnyttää
paraativuoteella, sekä lääkärin, kylämuorin, että oman miehenkin
poateroidessa! Onnellinen isä oli nimittäin itse kylvettänyt ja
kapaloinut ensimmäisen lapsensa tytön, kuten toisen ja viimeisenkin
pojan.
Kyyhkyspari, armaat ihmiset!
Ja ikäänkuin tämän äidin ja kaikkien noiden toistenkin naisten,
jotka miltei poikkeuksetta ovat jollain tavoin kauniita, suloisia
tai arvokkaita — todistaa, että suvun miehet ovat kulkeneet silmä
kovana — ikäänkuin näiden yhteinen lemmenkukka ja saavutus on tuo
puolimittainen, hehkuva poikanen äitinsä sivussa. Välittömästi herättää
hän vertaukset ja kuvat, joista niiden silmiin pistäväisyyden takia
mehu on ammoin imetty. Kasvojen heijastukseksi on muotokuvamaalari
antanut hänelle käteen puoliauenneen ruusun. Sillä niin poika kuin
onkin, ruusua ja kukkaa hän eniten muistuttaa. Sinimustia silmiä
jalosti välähtävine valkuaisineen sanoisi helmiksi, ja hivelevän
pehmeätä on kulmien ja ripsien noki. Kiharat uhkuvat kuin jotain
erikoista syntyperän kuumuutta, posket ja leuka ovat sellaiset lohot,
joihin itse Veisu kompastuu. Synti, että miehen alun pitää olla niin
korean! Minulle anna!
Keitä ovat?
Talon rouvavainaja ja nuori herra, maisteri Eric lapsena. Ne ne ovat!
Sanomalehdistäkin tiedän, että maisteri on nyt Espanjassa tutkimassa
maan laulurunoutta. Odotetaanko kotia kesäksi vai ei, sitä ei tiedä
kukaan, eikä voi keltään kysyäkään.
Meidän talon nuori herra hän on! Onko nykyään sellainen Adonis tai
muu Paris kuin kuva lupaa, siitä en myöskään saa selkoa. Viimeisiltä
ajoilta ei näy missään valokuvia, eikä Henriikasta, jolta näitä urkin,
ole plastikoksi sentään.
Tunteeko isä pojassa vaistonsa vahvistetuksi ja nauttii hänessä
seuraukset rakkaudestaan kirjaston haamuihin...? Hänen takiansa elää ja
odottaa —?
Äkkiä säpsähdän — parvekkeen oven lojahuttaa tuuli seinään...
Vaistomaisesti huokaan, kokoon neuleeni ja astelen ulos.
Yhdestoista päivä.
Eilen sitten jännitys purkautui omia teitään, kuten odottaa saattoi.
Sadetta on pitänyt koko viikon, en ole päässyt edes ulos retkeilemään,
ja yhä vieläkin seisoo pilvi siellä niin jynkkänä. Ränneistä roikkuu
pitkiä vesiä ja rapakoisilla teillä ryöjää itsensä.
Sitäpaitsi alituisesti luonnon parmailla riippuminen —, lopuksi antaa
sekin pelkkää selluloosaa, varsinkin suomalainen luonto!