Antti Törnuddin vanhat runot.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa tavataan eräs ylioppilas
Th. Reiniuksen runonkeruumatkalta v. 1852 tuoma käsikirjoitus, jonka
kansilehteen on kirjoitettu "B. Vanhoja runoja". Runokokoelma on
112 nelitaitteisen sivun suuruinen ja sisältää sekä taide- että
kansanrunoutta. Taiderunojen seassa, jotka täyttävät suurimman osan
vihkoa, on m.m. kopio viime aikoihin saakka hävinneenä pidetystä
Gabr. Calamniuksen v. 1755 ilmestyneestä runovihkosesta "Vähäinen
Cocous Suomalaisista Runoista",[1] otteita v. 1777 painetuista
Saduista, Bartholdus Vhaelin, Simo ja Henrik Achreniuksen y.m.
runoista. Vanhuutensa vuoksi on käsikirjoitus erittäin huomattava,
mutta tähän asti on sen synty ollut hämärään kätkettynä. Otamme
sentähden kokoelman vanhat runot tutkimuksen esineeksi, koska tämä
työ nykyhetkellä on tärkein.
Matkakertomuksessaan sanoo Reinius että hän Toholammilla
Oravalan talossa sai "Birling nimiseltä Mamsellilta" kappalaisen
Törnudd-vainajan kokoomia runoja y.m. Sen tutkijakunnan lausunnosta,
joka Seuran puolesta tarkasti Reiniuksen runosaalista, näkyy
että käsikirjoitus "B. Vanhoja Runoja" on juuri näitä (ks.
pöytäkirj. 5/1 1853 § 4). Ja tässä lausunnossa on se lisätieto,
että neiti Birling oli perinyt runovihot Törnudd-vainajalta, joka
onkin todennäköistä, kun Törnuddin vaimo oli omaa sukua Birling
(ks. Genealogia Sursilliana s. 42). Epäilemättä neiti Birlingin
tiedonannon mukaan, ilman tarkemmin tutkimatta käsikirjoitusta,
ilmoittaa Reinius Toholammin kappalaisen Antti Kustaa Törnuddin (s.
1791 (93?) k. 1835) runojen kokoojaksi, mutta ne ovat, niinkuin
varmaan voi todistaa, vanhemmalta ajalta. Vihkon lopussa on eräs
mainitun Törnuddin isän, Lohtajan kirkkoherran Antti Törnuddin
ylioppilasaikana sepittämä runo; tämä on samaa käsialaa kuin toinen
hänen tekemänsä Yliopiston kirjastossa tavattava tilapääruno (D:o
I. 15, 7), josta voi päättää, että käsi on Antti Törnuddin. Ja
kun koko käsikirjoitus, lukuunottamatta kahta myöhemmin loppuun
liitettyä runoa, on samaa käsialaa kuin yllämainitut runot, seuraa
siitä, että sen kirjoittaja on sama Törnudd. Sitä paitsi ovat kaikki
tällä käsialalla kirjoitetut vihossa olevat tilapäärunot viime
vuosisadalta, ja lisäksi on siinä eräs ote v. 1798 ilmestyneestä
sanomalehdestä (ks. s. 73). Ja viimeinen varmin todistus on se,
että E. v. Beckerin välilehdillä varustetussa Gananderin Mythologia
fennicassa[2] on samoja runoja kuin nyt kysymyksessä olevassa
käsikirjoituksessa, jotka Becker nimenomaan sanoo saaneensa Lohtajan
kirkkoherralta Törnuddilta (ks. käsikirj:n viime siv.).
Antti Törnudd, joka tämän suuren ja arvokkaan runokokoelman häviöstä
pelastamisesta ansaitsee huomatun sijan kansanrunojen keräämisen
historiassa, oli syntynyt v. 1748 Tyrnävällä, jossa hänen isänsä
Tuomas Pitzén oli lukkarina. Hän tuli ylioppilaaksi v. 1766,
valmistui papiksi v. 1772, ja nimitettiin kappalaiseksi Kauhajoelle
v. 1783, josta hän v. 1802 pääsi Lohtajan kirkkoherraksi, missä
virassa sitten oli kuolemaansa asti v. 1820. Törnudd oli yksi
noita suomalaisuutta harrastavia pappeja, joita Pohjanmaalla viime
vuosisadalla niin usein tavattiin. Hänen isästänsä tiedämme, että hän
oli suomalainen,[3] ja suomalaisella seudulla kasvaneena säilytti
poika rakkauden suomen kieleen, jota sivistyneet tähän aikaan yhä
enemmän alkoivat hyleksiä. Jo yliopistossa esiintyy Törnuddin
suomalaisuuden harrastus suomalaisten tilapäärunojen sepittämisessä.
