Eräänä kesäpäivänä v. 1839, eli kymmenen vuotta mustalaisnaisen kuoleman
jälkeen, kaksi herraa asteli maantiellä lähellä Gunilholmaa, ja heitä
seurasi verkalleen pienen välimatkan päässä kyytihevosen vetämät kääsit,
joita ajoi vieressä kävelevä talonpoika.
Toinen herroista -- he näyttivät muuten samanikäisiltä -- oli
vartaloltaan hoikka, ja hänellä oli silmälasit nenällä sekä etupuolella
rinnan päällä matkalaukku, kun taas toinen oli lyhyenläntä, mutta
leveäharteinen, korkearintainen, ja hänen avoimia, eloisia kasvojansa
ympäröi tuuhea, kastanjanruskea tukka sekä tumma, komea poskiparta.
Ensinmainittu, joka nautinnokseen poltteli sikaaria, oli
matkatamineissa, puvun kuitenkaan olematta sitä vähemmän huoliteltu,
vaikuttipa se melkein hieman keikarimaiselta, jota vastoin hänen
seuralaisensa, jolla oli päässään tavallinen olkihattu, asteli
paitahihasillaan, kantaen kuitenkin toisella olkapäällään vaaleata
kesätakkia sekä kädessään merenvahapiippua.
-- Vaimoni tulee hyvin iloiseksi nähdessään sinut, -- virkkoi
paitahihasillaan oleva mies. -- Mutta vallanhan sinä olet ollut
merkillinen, kun et neljän vuoden aikana ole voinut tehdä ainuttakaan
huvimatkaa Gunilholmaan, missä kuitenkin tiedät saavasi mitä lämpimimmän
vastaanoton!
-- Tiedäthän, veli Kron, ettei lääkäri saa käyttää aikaansa niinkuin hän
itse tahtoo, -- vastasi hoikkavartaloinen herra. -- Olen nyt kuitenkin
iloinen nähdessäni teidät jälleen.
-- Laiminlyöntisi rangaistukseksi pidetään sinut nyt Gunilholmassa
vehnän tuleutumiseen saakka, sen lupaan itseni ja vaimoni puolesta.
-- Rangaistukseni kestän kärsivällisesti... Mutta kuulehan, oli vähällä,
ettei matkani Gunilholmaan jäänyt tälläkin kertaa.
-- Kuinka niin?
-- Tukholmassa kerrottiin sinun ostaneen maatilan Bergslagenista, jopa
jo muuttaneen sinne.
-- Siitä oli kyllä kysymys... Mutta lähemmin asiaa ajatellessamme en
minä eikä vaimonikaan tahtonut muuttaa pois Gunilholmasta niin kauan
kuin kreivitär elää... Tiedäthän, kuinka runsaasti me saimme nauttia
kreivi-vainajan hyvyyttä, joten olisimme kovin kiittämättömät, jos
jättäisimme tekemättä hänen jalolle leskelleen sen palveluksen, jota
meillä vielä on tilaisuus hänelle osoittaa, ja sitäpaitsi me viihdymme
täällä mainiosti. Muuten minä olen täällä yhtä kaikkivaltias kuin tämä
olisi minun taloni.
-- Sen arvaan... No, hyvä ystävä, vaimosi on varmaan yhtä suloinen ja
kaunis kuin nähdessäni hänet viimeksi?
-- Suloisempi ja kauniimpi, veliseni!
-- Se on jo enemmän kuin kohtuuden mukaan saattaa vaatia... Sinä olet
onnellinen mies, veli Kron, ja mikä vielä parempi, sinä sen onnen
ansaitset.
-- Hitto tietäköön, jos sen niin ansaitsenkaan, mutta se on ainakin
varma, että onneani en vaihtaisi mihinkään maailman aarteisiin ja
kalleuksiin!
-- Sinullahan on nyt viisi lasta, eikö niin?
-- Niin on, veliseni.
-- Kahta nuorimpaa ei ollut vielä käydessäni täällä viimeksi...
Luultavasti he kaikki ovat terveitä?
-- Varmasti ovat... Täällä minun kattoni alla et mitenkään saa
tilaisuutta lääkärin tehtäviin, rakas tohtori.
-- Sitä parempi... Ja he kaikki ovat kauniita lapsia?
-- Enkeleitä, veli!
-- Niinpä kai... Ehkä he ovat vielä kauniimpia kuin ne kuvat, jotka
vaimosi maalasi aikaisemmin?
