Sururunot suomalaiset.
V. 1734 ilmestyi Turussa runoelma nimeltä "Suru-Runot Suomalaiset",
jossa vilkkaasti ja nähtävästi historiallisella tarkkuudella kuvataan
Isonvihan hirmuista aikaa. Tähän asti on näiden valitusrunojen
kirjoittajasta tiedetty hyvin vähän. Vihon nimilehdessä esittää hän
itsensä Pohjanmaan poikaseksi, joka näkemänsä vaivat on kiireessä
muille muistoksi kertonut v. 1720, ja kahdeksannessa runossa sanoo
hän syyttömästi olleensa vankina 13 viikkoa Turun linnassa epäiltynä
osalliseksi Kyrön kappalaisen Antti Affrénin vehkeisiin, joka aikoi
lähettää venäläisten sotatoimista tietoja Ruotsin puolelle, mutta
joutui kiinni ja lopulta hirsipuuhun. Nämät runosta itsestä saadut
tiedot ovat ainoat, mitä on ollut; runoilijan nimi, sääty, sanalla
sanoen, koko hänen persoonansa on ollut tuntematon. Seuraavat
tiedot osottavat kuitenkin, että Sururunojen tekijä on suomalaisen
kirjallisuuden historiassa ennestään tunnettu runoniekka Gabriel
Calamnius vanhempi.
Gananderin käsinkirjoitetussa _Sanakirjassa_ tavataan säkeet "pijkat
pjenet tuolta täältä otti Oj! Oj! orjixensa, ajnoisixi aljoxensa",
jotka ovat samat kuin Sururunojen 1:sen runon ss. 18-20. Lähteeksi
ilmoittaa Ganander _Calamnii Run. de Ruthenis 1715_, josta siis
saamme tietää, että Sururunojen tekijä on Calamnius (ks. sanaa Aljo).
Samaa todistaa toinen tässä _Sanakirjassa_ Sururunoista otettujen
säkeiden "Ryösti kaikki kaunistuxet, malmit, kirjat maalauxet"
(ks. n. 2, ss. 7-8), jälessä oleva ilmoitus _Calamnii Suru-Runot
Suomalaiset_ (ks. sanaa Malmi). Ketä Calamniusta Ganander tarkoittaa,
ei voi päättää, kun hän ristimänimeä ei mainitse, mutta se selviää
eräästä toisesta vanhasta lähteestä, joka merkillisellä tavalla
vahvistaa Gananderin tiedonantoa ja luo lisää valoa Sururunojen
tekijän elämänvaiheisiin. v. 1760 lahjoitti Kokkolan raatimies J.
Falander silloiselle Turun piispalle K. F. Mennanderille tekemänsä,
Laihian kappalaisen Israel M. Reiniuksen lisäyksillä ja selityksillä
varustaman kertomuksen Isonvihan ajoista, joka painettiin v. 1789
Sanomalehteen Åbo Nya Tidningar nimellä "Berättelse om Österbottens
öden under det långvariga Kriget ifrån 1700 til 1721" (ks. n. 6-8,
12, 15, 21, 27-8, 35, 40-1, 49, 51-2). Tämä sisältää m.m. seuraavat
tiedot yllämainitun Affrénin onnettomasta yrityksestä. Isonkyrön
komministeri Antti Affrén oli yhdessä Maksamaan komministerin Ruthin
kanssa tehnyt vihollisen etenemisestä v. 1716 kertomuksen, jota
Vähänkyrön lukkari läksi viemään meren yli Ruotsiin. Mutta venäläiset
ottivat sananviejän merellä kiinni, joten pappien laatima kirjoitus
joutui heidän käsiinsä. Tapauksesta sai Affrén niin ajoissa tiedon,
että ehti pakenemaan kotoansa, ja olisi ehkä pelastunut, jos ei
olisi liian kauan viivytellyt ystäviensä luona. Venäläiset, jotka
epäilivät pappien olevan salaliitossa Affrénin kanssa, sijoittivat
vahteja useihin pappiloihin ja onnistuivat siten saamaan Affrénin
kiinni Ylivieskan kappelissa, jossa hän syksyllä v. 1717 hirtettiin.