Kustaa III:nen kruunauksen johdosta luettiin Pohjalais-osakunnan
kokouksessa hänen tekemänsä pitkä suomalainen runo "Ilo wirsi
wikewästi Weisattu warsin wäleen", ja pohjalaisen J. A. Carpin tultua
filosofian kandidaatiksi v. 1771 kirjoitti Törnudd onnittelurunon
"Ilo Runot rikeneeltä Weisatut warsin wäleen". Varsinaista runolahjaa
ei Törnuddilla kuitenkaan ollut, niinkuin hän itsekin tunnustaa
laulaessaan:
"En ole laija laulaitten,
Laulu veljesten lugusta."
Myöhemmistä Törnuddin tilapäärunoista on säilyssä ainoastaan pieni
v. 1795 sepitetty "Wasasa olewan ystäwän muisto mahlaa juodesa"
(Vrt. J. Krohn, Suomenkielinen runollisuus j.n.e. s. 166). Mutta
aivan tuntematonta on tähän asti ollut, että Törnudd on toimittanut
kokonaisen runovihon painosta. Hänen julkaisemansa ovat nimittäin
v. 1778 ilmestyneet Suru-Runot Suomalaiset, jotka ovat toinen
painos Gabriel Calamniuksen v. 1734 painetuista samannimellisistä
runoista.[4] Näiden lisäksi tulee nyt puheenaolevan runokokoelman
pelastaminen, jonka säilymisestä epäilemättä ensi sijassa saamme
kiittää Törnuddin rakkautta suomalaiseen runoon.
Kääntyessämme käsikirjoitusta tarkastamaan huomaamme, että siinä
tavattava ote v. 1798 ilmestyneestä sanomalehdestä on kirjoitettu
sellaiselle lehdelle, jota ei ole pystysuoralla viivalla jaettu
kahteen palstaan, kuten muut. Muistiinpano on siis, kuten Borenius on
huomauttanut (ks. käsikirj:n ainehistoa), tehty joko ennen tai samaan
aikaan kuin lehti on vihkoon käytetty, josta johtuu, että runot
ovat vihkoon kirjoitetut varhimmin v. 1798. Tämä tosiasia on ollut
pahana loukkauskivenä runojen kotipaikkaa määrättäessä, sillä sitä
on täytynyt etsiä, vaikka runon tuntomerkit ovat viitanneet muualle,
Oulun läänin rautapitäjistä, koska Törnudd v. 1802 muutti Lohtajalle
(ks. Kalev. tois. s. 118). Jonkunlaista epäilystä on sentähden jo J.
Krohnissa ollut käsikirjoituksen suhteen (ks. Kalev. tois. e.m.p.),
ja Borenius on siinä huomannut yhtäläisyyksiä Porthanin, Gananderin
ja Topeliuksen runojen kanssa, mutta ei ole lausunut mitään runojen
alkuperästä (ks. käsikirj. esim. ss. 87, 89, 95). Päästäksemme asian
perille ovat runot siis otettavat uudistetun tarkastuksen alaisiksi.