-- Ne viisi kuvaa, joissa minullakin on osaa, ovat ainakin elävämpiä ja
puhuvampia, sen voin vakuuttaa.
-- Ja vaimosi on heittänyt pesään värilautasen ja siveltimen?
-- On, melkein kokonaan.
-- Se on kaikessa tapauksessa vahinko.
-- Niin on minustakin... Mutta siinä asiassa on vaimoni itsepäinen.
-- Taloustoimissaan hän kai on väsymätön?
-- Kunpa näkisitkin hänet hääräilemässä ruokakonttorissa ja keittiössä
ja...
-- Mutta miten on käynyt hänen valkoisten käsiensä, joita sinä niin
arastelit?
-- Minä tarkastan ne joka ilta, ja jos huomaan pienimmänkin punaisen
pilkun, silloin hän saa nuhteita, usko se!... Juliani kädet saavat
punastua ainoastaan minun suudelmistani.
-- Sinä lienet Ruotsissa ainoa pehtoori, joka suutelee rouvaansa
kädelle!
-- Niin, mutta kellään pehtoorinrouvalla ei myöskään ole niin kauniita
käsiä kuin minun vaimollani.
-- Asutte nähtävästi vielä pehtoorinrakennuksessa, koska käännymme
tästä.
-- Niin. Linnan toinen kylkirakennus olisi kyllä käytettävissämme, mutta
me viihdymme parhaiten täällä, missä kaikki on vaimoni maun mukaista...
No, vieläkö tunnet tätä paikkaa ... mitä pidät rakennuksen julkisivusta?
Katselehan sitä nyt tarkkaan sillä aikaa kun minä puen nutun ylleni!...
En uskalla näyttäytyä vaimolleni paitahihasillani, sillä silloin hän
luulee, että minä, muka pieni poika-parka, vilustun!
-- Rakennushan on kokonaan uusittu ja uudelleen maalattukin, --
huomautti lääkäri. -- Se on todellakin kaunis, aistikas, ihastuttava!...
Kautta sieluni, nuo koristukset tuolla ylhäällä olisivat paikallaan
somistamassa maalariakatemiaa Tukholmassa.
-- Ne ovat vaimoni tekoa... Ei auttanut mikään, hänen täytyi... Minä
pitelin tikapuita hänen seisoessaan ylhäällä maalaamassa. Ja minäpä en
päästänyt häntä maahan, ennenkuin työ oli valmis... Oli hauska nähdä
hänen siellä korokkeella sivelevän edes ja takaisin ... ja välisti hän
hipaisi väriä minunkin nenääni.
-- Sinun vaimosi koristaa kaikkialla, missä hän onkin!
-- Kiitän nöyrimmästi!... Kas, tuollahan se koristaja tuleekin alas
rappusia!... Kylläpä hänen silmänsä leviävät nähdessään sinut!... Julia,
Julia kultaseni!
Portailla köynnöskasvien ja monenlaisten kukkain keskellä näyttäytyi
solakka, uhkea naisolento.
Kuten vuodessa on syyspäiviä, joiden lämpöä ja loistoa voi verrata
keväisiin päiviin, niin nainenkin; kun hänen syksynsä on saapunut, on
useasti ulkomuodoltaan sellainen, ettei siitä näy puuttuvan mitään
nuoruuden suloutta. Tätä kutsutaan hänen toiseksi kevääkseen. Onhan
punastuva ruusu kaunis, mutta yhtä kaunis on kultainen hedelmä, joka
punertuu ja hehkuu taivaan auringon säteissä.
Pehtoorinrouvan yllä oli eräänlainen vaaleansininen, pumpulikankainen
nuttu, ja hän oli paljain päin. Kaksikymmenyhdeksän-vuotiaan suortuvat
olivat yhtä runsaat ja hohtavat kuin kahdeksantoista ikäisen. Uhkean
emännän sivulla riippui kullatussa renkaassa säteilevä nippu hienoiksi
kiilloitettuja avaimia.
-- Minun ei tietenkään tarvitse vakuuttaa teille, herra tohtori, miten
tervetullut olette, -- virkkoi hän, viehkeästi hymyillen.
Syvästi kunnioittaen suuteli lääkäri pehtoorinrouvan kättä.
-- Tällä hetkellä, -- jatkoi viimemainittu, -- minulla ei ole sydäntä
torua teitä sen johdosta, että olette antanut meidän täällä
Gunilholmassa niin kauan turhaan odottaa tuloanne.