Koska se osa kertomusta, jossa puhutaan Affrénin kiinniottamisesta
ja surullisesta lopusta, valaisee Sururunojen tekijänkin elämää,
panemme sen kokonaisuudessaan tähän. Se kuuluu: ... "aije onnistuikin
siihen määrään, että se komennuskunta, joka lähetettiin Kalajoelle
ja Ylivieskan kappeliin sillä tekosyyllä, että heidät oli lähetetty
seurakunnan ja etenkin papin, herra Gabriel Calamniuksen suojelus
väeksi, etteivät vasta tulevat ja pian Venäjältä odotettavissa olevat
joukot hävittäisi heitä perinpohjin, jonka vuoksi myös seurakunnan jä
erinomattain papin tuli pitää huolta heistä, niinkuin omistansa, ja
siitä syystä heitä kestittiinkin pappilassa puoliyöhön; sittenkuin he
olivat asettaneet vahteja pappilan ympärille ja lähimpiin taloihin,
joissa he majailivat, sekä kohta kun tuli oli sammutettu pappilassa
ja pappi mennyt levolle, huomasi vahti 3 pappilaan menevää miestä,
mikä ilmoitettiin upseerille, ja samassa näkyi myös tulta papin
kamarista; tästä päättivät venäläiset, että siellä mahtoi olla joku
vieras, jonka tähden he heti ympäröivät pappilan ja tunkeutuivat
suoraa päätä papin kamariin ja saivat tutkittuansa selville,
huolimatta siitä että Affrén oli puettu talonpoikaisiin vaatteisiin,
että hän oli heidän etsimänsä pappismies. Täällä oli surkea elämä,
kun tiheillä piiskaniskuilla koetettiin ottaa selvää noista 2:sta
pappia seuranneesta miehestä; ja sittenkuin he mielestänsä olivat
saaneet selvää kaikesta, sekä pappi Calamnius oli jakanut lahjoiksi
kaiken, mitä hänellä oli, saadaksensa jäädä kotiin, vietiin kaikki
4 samana yönä sidottuina Vaasaan. Täällä ei ainoastaan suomimalla
pakotettu Affrénia, Ruthia ja lukkaria ilmaisemaan, kutka olivat
olleet osallisina samassa teossa, vaan myös Affrénia sanomaan, kenen
luona hän pakomatkallansa oli ollut, jotka kaikki noudettiin ja,
sittenkuin heitä osaksi oli suomittu osaksi myös patukoittu, kotiin
päästettiin. Mutta kaikki 3 pappia ja lukkari vietiin Turkuun; näistä
Ruth kuoli Turussa suomittaessa, Affrén ja lukkari hirtettiin,
Calamnius ja Hostius pääsivät 3/4 vuoden vankeudella" (ks. n. 52).
Jos vertaa ylläolevaa kertomusta Sururunojen kahdeksanteen runoon,
näkee, että se, mitä runoilija Affrénista ja itsestänsä kertoo,
soveltuu erinomaisesti tämän kanssa yhteen; ainoastaan Calamniuksen
vankeusajan pituus on erilainen, mutta siinä kohden on runo tarkempi,
niinkuin voi odottaakin.
Tähän asti on Gabriel Calamniuksen elämä ollut vähän tunnettu,
niin että ne lisätiedot, joita edellisestä saamme, ovat kylläkin
huomattavat. Ja vielä tärkeämpi on tieto, että hän on Sururunojen
kirjoittaja. Sururunojen runollisesta arvosta lausuu J. Krohn
väitöskirjassaan "Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana"
m.m.: "Enimmiten ovat asiat siinä vaan yksikertaisesti kerrottuna,
mutta itse aine on niin syvästi liikuttavainen hirmuisuudessaan.
ettei kuivintakaan kertomusta siitä voisi sanoa ikäväksi. Ja tässä
ovat Suomen runon omituisuudet taitavasti käytetyt, runoilijan
omat tunteet puhkeavat tuon tuostakin ilmi ja toisinaan on itse
kuvaeluskin todella runollinen. Ulkomuodoltaan tämä runo on melkein
aivan virhetön. Se kyllä on riimillinen, mutta riimiä ei ole väkisen
tavotettu, vaan missä ei se itsestään valunut, heitetty pois" (ks.
ss. 115-16). Sitä vastoin Calamniuksen v. 1755 ilmestynyt "Vähäinen
Cocous Suomalaisista Runoista" ei ole runollisessa suhteessa etevä,
vaan on merkillinen ainoastaan sentähden, että se on ainoa suomeksi
painettu lyyrillinen runokokoelma ennen meidän vuosisataamme.