Käsikirjoituksessa on neljä vanhaa runoa, n. 11, 13, 14 ja 20, jotka
nimenomaan sanotaan olevan Pohjanmaalta, ja yksi, n. 12, joka on
Savosta. Tämä vahvistaa sitä, mitä kokoelmasta muuten tiedämme,
vaikka savolainen runo keskellä pohjalaisia herättääkin epäilystä,
mutta näiden tietojen nojalla ei tietysti voi päättää ovatko runot
Törnuddin muistiinpanemat, vai eivät. Uusia tunnusmerkkejä on
sentähden etsiminen. Jos tarkemmin luemme käsikirjoitusta, löydämme
muotoja, jotka vievät meitä kappaleen matkaa lähemmäksi asian
todellista laitaa. Runossa n. 12 Aliter Savon kuuluu s. 21 _Hunoata
Papiolasta_, pitää tietysti olla _H. Tapiolasta_, runossa n. 18 Tulen
Synty s. 32 _Opin ainalla panemat_, pro: _Apin a. p._, runossa n. 20
Tulen Sanat ss. 21 -- 2 _Emonen enämmän tiesi, Äiti äijemmän tapisi_,
pro: _E. e. t., Ä. ä. tajusi_, ja runossa n. 23 Ähkyn Synty s. 6
_Kussa kypset kinttahani_, pro: _K. kyiset k._, ja muita samanlaisia
vääriä säkeitä voisi vielä luetella. Mitenkä ovat tällaiset
erehdysmuodot selitettävät, jos käsikirjoitus on alkuperäinen,
kun vaikeampia sanoja on oikein kirjoitettu, on kysymys, jota
tutkija luonnollisesti jää miettimään. Että käsikirjoitus oli kopio
ja virheet puhtaaksikirjoittaessa syntyneet, oli minusta niin
luonnollista, etten enää voinut siitä ajatuksesta päästä; mutta
mistä se oli kopio, ja kuinka sen voisi todistaa, en pitkään aikaan
käsittänyt, kunnes eräs sattuma johti minut oikealle tolalle.
Tutkiessani Topeliuksen runoja löysin kaksi ennen tuntematonta
Gananderin runoa vertaamalla niiden säkeitä Mythologia fennicassa ja
Gananderin Yliopiston kirjastossa säilytettävässä käsinkirjoitetussa
sanakirjassa oleviin runosäkeihin (ks. Tutkimus Sakari Topelius
vanh. runonkeräyksistä, ss. 28-30, Suomi III, 13). Mieleeni juolahti
käyttää samaa keinoa näiden runojen selville saamiseksi, eikä
minun kauan tarvinnutkaan Gananderin Mythologiaa ja sanakirjaa
tarkastaa, ennenkuin huomasin niissä olevan samoja runoja ja säkeitä
kuin Törnuddin runoissa. Yhtäläisyydet ovat niin monet ja suuret,
että täysin varmasti voi päättää, että Törnuddin vanhat runot,
samoinkuin nähtävästi koko käsikirjoitus, ovat kopioita Gananderin
runokokoelmista. Osa Gananderin kadonneina pidetyistä runoista
on siis pelastunut ikäänkuin sallimuksesta, eikä tarvinne muuta
kuin viitata siihen suureen merkitykseen, mikä käsikirjoituksella
näin ollen on. Porthanin aikakauden kansanrunoudentutkimus saa
valaistusta, jota se niin kipeästi kaipaa, ja runojen kotipaikan
määrääminen helpottuu suuresti. Nyt saatamme yksin kielestä päättää,
että suurin osa runoja on Rantsilassa tai sen naapuripitäjissä
muistiinpantu. Milloin runot ovat kerätyt, emme luonnollisesti voi
tarkasti sanoa, mutta kun Ganander v. 1775 nimitettiin Rantsilaan
kappalaiseksi, voi tehdä sen todennäköisen johtopäätöksen, että
ne ovat 1770-luvulta. V. 1778 oli osa näistä runoista jo joka
tapauksessa muistiinkirjoitettu, koska niitä silloin tavataan
Porthanilla (ks. alemp. runojen XXXVI:n ja I:n vert.). Kuinka
käsikirjoitus joutui Törnuddin haltuun, ja minne se on joutunut, on
vaikea arvata. Mahdollista on, että hän sen sai isänsä kautta, joka
lähellä Rantsilaa asuen voi ne helposti käsiinsä saada ja lähettää
pojallensa niinkuin Sururunotkin (ks. III:tta osaa tässä julkaisussa).
Ne kohdat Törnuddin vanhoissa runoissa, jotka todistavat, että
kokoelma on kopio Gananderin käsikirjoituksista, ovat runojen mukaan
järjestettyinä seuraavat:[5]