-- Miten olenkaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä? -- kysyi
lääkäri.
-- Teidän kuvanne väikkyy usein silmissäni, -- sanoi kaunis emäntä.
-- Minunko kuvani? -- huudahti lääkäri. -- Jos minä tästä lähin tulen
itserakkaaksi ja ylpeäksi, niin älkää siitä, minua moittiko.
-- Emme!... Näen teidät vielä _hänen_ sairasvuoteensa vieressä... Olette
aikoja sitten sen jo unohtanut, tohtori Hjort, mutta _minä_ en koskaan
unohda sitä hellää hoitoa, jota te soitte yhdelle maailman
onnettomimmista ihmisistä.
-- Tohtori oli aivan ihastunut sinun rakennukseemme maalaamiisi
koristuksiin! -- huudahti Kron. -- Muuten ei hänkään, kuten en minäkään,
ole ollenkaan tyytyväinen sen johdosta, että olet hylännyt värilautasi
ja siveltimesi.
-- Minua todellakin kummastuttaa, -- virkkoi vieras, -- kuinka rouva
Kron, joka on rakastanut taidetta, on voinut...
-- Voi, herra tohtori, -- huomautti emäntä, -- tietysti minä rakastin
paljon taidettani ... mutta naisen mielihän vaihtelee... Katsokaahan,
minä sain itselleni uuden rakkauden, joka ei enää antanut tilaa
vanhalle, ja senjälkeen en tunne mitään kauniimpaa taulua kuin mieheni
iloiset kasvot, enkä somempaa ryhmää kuin leikkivät lapseni.
-- Eikö tosiaankin luulisi, kuullessaan hänen puhuvan, että hän on aina
oikeassa? -- huudahti Kron, nojautuen vaimonsa puoleen.
-- Olen iloinen saadessani näyttää teille lapseni, -- virkkoi rouva
Kron. -- Nyt he ovat kaikki ulkona vuorilla ja mäillä, mutta pian jo
koko rivi saapuu kotiin... Arvaatte kai, että Albert, Fredrik ja Gustaf
ovat kasvaneet... Konradia ja Clementineä ei ollut vielä neljä vuotta
sitten... Kuten kuulette, herra tohtori, on minulla tytärkin, oikein
herttainen tytön typykkä.
-- Mutta vaikkakaan he nyt eivät ole kotona, -- selitti pehtoori, --
niin saa tohtori kuitenkin nähdä heidät heti paikalla.
-- Onko sillä nyt niin kiire, Albert? -- sanoi rouva; -- ystäväsi on
varmaan sekä nälkäinen että janoinen!
-- Hänen täytyy nähdä, että sinä et sentään ole ollut aivan toimeton, --
intti pehtoori, työntäen heidät molemmat pieneen, mutta somaan
etuhuoneeseen, jonka yhdellä seinällä riippui suuri öljymaalaus
kullatuissa puitteissa.
-- Perhetaulu, veli tohtori! -- huudahti pehtoori. -- Kuvittelehan minun
hämmästystäni! Eilen oli näet syntymäpäiväni ja minä tulen sisään tänne
huoneeseen... Mutta silmättyäni ympärilleni, mitä saankaan nähdä? Tämän
kauniin taulun, jonka Julia on maalannut minun vähintäkään siitä
tietämättä... Eikö se ole jumalallinen?
Lääkäri katseli maalausta tuntijan silmällä.
Siinä oli kuvattuna pehtoori, pehtoorinrouva ja heidän viisi lastaan,
joista kolme oli vanhempain oikealla ja kaksi vasemmalla sivulla.
-- Emmekö ole näköisiämme? -- kysyi Kron; -- emmekö ole siinä aivan
ilmielävinä?
-- Mainio maalaus! -- ylisti lääkäri, -- piirustus on varma, värit
ihailtavat, kaikki on pursunut yhtä aikaa kädestä ja sydämestä!...
Huomaa selvästi, että maalaaja ei ole ainoastaan taitelijatar, vaan
myöskin puoliso ja äiti... Mutta...
-- Mutta? -- huudahti pehtoori. -- Mistä hitosta sinä löydät siihen
»mutan»?
-- Se koskee ainoastaan ryhmitystä, -- selitti lääkäri. --
Päähenkilöiden, isän ja äidin asema keskellä on varsin oikea, jos
katselemme kuvaa pyramiidimaisen tekotavan kannalta... Mutta nyt on
kolme enkelinpäätä oikealla puolen ja vasemmalla ainoastaan kaksi...