Sururunot kohottavat siis Calamniuksen arvoa runoilijana, paitsi
sitä että niiden avulla nyt saattaa hänestä muodostaa selvemmän ja
täydellisemmän kuvan kuin ennen.
Mikäli tiedetään, ei Sururunojen ensimäisestä painoksesta ole
säilynyt yhtään täydellistä kappaletta; se, joka on Yliopiston
kirjastossa, on vaillinainen eikä J. Krohnkaan ole täydellistä
kappaletta nähnyt (ks. e.m.t.s. 117). V. 1778 ilmestyi Sururunoista
Vaasassa toinen painos, josta suunnilleen on voitu arvata,
minkälainen ensimäinen painos oli, mutta laitosten keskinäistä
suhdetta ei vielä ole lähemmin selvitetty, ja tietämätöntä on
ollut, kuka toisen laitoksen julkaisija on. Miten toinen painos
Sururunoja on syntynyt, selittää eräs Kirjallisuuden Seuran
hallussa oleva Sururunojen kopio, jonka lukiolainen Törnudd
Vaasasta v. 1851 Seuralle lahjoitti (ks. pöytäkirj. 5/II 51 § 2).
Kopiosta on nimilehti poissa, mutta se sisältää yhden painetuissa
Sururunoissa olemattoman valitusvirren, ja sitä paitsi tavataan
siinä Antti Törnuddin kädellä[62] tehtyjä lisäyksiä ja muutoksia.
Käsikirjoituksen viimeiselle lehdelle on lukkari Tuomas Pitzén
kirjoittanut pojallensa Antti Törnuddille 26 p. lokak. v. 1777
päivätyn kirjeen, josta voi päättää, että runot yhdessä kirjeen
kanssa joutuivat viimeksimainitun haltuun. Käsikirjoituksessa pistää
heti silmään se, että c:t yleensä ovat muutetut k:iksi aivan samoin
kuin toisessa laitoksessa, ja lähemmin tarkastaessa huomaa, että
kopio muussakin pitää yhtä 1778 vuoden painoksen kanssa olematta
kuitenkaan sen mukaan tehty, niinkuin pienet eroavaisuudet sanain
järjestyksessä y.m. osottavat. Tästä seuraa, että Antti Törnudd on
toisen laitoksen toimittaja. Muutamista lisäyksistä näkyy (ks. n. 5,
s. 26, n. 6, s. 20), että hänellä oli kaksi kappaletta Sururunoja
käytettävänä, mutta tunsiko hän painettuja Sururunoja, ei varmaan voi
sanoa.
Että Kirjallisuuden Seuran omistama kopio on tehty täydellisen
painetun kappaleen mukaan, on todennäköistä. Tuo molemmista
laitoksista puuttuva virsi on runoelman viimeinen ja 1734 vuoden
laitoksen lopusta juuri on lehtiä poissa. Mainittu virsi on myös
kirjoitettu samaan aikaan kuin muut vihossa olevat runot, kuten
seuraava 27:s värssy todistaa: "Woi cuin me olem sota nähnet,
seitzemän toist kymend vuotta, miecka vielä nytki välky, Herra jo
loppu tuo."
Alempana Sururunoja uudestaan painettaessa[63] on 1734 vuoden painos
julkaistu semmoisena kuin se tavataan Yliopiston kirjastossa,
loppu on lisätty kopion mukaan. Säkeiden järjestysnumerot ovat
julkaisijan lisäämät. Merkki | osottaa sivun alkua alkuperäisessä
tekstissä. Rivinalaisessa on ilmoitettu missä kopio, merkitty A:lla,
ja missä 1778 vuoden painos, merkitty B:llä, eroavat ensimäisestä
laitoksesta, ja Törnuddin käsiala on erittäin ilmoitettu. Pienempiä
oikeinkirjoitusta koskevia eroavaisuuksia ei vertauksissa ole otettu
huomioon.