Vasemmalle puolen ei tietysti voinut saada useampaa päätä, koska lapsia
ei ole viittä enempää.
-- Ei, sehän on päivänselvää, -- virkkoi pehtoori.
-- Mutta nyt, -- jatkoi arvostelija, -- eivät etäisyydet vasemmalla
puolen, niin lasten ja vanhempain välillä kuin myöskin edellisten
välillä keskenään ole suuremmat kuin oikeallakaan puolella, joten
vasemmalle jää tyhjä sija lähelle puitetta, mikä seikka ei ole eduksi
ryhmälle, joka nyt minun silmissäni näyttää hieman viistolta.
-- Onko hän oikeassa vai väärässäkö? -- kysyi pehtoori rouvaltaan.
-- Hän on oikeassa, -- vastasi viimemainittu, luoden katseensa maahan ja
voimakkaan punan lehahtaessa hänen poskilleen.
-- Jos ei ole tahdottu hylätä pyramiidimaista tekotapaa ja sijoittaa
päähenkilöltä kumpaakin puolelleen taulun sivuille sekä asettaa heidän
keskelleen viittä enkelinpäätä muodostumaan kauniiksi yhdyssiteeksi isän
ja äidin välillä, olisi voitu joko siirtää päähenkilöt hieman vasemmalle
tai myöskin laajentaa etäisyyttä molempain lasten ja vanhempain sekä
lasten välillä keskenään, joten olisi helposti tullut vältetyksi se
pikku virhe, josta olen rohjennut kohteliaimmin huomauttaa.
-- Epäilemättä, -- myönsi taitelijatar, kohottamatta katsettaan.
-- Mutta asia voidaan vielä auttaa, -- jatkoi arvostelija
itsetyytyväisin ilmein. -- Sovitetaan ainoastaan pieni vaalea pilvi
puitteen ja tuon pikku enkelin välille, niin siten tulee tyhjä tila
täytetyksi ja maalaus saavuttaa siten tasasuhtaisuuden.
-- Oh! -- huudahti pehtoori, ikäänkuin joku asia olisi yhtäkkiä hänelle
selvinnyt; -- olet erehtynyt, tohtori, suuresti erehtynyt! Sinä
arvostelet vaimoni taulua vain nykyoloja silmälläpitäen, mutta hän ...
hän ottaa huomioon tulevaisuuden. Tule, -- jatkoi hän voitollisen
iloisesti, -- tule tänne ensi vuoden alussa, niin näet silloin tyhjän
tilan taulussa täytetyksi, mutta siinä ei kuitenkaan ole vaaleata
pilveä, vaan uusi vaaleakiharainen enkeli. -- Niin, niin, Julia kyllä on
tiennyt, mitä on tehnyt... Kuka rohkenee väittää, ettei vaimoni tunne
suhdeoppia!
-- Albert! -- virkkoi viimemainittu nuhdellen sekä punehtuen entistä
enemmän.
Kron kiersi käsivartensa vaimonsa marmorivalkeaan kaulaan, suudellen
hänen runsaita, kultakiharaisia hiuksiaan.
Samassa huoneen ovi temmattiin auki, ja sisään ryntäsi suurella melulla
viisi perhetaulussa olevien enkeleitten elävää vastakuvaa, riuhtoen
toisella kädellä isää nutusta ja toisella äidin hametta.
Mutta isä ja äiti tuskin kuulivat tai näkivät näiden viiden lemmikkinsä
läsnäoloa, sillä molempien ajatukset ja tunteet olivat keskittyneet
siihen kuudenteen, jota uuden vuoden aurinko tulisi ensi kerran
valaisemaan.
Epäonnistunut arvostelija katseli vuoroin taulua seinässä, vuoroin
taulua lattialla.
Viimein himmensi hänen katsettaan kyynel.
Hän käänsi kasvonsa akkunaan päin, josta auringonsäteet levisivät sisään
huoneeseen.
Ja hänen sydämensä syvyydestä kohosi ääni, joka lausui:
-- Niin, niin sen täytyy olla!... Ei ole sopusoinnussa Jumalan hyvyyden
ja oikeudentunnon kanssa se käsitys, että lapset saavat kärsiä
rangaistusta isäin pahoista teoista!...
_Loppu._